JOUTAISHAN 

sitä jo töihin... Kolme vapaata on tuntunut lähes lomalta. Niin tuo ajatus muuttuu... Sisulla olen työni hoitanut joulun aikaan, välillä on yskitty duettona tai triona kanssa sisarten kera, tiedä sitten kuinka järkevä olen ollut, mutta näin on ollut näreet. Hiukkasen on tiukoilla nuo sairauslomapäivät, jostain vuorosta on poissa useampiakin joten kriteerit on tiukat. Itse en koko aikana ole sitä tärkeintä täyttänyt eli kuumetta. Joten en siis vissiin edes airas ole ollutkaan... No, uusi lääkäriaika on varattuna, ensi vuonna. Katsotaan olenko silloin jo terveenä, toivotaan niin. osin täytyy myöntää etten niitten muutaman saikkupäviän lisäksi ole lääkäriin asti hakeutunut, vasta sitten ensi vuonna, ehkä.

Kovasti taas tökkii kaikkien pakollisten tehtävien teko. VVM-mentorina olisi tehtävänä kirjoittaa omasta mentoriudesta, ihan alkua pidemmälle en ole siinä päässyt. Ajatuksissa se tosin ollut paljon joten uskotaan; se juttu  kypsyy tuolla pääkopassa ja sitten vaan kuin itsestään hyppää paperille... Niskasta vaan pitää ottaa itseään, ei tuo juttu taida muuten valmistua. Loppiaiseen asti annan itselleni aikaa, tänä vuonna se tuskin valmistuu, nytkin istun ja kirjoitan tätä. Onneksi tiedän muidenkin mentorien hapuilevan saman tehtävän parissa eli en ihan yksin ole luomistuskan puutteessa. Ja sitten se yksi juttu... Se tuskallinen kaavake... Se huutaa täyttämään itsensä valmiiksi vihdoinkin, mutta kun se on niin vaikeaa, niin vaikeaa... 

Tässä taustalla minulla soi Rajattoman joululevy, siinä on niin mukavaa kuunneltavaa, olin sen jo jotenkin unohtanut mutta nyt jäin oikein kuuntelemaan. Kannatti! Todellakin! https://www.youtube.com/watch?v=UBhqQqTK8mg  
On jotenkin hassua miten jotkut musiikit jäävät taka-alalle vaikka kuuluvat suosikkeihin. Yksi "syyllinen" on ollut  Jouluradio, oli niin helppoa nappaista se päälle ja antaa mennä, nyt jotenkin aika astua muunlaisen musiikin maailmaan, vaikkapa Rajattoman. Peukutus sille porukalle :)

Tuosta edellisestä pienenä aasinsiltana. Tässä  vanhetessa (samalla viisastuessa?), haaveilen taas soittamisen aloittamisesta. Tosin ihan varma en ole mistä pysyisin henkisesti ja fyysisesti aloittamaan uudenvanhan taidon lämmittelyn. Piano olisi, se pitäisi ensin korjauttaa ja sitäpaitsi, en haluaisi muiden kuulevan harjoitteluani ja se on jokseenkin mahdotonta kerrostalossa. Eli sähköpiano kuulokkeineen tarvittaisiin. Sello roikkuu seinällä, sen soitto lienee mahdottomuus tuon käden retaleen takia, ei taida sen hienomotoriikka ja kestävys riittää.  Toisaalta voisiko soittaminen olla terapiaakin kädelle, olematta liian rankkaa? Opettajakin tarvittaisiin, mistä sellaisen kaivaisi esille ja millä kustannuksella. Joku musiikkkituska on herännyt, oikea musiikki oikealla hetkellä tuo lohtua ja elinvoimaa. Kadehdin teitä joilla se soittamisen lahja ja kyky on, tai laulamisen. Iloitsen että lapseltani nuo löytyvät ja hän niitä myös osaaa käyttää. Kyllä tuo kuunneltu musakin paikkansa täyttää, siinä ainakin on vaihtoehtoja kaikkiin tilanteisiin... Eli oistaiseksi tyydyn siis kuunteluun :) 

Kohtahan tuo vuosi vaihtuu. SIlloin annetaan kaikenlaisia lupauksia. Uusi elämä alkaa yleensä tammikuussa. En lupaa tipatonta tammikuuta, tai toki voin luvata, sen helpompaa lupausta ei voisi antaa. Niin harvoin nykyään alkoholiin kosken missään muodossa (joulun esanssiliköörikarkitkin on jo syöty :)) Kunhan tauti paranee, aktivoidun liikkujana, sen yritän luvata jo ihan itseni takia. Siihen melkein pakolliseen kesätaukoon eli Peltola-aikaan asti, siellä riittää suurimmalta osalta tuo hyötyliikunta... Mitäs muuta, ne muutamat kilot edes pois, joko onnistuisi? Avainsanana siihen olisi ruokatottumusten muokkaus, useammin ja vähemmän kerrallaan. Yrittäisiköhän tosissaan taas kerran, saisinko peesaajan, joukossa olisi enemmän voimaa :) Täyttä sokerittomuutta en jaksa edes yrittää, jos vaikka karkit pois, ja suklaa... Kunhan nuo jouluherkut on kulutettu, en niitä poiskaan halua heittää. Millä nuo sitten toteuttaisi, tarvitaisiin iso annos päättäväisyyttä, vähemmän väsymystä ja taas päättäväisyyttä ja päättäväisyyttä lisää.  Kun edes sen mihin itsellä on mahdollisuus vaikuttaa saisi tehtyä. Palataan asiaan vuoden mittaan... 
.                                               

Hyvää ja onnelista uutta vuotta teille ystäväni, tehdään siitä hyvä ja onnellinen vuosi!

<3

SIINÄHÄN SE 

joulu meni. Vai menikö? Ei sentään vielä, kuusi seisoo olkkarissa, kotia koristavat erilaiset valot ja kukat. Ja karkit, ne eivät lopu vielä hetkeen. Onneksi, tai epäonneksi... Vielä ei olla edes uudessa vuodessa, saatikka loppiaisessa tai Nuutin päivässä, eli ei se joulu vielä loppunut ole millään kriteerillä tarkasteltuna. On sitä jonkinlainen juhlan tuntukin, ehkä juuri näitten ulkoisten asioiden vuoksi. Ja sitäpaitsi, nyt minulla vasta on jouluvapaatkin!

Tämä joulu kului noiden pikkuisten joulutonttujen kanssa puuhaillessa. Onneksi useimmilla tontuilla on ollut myös vanhemmat tukena hoivaamassa heitä, hoitajat apureina ja taustatukena. Niin sen kuuluu olla, nykyisin tuntuisi aivan väärältä tehdä työtä vanhaan malliin!
http://www.dn.se/debatt/lat-alla-nyfodda-barn-vara-med-sin-familj-dygnet-runt/ 

Tiivis on ollut työputki sairausloman päälle, vielä tiiviimpi olisi ollut ilman tautisuutta. Tosin ei tämä tautikaan ole todellakaan ollut kiva ja kevyt, vieläkin yskin ja niistän jatkuvasti eikä loppua tunnu tulevan. Töissä oli silti mukavaa, töitä sopivasti.Oli hämärän hyssyä ja jouluvaloja, herkkuja pöytä täynnä. Ehdittiin nauttimaan herkuista ja hyvästä seurasta, lisävuosiakin kertyi yhdessä nauraen. Kyllä täytyy taas kerran todeta että minulla on mahtavat työkaverit, kiitos teille ihanaiset, olette aarteita <3

Entäpä muuten sitten? Monenlaisia elämän asioita olen pohdiskellut. Elämää suurempiakin, ratkaisut odotavat itseään, puuttuu uskallusta. Kun mikään ei ole yksinkertaista, jos jotakin yksinkertaisuuta olisikin niin alkaa miettiä vastuuasioita. Miten pitkälle omien tekojen vastuut menee, olenko vastuussa muusta kuin omista ratkaisuistani jos ne vaikuttavat toiseen(/toisiin) ihmiseen. Kai sitä pitkälti jokainen on vastuussa omasta itsestään, silti rajan veto on vaikeaa, huolenpito on ehkä toinen juttu. Eipä ne asiat ole koskaan selviä. Ratkaisut on vaan tehtävä, tavalla tai toisella. 

Kipujutut sitten. Tuossahan ne on ja pysyy. Vaikka ihmeen vaisuina nyt vaikka olenkin muutenkin ollut kipeänä, yleensä mikä tahansa tauti laukaisee kunnon kihikuhinat ja säryt käteen. Olisko ahkera painehanskan jan lepolastan käyttö auttanut :D Tosin olenhan ottanut nyt taas ahkerammin noita ylimääräisiä troppejakin, tähän muuten kurjaan oloon. Iso juttu on se että polvi/polvet on parempi. Jatkuvaa kipua ei ole, liikkuakin voi lähes tulkoon normaalisti. Liikkumisen ongelmatkin tulee lähinnä kunnon huoonemisesta... Uutta elämää tarvittaisiin, ahkeraa saleilua ja kävelyä. Nyt ulkoliikuntaa estää tämä flunssa, henki loppuu heti kun on pakkasta. Mutta kevät on päivä päivältä lähempänä, kun vaan itsensä saa liikkeelle... Niskasta siis vaan kiinni itseäni kunhan tauti antaa myöten, olisko se uusi elämä tammikuusta alkaen: herkkuja vähemmän ja liikuntaa enemmän... ;) Katsotaan, päivittelen sitten mitä tapahtuu!

Kaipaan mun terapiotani, fysioterapian faskiakäsittelyä ja sieluakin hoitavaa toimintaterapiaa. Sekä ihan tuota tavallista hierontaa. Hieronnan voisin vaan tilata, sen puutteesta saan ihan itseäni syyttää. Josko huomenna yrittäisi ajan varattua kun on arki ja vapaa. 
http://www.rakkaudeksi.fi/artikkelit/seksuaalisuus-ja-seksi/korvaamaton-kosketus
Tuon linkkinä olevan artikkelin löysin fb:sta ja mielestäni siinä oli paljon asiaa. Kosketus on ihmiselle elintärkeää, se tiedetään. Siksipä noissa terapioissa ja hieronnassa hoidetaan kehon lisäksi myös sielua. Tuon kosketuksen lisäksi tulee myös ymmärretyksi, se on aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin. Niinkuin tuo kosketus on elinehto noille pienille potilailleni ja ymmärrys heidän vanhemmilleen, on se tärkeää itsellenikin. Samaa me kaikki tarvitsemme, pienet ja isot. 

Pakkasessa mennään kohti uutta vuotta, toivonpa että nämä olisivat ne ainoat sellaiset, kylmyys kun ei ole minun juttuni enää nykyisin. Nyt toivotan teille kaikille rauhallisia ja rentouttavia päiviä, niin tämän vuoden lopuksi kuin alkavan vuoden aluksikin.

<3

Onpahan taas

ollut hiljaista. Miksiköhän? No, lehti pullahti painoon, kiitos meidän Merjan Ideailluusiasta http://www.ideailluusia.com/  :D Tuolla hetkellä putosi samalla iso kivi mielestäni, nyt saa tehdä muutakin.  Onneksi meillä on ammattitaitoinen ja luotettava taittaja 
että saamme Neonataalihoitaja-lehtemme valmiiksi ja sisällöltään ihan lehden näköiseksi. Muutama päivä sitten aloin yskimään ja se taitaa olla nyt päällimmäinen harrastukseni. Sitä paitsi, joulukin tulee...

Tuo lehden tekeminen on kivaa. Vaikka hermo menee useamman kerran prosessin aikana. Etenkin näillä loppumetreillä. Materiaalit eivät tule ajoissa, ei vaikka pyytää ja kyselee perään. Oma virheeni on varmaan se etten ole tarpeeksi tiukka deadlinen kanssa, pitäisi laittaa se aikaisemmaksi. Ja pitäytyä siinä, ehdottomasti. Mutta lepsuilen, itseänikin kohtaan. Tiedän että deadline on se joka saa kirjoittamaan, eihän sitä etukäteen voi millään... Joka vuosix2 olen hermoromahduksen partaalla ja silti haluan jatkaa, Joku tuossa hommsassa koukuttaa ja pahasti. Haastetta löytyy ihan riittävästi, on kiva luoda uutta ja yrittää saada lehdestä sellainen joka mielyttää lukijoitaan. Katsotaan mitä taas sanotaan...

Itsevaltias, leskikuningatar Herttuatar vie minulta hermot. Kattivanhus nirsoilee, ruoka kun ei kelpaa, kohta ei varmaan mene enää kuin Sheba. Kuka pystyy vastustamaan kattia joka istuu jalkojen juuressa ja välillä vaan kiehnaa urakalla. Helpommalla pääse kun antaa periksi ja vaihtaa sapuskat siihen ei läheskään tyhjään lautaseen. Katillehan noin puoliksi syöty lautasellinen on typötyhjä... Eikä ruokajutuissa tarpeeksi. Täällä kuljetaan ja mautaan, valitetaan ja mourutaan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Lujaa. Usein.VAATIVASTI! Se on jotain aivan uutta,  oli esim. tosi kiva kirjoitella joulukortteja kun joku istui korttikasan päällä ja lykki käsiin päätään koko ajan. Entäs sitten jos satut istahtamaan paikalle johon kissakin mielii? Kehon kieli kertoo taas että moka tuli tehtyä eli oma peppu ylös sohvalta ja nojatuoliin tai päinvastoin, eli vaihdettavahan se on aikkaa ;) 

Kaikesta tästä huolimatta joulu on tullut taloon. Koristeet ovat pulpahdelleet paikkoileen pikkuhiljaa, ihan ensimmäisenä jouluseimi, toisen adventin kunniaksi .Seimi on kulkernut mukanani jostain 50-luvulta, taideopiskelija äitini teki jonakin/joinakin jouluina sellaisia myyntiin (muistini mukaan Hörnhammerille) jo ennen syntymääni ja niiden seimihahmojen muotit olivat tietysti hänen itsensä hallussa. Niinpä meille kotiinkin ilmestyi seimi, Maria, Joosef ja tietysti pikkuruinen Jeesus-lapsi kaukalossaan ja muutama lammas, kaikkki savesta tehtyjä ja kauniisti väritettyjä. Jossain vaiheessa seimi siirtyi minun omaan kotiini ja se ehdottomasti tuo mukanaan joulun. Kiireemmässäkin. Tänään lapsi tupsahti kuusen kanssa, perinteen mukaisesti. Nyt kuusi on saanut koristeensa ja valonsa. Kodin koristelussa on rikotttu tänä vuonna rajoja, koristeet pääsivät eri piakoille kuin ennen, aivan järisyttävä uudistus. Tuntuu kuin testaisi itseään ja joustavuuttaan :D Mutta nyt(kin) on hyvä, ihan kuten ennen. 

Niin ja minähän olen siis jouluihminen :) Jos aikaisemmasta ei asia vielä ymmärtänyt. Kaiken tuon puuhailun takana ovat soineet päiväkausia jo jouluradion sävelet, kanavaa vaihdellen. Tosin itselleni tärkeimmät ovat nuo ihan perinteiset laulut, niihin olen jo lapsuudesta asti kasvanut kiinni... http://www.jouluradio.fi/  Kerrassaan minun radiokanavani, tuo elämään paljon iloa! Niin ja nämä tämän blogin kuvat, ne ovat vanhoja joulufiilistelyitä, Tästä vuodesta ei vielä ole kuvia, mutta aikaahan on, joulu on vasta tulollaan.... 

Lisää kuvateksti

Hyvää yötä ystävät, muistetaan rauhoittua joulun juhlaan kukin tahollamme. Ja nyt nukkumaan <3 Kauniita unia meille kaikille <3

<3

AJATUKSIA

olisi paljon, ehkä liikaakin. Ei oikein osaa tarttua niistä mihinkään erityisesti, ne hyppivät ja pomppivat kuin trampoliinilla. Voi tätä päätä... Viimeiset pari viikkoa ovat olleet jotenkin paineisia, kiireisiäkin. Kiire ei vaan selitä ihan kaikkea, ei sitä pelkästään voi syyttä tätä uupumuksen tunnetta. Vaikka onhan se osatotuus onkin. Jotekin pää käy ylikierroksilla, on vaikeaa rauhoittua, yöt ovat olleet useimmiten turhan levottomia. Onneksi aina välissä on ollut joku oikein hyväkin yö, niitten avulla jaksaa taas eteenpän..En siis osaa rentoutua, en vaikka yritän Ehkä yritän liikaa....

On ollut vaikea löytää ilon ja kiitollisuuden asioita päivistä. Onhan niitä ollut, ehkä vain hiukkasen ympäripyöreitä asioita, ne olen kirjannut ylös. Jotenkin vaan on huolestuttavaa ellen kykene löytämään iloa ja kiitollisuutta päivistäni.Iloa riittää kyllä joka päivään, se vaan jä niin helposti noitten muitten tunteiden taakse. Näen myös unia töistä, en muista koska viimeksi olisin sellaista tehnyt. Jos siis olen unta saanut. Onko syynä ihan fyysinen väsymys, yli- sellainen. Vaiko työpaikan muut asiat, tunnelmat ei aina niin positiivisia ole olleet. On minulla ollut haasteellisia hoidettaviakin, ehkä lähinnä henkisellä tasolla kuitenkin. Onneksi noin yleisesti työni on lähinnä hyvällä tavalla haasteellista. Joku mättää ja se ei ole mukavaa...

Elämä on välillä muutenkin kovin ristiriitaista. Tai en tiedä onko se sitä oikeasti, vai onko niin pelkästään väsymyksen kautta. Silti välillä mietityttää miksi koen ajoittain että minua ei kuulla, joskus ei kyllä vain kuunnellä. Välillä on helpompi vain myöntyä ja karsia omasta ajastaan. Voipi olla että se karsiminen osoittautuu lopulta ihan mukavaksi, mutta tosiasia on kuitenkin VAPAA-AJAN tarve, vasinkin nyt kun pitää pullauttaa lehti uunista ja se vie pakosta aikaa sekin. Tieteysti on kyse priorisoinninta. Olen aika huono siinä, tunnustan. Yksi ratkaisu olisi enemän tunteja vuorokauteen, mahtaisiko se onnistua? Jotenkin uskon että aika moni muukin kannattaisi tätä ratkaisua :D 

Suomalaisessa luonnossa on mahtavaa nimistöä, kuten esimerkiksi tämä taviokuurna :D

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/taviokuurna

Jospa vain heittäisi taviokuurnat kehiin ja keskittyisi enmmän kaikkeen pieneen ja mukavaan. Vaikkapa  hassun rikkkaaseen suomen kieleen. Tai ihanaisiin ihmisiin joita minulla on ympärilläni. Ne kurjuudet ja tylsyydet voi kyllä tietoisesti laittaa taka-alalle. Ainakin useimmiten. Nytkin olen iloinnut paljosta; kauniista kotikaupungistani; valoista jokirannassa, hautausmaan haikeasta kauneudesta, tuomiokirkon kuusesta... Ihanista vauvoista ja perheistä,  vanhempainryhmästä, ihanista työkavereista, ystävistä. Omista vahvoista tunteistani vaikka ne välillä vievät minut turmioon... 

