Ryhdistäydyn

toivottavasti ainakin. Monessa asiassa pitäisi. Ajan käytön hallinta on ehdottomasti yksi kehityskohde, aika vain kuluu.Tosin tämä ei ole ihan kokonaan omassa hallussa. Tuntuu niin pahalta kun on pitkiä jaksoja niin ettei ole mitään muuta elämää kuin työ... Vaikka ehkä olen siinäkin liian ankara itselleni, onhan minulla muuta elämää. Luulisin, ajattelisin, toivoisin. Työ vaan vie leijonan osan arjestani, se on tosiasia joka pitää hyväksyä, tai sitten ehkä ei. Nyt vaan on näin, muutos entiseen on niin valtava että asiaan on hiukkasen hankala soputua.

Se muu elämä, mitä se sitten on. Peltolan puutarha ehdottomasti. Se on henki ja elämä. Se parantaa sielun ja se parantaa ruumiin. Saa haistella luontoa, katsella kaikkkea mitä puutarhassa tapahtuu. Ja iskeä ne kätensä multaan ja tuntea vahvasti elämän voima. Nähdä kuinka pienen pienestä siemenestä kasvaa vihreä vihannesten valtakunta. Voi kesäillat keinussa istuen, taivasta ja illan tuloa seuraten, onko mitään parempaa. Lintujen elämä, siilit taapertamassa pihalla. Peltola on varsinaista "Vain elämää" ihan livenä, luonnon ja hyvänolon tähtien siivittämää.

Liikunta, pää hajoaa ellei saa liikkua. Kuinka paljon pystyn siihen, on sitten eri juttu. Ennen vanhaan, kