ELÄMÄ ON OLLUT
sellaista sitku mutku jos joskus ei nyt ehdi elämää. Päivät ovat karanneet käsistä, mieli ollut myllerryksessä, kroppa kovilla. Päivästä päivään on saanut edetä sellaisena ketjuna, ettei edes tajua miten ne ovatkaan kuluneet. Pitääkö nyt oikeasti uskoa ettei enää pärjää tässä elämässä entiseen tahtiin? Vai onko elänyt sattumien summassa, kahlaten hiukkasen ylikuormittuneessa arjessa... Enimmäkseen elo on kuitenkin olllut varsin mukavaa, ilon ja onnekin täyteistä, välillä edessä on ollut vetelä suo.
Mietiskellyt olen paljon mitä tulevaisuus tuo tullessaan, isoja muutoksia ainakin. Paljon pitäisi oppia, ihan oman itsen takia. Aamulla hampaita harjatessani listailin mielessäni haasteita joita pitäisi/haluaisi ottaa vastaan. Kuljin nimittäin hammasharja suussa huristen ja keräilin lehtiä pöydiltä, siivosin pois kukkien kuolleita lehtiä ja muuta vastaavaa... Siis hampaita harjatessani, onko mitään järkeä? Ei todellakaan! Pitää oppia pysähtymään, hiljentymään, hellittämään. Edes hetkeksi. Siksihän en ole kirjoittanutkaan, on muka aina ollut ollut jotain muuta tärkeämpää menossa. Rentoutuminen on tiukassa, hartiat lähes pysyvästi korvissa, jumit jämähtäneet sinne ja tänne. Minne kuntoutuksenkin opit ovat kadonneet... Ihan hävettää :/
Luopuminen on yksi teeseistä. Suurin ja vaikein on edessä tässä kesän kynnyksellä. Työelämä jää taakse, astun senioreiden kastiin, viralliseksi eläkeläismummoksi. Se tuntuu hurjalta, enhän minä ole niiin VANHA , siis vanha.... VANHA!!!!!! Numerot kertovat tylyä faktaa, on tullut sen aika. Taakse jää elämä vauvamaailmassa, perheiden parissa, juuri kaikki se mikä on minulle tärkeää ja rakasta. Niinkuin myös koko työyhteisö, joukko ihmisiä joista on muodostunut tärkeitä vuosien varrella. Yhteisö jossa nauretaan ja itketään yhdessä, välitetään toisistamme. Eihän se yhtä aurinkoa aina ole, tuollaisena vaan haluan sen muistaa. Menneiden vuosien tuskaa työstän pois toivoen onnistuvani siinä, apunani on hyvä terapeutti joka luotsaa minua eteenpäin. Elämähän on elämistä varten, myös eläkevuosina. En todellakaan tiedä miten tästä kaikesta selviän :'(
Onneksi tuo kroppa alkaa hiukkasen taistella arkista työntekoa vastaan. Jos en aikaisemminkaan ole ollut aamuihminen niin nyt vielä vähemmän. Ne aamuvuoroherätykset, niistä olen valmis ilolla luopumaan. Kunnon uni on tärkeää niin sielulle kuin ruumiillekin. Silti teen mieluummin pitkiä vuoroja (joka siis tarkoittaa aamuherätystä, valvoa minun ei ole tarvinnut onneksi enää pitkään aikaan), ne sopivat minulle paremmin, saan tarpeeksi aikaa palautumiseen työrupeamien välissä, keho voi huomattavasti paremmin kuin joutuessani niistä välillä pakosta luopumaan. Käden kivutkin pysyvät paremmin aisoissa kun vapaapäiviä on enemmän työpäivien välissä. Ilmassa leijuvat partikkelipilvet laittavat kehon koville, on niitä sitten tai ei. Jostain syystä oireilen fyysisesti aiempaa enemmän, ääni katoaa, uupumus valtaa koko naisen. Fyysinen oireilu heijastuu henkiseen, tulee kierre. Uupumiselle toki voi olla monta muutakin syytä, jotain nyt vaan on eri tavalla. Tuo oireilu pelottaa, en halua sitä kieltää. Tämä kaikki auttaa luopumaan, ehkä... Kaipaus tuntuu tällä hetkelä kyllä suuremmalta kuin hyötyjen laskeminen.
Toisaalta, uusi elämä tuo paljon mukavaa elämän kirjoon. Hitaat aamut, iltakupsuttelu, nukkumaan kun haluaa, ei työvuorojen mukaan. Aikaa liikkua, energiaa enemmän siihenkin. Varmaankin se uusi karvainen kaveri joka juoksuttaa ulkona ja pitää seuraa, tulee lähelle ja kaipaa läheisyyttä. Laittaa minut koville omalla jääräpäisyydellään, mutta on lohtuna (ja ilona) omien tunteiden myrskyssä. Arvaakohan kukaan, kyseessähän on se mäyräkoira... Saan aikaa olla pikkumiehen kanssa, sekin käy kuntoilusta ja tuo iloa. Tulee aikaa kuopsutella puutarhassa lähes rajattomasti. Peltola-elämästä tulee aktiivisempaa ja kiirettömämpää, asioita ei tarvitse tehdä työn rytmittämänä vaan elämä rytmittyy ihan omaa tahtiaan. Ei hullumpaa :D Mielessä on uusia harrastuksia tai vanhojen harrastusten elvyttämistä. Valokuvaus, maalaaminen, kirjoitaminen... Niin ja musiikki, kuunteleminen ja jopa itse sen tuottaminen. Mummo kutoo sukkaa, vuosien tauon jälkeen, kiitos työyhteisön kannustavuuden <3 Toivon tämän kannustavavuuden jatkuvat vaikken työssä enää olisikaan. Ehkä jaksaa ja ehtii paremmin panostaa ruuan tekoon ja leipomiseen, jospa vihdoinkin oppisi huomioimaan syöjien määrän, ettei kattilat ja pannut täyttyisi liikaa ;) Jotain vapaaaehtoistyötä tyttöjen/naisten parissa, hakusessa on vielä mitä, ajatuksia ja mahdollisuuksia on. Yhden tiedän jo, se pitää minua kiinni vauvojen ja vanhempien parissa, mutta siitä ei vielä sen enempää, aika ei ole valmis sen kertomiseen näin julkisesti. Voipi olla, että elämästä tulee aika kiireistä :D :D :D
Näissä tunnelmissa tänään, menen kuitenkin eteenpäin ja otan vastaan uteliaisuudella sen mitä vastaan tulee. Vaikka pelottaisi ja jännittäisi ja surettaisi ja ja ja ja....
Niin ja onneksi on luonto, luonnon värikylläisyys, luonnon alati vaihtuva kauneus. Se auttaa jaksamaan tarpua eteenpäin muutosten kourissa!