Eilen fiilistelin itsenäisyyspäivää, kuuntelin Finlandiaa https://www.youtube.com/watch?v=F5zg_af9b8c&feature=share , poltin sinivalkoisia kynntilöitä, muistelin vanhuksia ja isomummia, kävin viemässä valoa rakkaiden haudoille ja kyyneleet valuen katsoin ylioppilaiden soihtukulkuetta ja  kuuntelin kuorojen isänmaallisia säveliä, siis jälleen kerrran: minä ja minun tunteeni. Ehkä ne tunteet kuitenkin ovat rikkautta, en minä ainakaan haluaisi olla tasapaksu ja järkevä pelkästään, hyvä kun olen sitä edes vähän, mahdanko olla edes vähän?  Kait se on niin että juuri näin olen minä :) Kiitos ystävät kun jaksatte tätä tunnehömppää minua <3

http://fi.what-character-are-you.com/d/fi/677/index/3587.html? utm_source=Facebook&utm_medium=desktop&utm_campaign=trafficchec Jotta kaiken tuon muun todistaisi, tämänkin mukaan ole "Positivisella tavalla Hullu " :D

http://yle.fi/uutiset/onnellisuusprofessori_pienet_teot_ovat_helpoin_tie_onneen/7668755

                 

                                         

KYLMÄ SÄRKY

Luin jostain käsitteen kylmä särky. Sen paremmin ei asiaa voisikaan kuvata. Ikävä kyllä. Kylmän aktivoima kipu, sisäinen syväjää, jäisen kouran kosketus joka ei laske irti, puristava kuristava jäinen side.... Kylmyyttä, jota mikään ei vie pois. Ympäristön lämpötila vaikuttaa, kylmä tunkee käteen vaikka mitä tumppuja pitäisi kädessä. Onneksi nyt on ne lämpöhanskat, se helpottaa tulevaa talvea, rakastan niitä <3 Kumma kyllä, myös painehanska auttaa, sekin lämmittää suloisesti :) Hyvä motivaatio käyttää painehanskaa! Tässä yksi syy miksen niin välittäisi talvesta, ongelmat lisääntyvät suorassa suhteessa kylmyyteen, ei voi mitään :( Jospa tämä talvi olisi helpompi.... 

Hiukkasen minua harmittaa Suomen Luonnon "Vuoden turhake"- äänestys. Yhtenä vaihtoehtona kun on pattereillä lämpiävät hanskat. En toki tiedä eroavatko ne paljon näistä apuvölineinä saatavilla olevista akkuläämitteisistä hanskoita. Suurimmalle osalle väestöä nuo ovatkin turha kapistus, mutta poikkeuksia on. Niinkuin me kipuilijat. Ihan sama on jos tomitsee jyrkästi vaikkapa vamĺmiiksi siivutetun teivän ja juuston, tai valmiiksi silputun sipulin. Niiden käyttöön ei aina ole syynä laiskuus vaan vaikkapa käden vammat tai olemattomat voimat. Toisten mukavuudesta ja ylellisyydestä tulee toisille elää itsenäisesti, ainakin osan arjestaan. 
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/turhakkeita-radio-suomessa/

Katselin televisiosta puhuttelevaa ohjelmaa omaishoitajasta ja hänen hoidettavastaan, heidän yhteisestä taipaleestaan hoivattavana olevan Oivan kuolemaan saakka.  
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/11/17/dokumenttiprojekti-neljas-kuolema. 
Ei ole helppo osa kenellekään, mistä sen voiman siihen tehtävään saa! Ne loputtomat muistot jotka tuon ohjelman kautta tulvivat mieleeni :'( , kipeät ja raskaat mutta kuitenkin niin rakkaat muistot. Vielä pari vuotta sitten ja siitä vuosia taaksepäin olin omien vanhepieni apuna. En omaishoitajana, vain apuna ja turvana ainoastaan. Ateriapalvelu, siivouspalvelu, apteekkipalvelu, pankkipalvelu ja mitä muuta olikaan. En tiedä miten niistä (aika monista, en tiedä riittääkö kymmenen...  vielä useampia noita taisi olla...) vuosista olen selvinnyt ja silti tein sitä etuoikeudella elää tätä muutakin elämää, käydä töissä ja harrastaa ja olla omillani. Tai ehkä se ei ollut etuoikeus, pikemminkin otin sen oikeuden omiin käsiini. Muuten en olisi jaksanut, en sitä hoivaamista ja auttamista mutta en myös itsekkään. Siltikään ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaupungilta ei apua herunut ennen äitini lonkkamurtumaa. Tai no, tulihan sitä, isälleni. Äitini joutui pitkään köpöttelemään  keppeineen terveyskeskukseen verenpaineen mittaukseen vaikka kotisairaanhoito kävi isäni luona...  

En tiedä ihan varmasti mitä mieltä olen nykyisestä vanhushuollon mallista jossa kotihoito menee kaiken muun edelle vanhukisa hoivattaessa. En ole ollenkaan varma onko se aina se paras vaihtoehto. Ainakin kotiapua, kotisiraanhoitoa, ystäväpalvelua kaikkine muotoineen, siivousapua jne jne jne pitäisi olla vapaasti kaikkien saatavilla. Toki perheellä on oma vastuunsa, minäkin sen omaksi tehtäväkseni koin ja myös halusin kokea. Enkä mitenkään muuten olis voinut toimia. Mutta jos perhe on pieni, niinkuin meillä, ei ole avunannossa taakan jakajia, koska siitä tulee liian raskasta? Tai jos perhettä ei ole, eikä ystäviä, miten sitten? Tai jos läheiset asuvat kaukana, mitä sitten? Kysymyksiä on satoja, tuhansia, miljoonia...  Näin jälkikäteen ajateltuna uskon lujasti etenkin äitini voineen paremmin jos olisi elämänsä viivmeiset vuodet asua kodinomaisessa hoivakodissa: oma huone ja oma rauha, ruoka käden ulotuvilla ja valvovat silmät kasomassa että energian tarve tulee täytettyä, turvallinen ympäristö jossa on maasta ylös auttajat... Omat resurssini kun eivät ohan kaikkeen tähän riittäneet :(

Vielä hiukan iloisempaa asiaa. Viikonlopulla juhlitaan. Ystävättäreni väittelee lauantaina ja silloin juhlitaan vuosien työn päättymistä. http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/Sotamuistomerkki-tekee-tappiostakin-kunniakkaan-vaitos-riitta-kormano.aspx
Väittelijättärestä en tiedä, ihänellä lienee isompia ajatuksia ja stressin lähteitä tällä viikolla. Itse turhamaisesti mietin mitä vaatetta päälle... En edes koe itsenäni pukeutujaksi mutta kovin tärkeää on kuitenkin miten vaatteessa viihdyn, miten osaset sopivat toisiinsa, miten värit... Vaatteiden suunnittelu on puolet hauskuudesta, niinkuin lahjan ja kortin ja kukkien. Onneksi kaikki alkaa olla kunnossa. Vaatteet ei ihan vielä, viimeinen osasten sovitus yhdessä toistensa kanssa uupuu vielä. Kun se tehtynä voi hengähtää, tosin aikaakaan ei montaa päivää enää ole :D

Näillä ajatuksilla. Toivon meille taas rauhaisia unia, iloista ja toiveikaista huomista.

Kiitos blogiystävyydestä.

<3

MIKSIKÖHÄN

nukkuminen on välillä niin vaikeaa? Viimeinen viikko on mennyt vähän niin ja näin. Aamut eivät ole olleet aikaisia eli siitä ei tätä ongelmaa voi syyttää. Eivätkä iltavuorot ole nyt olleet niiin haasteellisia ja tapahtumarikkaita että olisivat jääneet pahasti vaivaamaan ajatuksissa. Silti ehkä vain yhtenä yönä voin arvioida nukkuneeni jollain tavalla tarpeeksi ja hyvin. Pöh ja pöh ja pöh! 

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/punatulkku

Onneksi unitilanteet vaihtelee. Aikaa kulunut tuosta alun kirjoittamisesta, sanotaanko itsestä riippumattomista syistä, aika reilustikkin. Uni on parantunut, kortoisonikuurista alkaa olla aikaa niin sekin vaikuttaa. Nyt on takana mahtava 10h uni, elämä tuntuu ihan toisenlaiselta. Uni on vaan niin "sikatärkeätä", jokainen huono yö tai kausi jolloin nukkuminen takkuaa saa kaiken tuntumaan hankalalta. Tokihan on vielä niinkin että väsymys lisää kipuja, tai pikemminkin aktivoi niitä. Pahimmat kipukohtaukseni ovat tulleet yötyö öiden jälkeen... Sellaista en toivoisi enää koskaan kokevani! Onneksi työnantaja työtterveyden suosituksesta ei minua valvomaan pakota. Vuorotyö on viheliäinen oniongelmaisen kaveri,unirytmin sekoittaja, silti en vaihtaisi muuhun. Nyt kun minulta on nuo yöt tipahtaneet pois työ on kaksivuorotyötä, eli ei niin paha unelle enää :D Arkivapaista nautin, ja työn vaihtelevasta rytmistä. Tosin työvuoroista olisi paljonkin sanottavaa, ehkä sitten joku toinen kerta... 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-narhen-varoitus-ja-kutsuaani/

Polven tähystyksestä alkaa olla kulunut vuosi. Se vuosi on ollut täynnä syviä epätoivon ja surun laaksoja, pieniä eteenpäin hyppäyksiä ja taas syvää epätoivoa. Toipuminen on ollut hidasta ja kärsivällisyyteni koetuksella. Oman itseni suhteen tuo kärsivällisyys on rajallista, sen taitaa tietää ainakin jokainen joka minua on vaivoissani auttanut. Haluaisin toipua hetkessä, palautua ennalleni, jaksaa ja kyetä taas kaikkeen vanhaan tapaan. Mutta mutta... Aina eivät toiveet toteudu, tässäkään. Olen vaan niin surkean onneton krämppääntyjä, vika lienee jossain syvällä sielun syövereissä, ja ilmeisen vaikeasti parannettavissa. VIhdoin on tapahtunut isoja askelia eteenpäin, vasen jalka on lähes kunnossa, tuntuu erilaisela kuin oikea mutta sen kanssa voi liikkua ja kävellä lähes normaalisti. Olo on mahtava, ihan uskomaton. Tai olisi ellei yksi pieni juttu kiusaisi... Toinen polvi :(  Jostain täysin käsittämättömästä syystä poden nyt sitä; ei vammaa mutta joku on ärsyttänyt pehmytosia polven sisäsyrjällä. Siihen ei voi sanoa taas kuin pöh ja pöh ja pöh!

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/varpunen

Miksi muuten en ole kirjoittanut aikoihin? No kun en ole ehtinyt tai jaksanut. Enemmän ehkä ehtinyt. Olen ollut töissä ja ne pari vapaata tässä välissä meni touhutessa monenmoista. Salitreeniä, hierontaa, kaupassakäyntiä, isooooon kakun leipomista, vauvavahtimista... Hyviä juttuja kaikki siis :D Kuitenkin olen kaivannut tätä, Kirjoittaminen on eräänlainen henkireikä, terapiatouhu. Toivoisin ehtiväni tekemään tätä säännöllisemmin. Tää on vaan niin kivaa! Jos sitten kun oon eläkkeellä, tai melkein ainakin. Tai jos kuitenkin joskus saisin rytmittää työni toisella tavalla. Jos joskus olisi omaa aikaa, jos joskus... Nyt on niin paljon muutakin kirjoitettavaa. Neonataalihoitaja-lehti stressi ja kokoon puristaminen olisi jo pitänyt aloittaa, omat jututkin lehteen vielä kirjoittamatta, VVM-mentorin kirjoitustehtävä kutittelee takaraivossa. Lomakehommia ei voi sirtää loputtomiin, ikäväkyllä, inhoan kaikkien sellaisten täyttämistä. Työhön liittyviä vastuualue-tehtäviä olisi vaikka muille jakaa, mutta se aika vaan puuttuu.Ideoita kaikkiin näihin on niin että josku pää melkein halkeaa :) 

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/talitiainen

Tänään tällainen välipala, talvisin tunnelmin, hiukkasen jo joulua ajatellen...Vaikka pelkäänkin liukkautta ja kaatumista, joulusta nautin. Sitä on mukava valmistella ja suunnitella, ajatella lahjoja jotka ilhaduttaisivat saajaansa, muistaa ystäviä kortilla, suunitella ruokalistaa... Viimeiset vuodet olemme viettäneet joulua ystäväperheen kanssa, se on parhautta, lämmintä ja iloista yhdessäoloa, hiukkasen vanhanaikaista ja kuitenkin oman näköistä. Vietin äsken pitkän tovin katsellen vanhoja jouluvalokuvia. Mieleen tulvahti muistoja, iloa ja haikeutta. Vanhusten viimeiset joulut, molemmat omanlaisinaan... Välillä kaipaan heitä niin paljon. Jouluvieraiden iloiset hymyt ja runsaat ruokapöydät, tämä on minulle oikea tapa viettää joulua :D 

Hyvää yötä, kivutonta yötä, riittävän levon tuovaa unta meille kaikille ystävät!

<3

Tänään

hymyillään. Tai oikeastaan se oli eilen, vai koska se nyt olikaan. Mutta saa tänäänkin hymyillä, ja huomenna ja ylihuomenna ja ja ja... Hymy voittaa aina mutruilun, iloinen ilme kiukkuisen. Aina vaan ei jaksa eikä pysty. Kipu syö hymyä, samoin harmitus ja joskus vaan ei jaksa hymyillä eikä olla muutenkaan iloisella mielellä. Jos nukkuu huonosti tai tuntee joutuneensa epäoikeudenmukaisuden kohteeksi ei todellakaan hymyilytä. Surukin kuuluu elämään, ei sitä pidä pelätä, ei sen näyttämistäkään. Mutta surun jälkeen tulee taas hymy...

Minut on pysäytetty, ainakin hetkeksi. Aikani sinniteltyäni menin korvalääkärille ja mitäs muutakaan löytyi kuin se tuttu ja "turvallinen" sinuiitti. On sekin kumma tauti. Viimeiset kerrat iskenyt ihan nurkan takaa, aina ei edes varsinaisia oireita siitä vaan keuhkopuolelta. Nyttenkin vaan sekalaisesti kaikkea muuta paitsi kunnon räkääääää.... No tauti kun tauti. Kurja sellainen. Vie voimia. Ja ottaa päähän. Kuten myös mietityttää; miksi taas? Palaan ajatuksissani menneisyyteen, aikaan jolloin jätin entisen elämäni taakseni ja vaihdoin totaalisti alaa. Tosin silloin olin vieläkin useammin kipeänä, oli myös enemmän esim bronkiitteja. Mutta asian pointtina on, oireilin työpaikan vuoksi. Tai niin kaikki sanoi, allergiat ja työpaikka ei sopineet yhteen. Ei silloin tarkemmin tutkittu, olin nuori (ainakin melkein) ja valmis lähtemään opiskelemaan ja allerginen. Tämähän on pelkkää spekulointia, syitä on tietenkin monia: allergiat, oma vastustuskyky, kukevat pöpöt... Niin ja se sisä... Nyt olen vanha (ainakin melkein) enkä ole valmis enää vaihtamaan ammattia, en edes työpaikkaa. Ja eihän tämä ole vasta kuin kolmas sinuiitti, ei puhuta niiden kestosta mitään... Eikä syödyistä antibioottien määrästä, eikä kortisonikuureista... Eli suuntana on vain paraneminen, hymyillen :)

http://hidastaelamaa.fi/2014/11/12-keinoa-toipua-henkisesta-kivusta/

Tänäänkin palataan noihin tietoisuuden ja hyväksymisen mietteisiin, oheen liitetyn linkin ajatukset tukevat noita itsensä juuri itsenään hyväksyvän ajattelutavan periaatteita. Mitä oikeastaan on väliäsillä jos sinulla on kipuja ruumiissasi tai sielussasi (on sillä väliä toki, niiden hoidon tulee olla aktiivista ja parantamiseen tähtäävää). Ne ovat todellisia tietenkin, ideani olisi vaan ettei anna niiden hallita vaan niitä on hyvä itse hallita itsensä juuri sellaisena kuin on hyväksymisen kautta. Minä olen kipeänä aivan yhtä hyväksyttävä ihmisenä kuin täysin terveenäkin, vai olenko sittenkään? Oman vajavaisuuden hyväksyminen ei tottavieköön ei ole helppoa. Kipeän käsi saa minut tuntemaan itseni muita huonommaksi. En koe olevani tarpeeksi hyvä, tarpeeksi riittävä, en pärjää samalla tavalla kuin ennen. Mikä minua auttaa muokkaamaan omaa tapaani ajatella armeliaammaksi, josko kuitenkin riittäisin omana itsenäni... Voiko ajatuksiaan muokata, harjoittaa kohti hyväksymistä? Kyllä voi, hitaasti se tapahtuu mutta se on mahdollista. Tällä tiellä yritän kompuroida eteenpäin, juuret ja kivet polullani ovat lähes ylitse pääsemättömiä mutta yritän kiivetä silti niiden yli. 

Mistä saa voimaa tällä polulla taapertamiseen? Ystävät ja läheiset tuovat sitä kahmalokaupalla kunhan vaan sen olen valmis ottamaan vastaan. Tuota tukea saan ihan livenä ja kyllä myös esim facebookinkin kautta, uskon myös tämän tyyppisen vertaistuen ja virtuaalisen myötäelämisen tukeen. Kaikki ajatukset ja ajatelmat joita löydän esimerkiksi taas tuon sosiaalisen median kautta, siellä on paljon hyviäkin juttuja ei vain pelkkiä tekemisen tai tekemättä jättämisen postauksia. Kirjat, lehdet ja televisiokin tarjoavat uusia ajatuksia omien junnaavien ajatusten herättelyyn. Musiikki lohduttaa ja tuo iloa, rauhoittaa ja auttaa rentoutumaan. Ohjatut terapiaharjoitukset joissa kivusta ja voimattomuudesta puhutaan juuri sellaisina kuin ne ovat ja joissa voi kokea olevansa kuultu ja ymmärretty. Luonnon eri elementeistä, kauneudesta ja voimasta joka luonnosta uhkuu. Huomaan keksiväni tähän listaan näitä voimaannuttavia asioita koko ajan lisää, niin paljon on hienoja ja hyviä asioita jotka kantavat elämässä eteenpäin. Tämä lista on edelleen hyvin vajavainen....  :) 

Tämän kertaiset kuvat ovat kurkistus työpaikalleni. Perhehuoneiden ovia koristavat taitavan kollegani Pirjo Tahvanaisen tilkkutyöt, nuo pikkuiset sukat ja vaatteet  olemme saaneet lahjoituksena ystävällisiltä kanssakulkijoilta (nämä kuvaavat vain pientä osaa näistä ilonpisaroista osatollamme, lisää löytyy paikan päältä...) . Työ on myös minulle tärkeä ja voimaa tuova elementti, siitäkin huolimatta että olosuhteet työssä eivät aina tue jaksamista. SIellä on kuitenkin niitä muita tekijöitä jotka voittavat ja pitävät yllä henkistä hyvinvointia. 

Nyt kutsu kuuluu työmaalle. Hyvää päivänjatkoa teille ystäväni. Toivottavasti "tapaamme" taas pian...

<3

Tietoinen

hammaspesu, mitä hömpää, hahahahaaa... Naurettavaa... Siis oikeasti... No joo, ihan oikeasti. Tunnustan menneeni lankaan. Kolmisen vuotta sitten minut ohjattiin Mindfulness-kurssille kivun hallinnan yhtenä keinona. Tässä yksi linkki siihen mitä mindfulness oikeastaan on.  http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/03/30/mindfulness-mita-se (toivottavasti tälläisen Ylen linkin saa jakaa... ;) Uskoisin että tuonkaltainen ajattelutapa harjoituksineen "vaikeaan elämäntilanteeseen sopeutavan" terapian tukena on ollut aika ratkaisevaa henkiselle ja ihan fyysisellkin pärjäämiselle. Toki ei tuon kurssin harjoitteista monia yksittäisiä harjoituksia arkeen jäänyt, joitakin toki. Suurempi merkitys oli ehkä ideologisella tasolla. Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kipuineen ja kremppoineen, ettei ole sen huonompi vaikka on ehkä fyysisesti vajavaisempi kuin ennen. 

Mutta tuo hammaspesu, miten se tähän liittyy? No, kävinpä kertaamassa aatetta yhden lauantai iltapäivän verran ja sen seurauksena  saan naamispäivityksiä kertauksen järjestäneeltä firmalta. Nauratti kun luin kysyisen päivityksen. Silti asia alkoi kiehtoa!
https://www.facebook.com/mindfulnesssivut/photos/pb.429432273814217.-2207520000.1415038471./686375634786545/?type=3&theater  Eli oli aivan pakko ottaa hulllu haaste vastaan. Ja sitähän on tässä tankattu, edes takaisin. Voin nimittäin sanoa ettei ole helppoa ollenkaan. Ajatusten hallinta ja koossa pitäminen kahden minuutin sähköhammasharjalla harjaamisen ajan on uskomattoman vaikeaa. Duracel pupu säntäilee mielellään edestakasin hampaita harjatessaan ja jos vaikka on paikoillaan, ne ajatukset, ei niiden koossa pitäinen ole ollenkaan yksinkertaista. Pikkuhiljaa homma on helpottunut. Huomaan että hartiat laskevat kymmenen senttiä kun keskitän ajatukseni tietoisesti tekemääni asiaan, kerta kerran jälkeen huomaan harhailun vähentyvän ja rentoutuvani edes hetkeksi. Tosin jos laistaa harjoituksista on taas hankalampaa... Taidan olla aika toivoton tyyppi ;) Mikä on seuraava haasteeni, noo... Katsotaan, josko samaisilta sivuilta bongaamani tietoinen teen/kahvin juonti, tai jotain muuta. Mutta harjoittelen, tiedän sen tekevän itselleni hyvää.

Mitä sitten jäi käteen siitä enesimmäisestä pitkästä kurssista (12 ryhmätapaamista). Tapoja rentouttaa koko keho, myönnän kyllä etten sitä usein tee :/ Pitää ryhdistäytyä. Tietoinen liikkuminen, varmaan yksi parhaista asioista mitä opin. Hahmotan kehoni, sen asennot ja liikkeeni laadun tai ainakin sen miten liikun. Tämä on auttanut huomattavasti toipumisesta näistä operaatioistani, ensin olkapää- ja sitten vuosi sitten polviperaation jälkeen. Toki toipumisessa auttoi yhtälailla myös fysioterapia jota sain, muttta uskoisin että nämä molemmat yhdessä ovat auttaneet  paremmin kuin kumpikaan yksittäisesti olisi auttanut. Tajuan ja tiedostan edelleen helposti kun "teen asioita väärin". En edes väitä, ettei huonoja tapoja enää olisi mutta se tärkeinhän onkin se että pystyy  korjaamaan omia maneereitaan. Muutama kesktitynyt hengenveto ennen vaikeaa tilannetta, tai sellaisen tullessa, helpottaa tunnekuohuja. Vaikeampaa on muistaa ne hengenvedot vetää! Illalla kun uni ei tule, voi taas hengittää ja tunnustella miltä ilman kulku tuntuu missäkin vaiheessa ja hyvässä lykyssä noila pienillä harjoitteilla saa aikaan rentoutumisen joka taas puolestaan mahdollistaa unen tulon.Entäs se titoinen syöminen, no ei oikein onnistu. Suklaata menee sallittua enemmän koska en sitä kykene harkiten syömään, jos yrittäisi aloittaa siitä teen/kahvin tietoisesta nauttimisesta, kykenisiköhän...

Nyt taas terapoidaan, fysioterapia alkamassa, toimintaterapia menossa. Odotan mielenkiinnolla mitä tällä kertaa jää käteen, ainakin olen lämmitettävien akullisten hanskojen onnellinen omistaja. Kättä hoidetaan myös painehanskalla, kunhan totun, iloitsen siitäkin. Tärkeintä on ehkä kuitenkin että tunnen olevani tuntemuksineni ja ongelmineni ymmärtävien ammattilaisten käsissä. Se jo riittää nostamaan laaksosta korkeampiin maastoihin. Välillä elämä yhtäkkiä antaakin enemmän kuin uskoikaan ja se jos joku, hoitaa myös kipua. 

Tänään 3.11. muuuten vietetään kansainvälistä CRPS-päivää. Asiaahan ei voi varsinaisesti juhlia, mutta ehkä vähitellen tietoisuus tästäkin oireistosta leviää ja avun saaminen helpottuu.  http://www.suomencrps-yhdistys.fi/  Oranssi on CRPS:n väri...

Hyvää yötä ystävät, nyt tietoisesti harjaamaan hampaat ja sitten tietoisesti nukkumaan, toivotaan ainakin.

<3

Ryhdistäydyn

toivottavasti ainakin. Monessa asiassa pitäisi. Ajan käytön hallinta on ehdottomasti yksi kehityskohde, aika vain kuluu.Tosin tämä ei ole ihan kokonaan omassa hallussa. Tuntuu niin pahalta kun on pitkiä jaksoja niin ettei ole mitään muuta elämää kuin työ... Vaikka ehkä olen siinäkin liian ankara itselleni, onhan minulla muuta elämää. Luulisin, ajattelisin, toivoisin. Työ vaan vie leijonan osan arjestani, se on tosiasia joka pitää hyväksyä, tai sitten ehkä ei. Nyt vaan on näin, muutos entiseen on niin valtava että asiaan on hiukkasen hankala soputua.

Se muu elämä, mitä se sitten on. Peltolan puutarha ehdottomasti. Se on henki ja elämä. Se parantaa sielun ja se parantaa ruumiin. Saa haistella luontoa, katsella kaikkkea mitä puutarhassa tapahtuu. Ja iskeä ne kätensä multaan ja tuntea vahvasti elämän voima. Nähdä kuinka pienen pienestä siemenestä kasvaa vihreä vihannesten valtakunta. Voi kesäillat keinussa istuen, taivasta ja illan tuloa seuraten, onko mitään parempaa. Lintujen elämä, siilit taapertamassa pihalla. Peltola on varsinaista "Vain elämää" ihan livenä, luonnon ja hyvänolon tähtien siivittämää.

Liikunta, pää hajoaa ellei saa liikkua. Kuinka paljon pystyn siihen, on sitten eri juttu. Ennen vanhaan, kävin monta kertaa viikossa jumppaamassa, kävelin työmatkat mennen tullen, niinkuin joka paikkaan muuallekin. Käsien leikkausten jälkeen mietiskelin kunka onnekas olin kun vain käsi ei toimi, on jalat joilla liikkua. SItten tuli SE päivä, polvi poksahti liukastuessa ja alkoi alamäki... Tai no, alamäki ja alamäki. Minulle ison koulun ja kasvamisen paikka. Kävely jäi, jumpat jäi, onneksi alkoi pyöräilykausi ja kesä meni Peltolassa. Liki vuosi sitten tähystettiin polvi ja vasta nyt se alkaa hiljalleen olla melkein kunnossa. Monta kertaa olen tämän prosessin aikana miettinyt liikuntakyvyn tärkeyttä. Vapauden tunnetta joka tulee kivuttomasta ja kepittömästä kävelystä jo pelkästään. Arvostan tätä vapautta suunnatomasti. Vielä on matkaa normaaliuteen (tai no ehkä kohdallani ei ihan ormaalista voi puhua millään tasolla ;) ). mutta olen jo kokenut ihan kivutonta liiikkumista. Sali ja lihastreeni tekee hyvää ja siitä tykkään, ja kyllä vielä jumppaankin!

Neonataalihoitajayhdistys, yhdessä tekemisen iloa. Mukavia ihmisiä, täynnä energiaa ja ideoita. Hallitukset kokouksissa kaikuu nauru ja väki puhuu toistensa päälle innoissaan. Sihteeri parka yrittää saada jotain pöytäkirjaan ylös ;)  Yhditys järjestää koulutuksia ja matkoja, viedään neonataalihoidon sanomaa eteenpäin vähän joka puolelle tätä Suomen maata. Ja sitten se lehti, auts, apua, käääk... Kohta alkaa armoton uuden lehden toimittaminen, sitä ahdistusta mikä on kun artikkelit ovat kiven alla. Nyt jo nousee pulssi ja kuristus kurkussa pahenee. Lehti on minun vastuullani ja haluan tehdä siitä hyvän, ja myös sellaisen että se tuo iloa jäsenistölle. Tuo lehti on minulle iso haaste ja tykkään niistäkin.

Työ jää nyt tästä listauksesta pois vaikka siinäkin on niin paljon hyvää ja kannattelevaa ja se tuottaa minulle niin suurta iloa. Nythän oli tarkoitus ajatella tuota muuta elämää, työn ohelle. Siihen muuhun kuuluvat ehdottomasti ystävät, vanhat jo lapsuudesta ja nuoruudesta mukana kulkeneet tai myöhemmin mukaan astuneet kultaakin kalliimmat ystävät. Ystävät luotsaaavat yli jos iskee epätoivo ja jakavat riemun ja onnen hetket. Kiitos teille jokaiselle, mahdatteko tietääkkään kuinka tärkeitä minulle olette. On aikoja jolloin on huono omatunto kun ei jaksa oikein hoitaa ystävyysshteita. Mutta, onneksi ystävät ovat säilyneet ja jollain tavalla aina kuitenkin tunnemme toistemme olemassaolon. Ystäviin kuuluu oleellisesti arvonsa tunteva, leskikuningatar Herttuatar joka täyttää myös veljnesä paikan vaativaisuudellaan ja hellyyden kaipuullaan, kissa on kaverini ja terapiapehmeyteni.

Ja viimeisenä, vaikka mikään tässä ei todellakaan ole tärkeysjärjestyksessä. Kirjoittaminen. Tiedolliset jutut lehteen, päätoimittajan touhut. Tämä bloggaaminen. Mitä enemmän kirjoittaa, sen enemmän sitä haluaa tehdä. Kirjoittamiseen tulee himo ja tarve. Toivoisin voivani kirjoittaa tännekin useammin mutta kun tuo muu elämä vei aikaa, etenkin se yksi osa, se työnteko. Kirjoittaessa käsittelee asioita, ajatukset selkenee ja vapautuu ja siinä monesti samalla asettuvat ne myös uusille ja paremmille urille, tämä on terapeuttista hyvässä mielessä. Iloitsen myös siitä että juttujani luetaan, toivon niistä olevan iloa toisillekin. Jos edes jollekulle on tullut pieni tunne vertaistuesta olen osannut asettaa sanani juuri kohdalleen, niinkuin myös ajatukseni. Haluan tätä jatkaa, välillä harvemmin, välillä useammin.

Nyt toivotan teille kaikille taas hyvää rauhallsita ja kivutonta yötä, huiomenna on uusi päivä uusille asioille joista voi iloita.

<3

PS: ANteeksi kuva ovat vanhoja jo läytetteyjä, ne vaan jollain tavalla liittyivät tähän aiheeseen....

:D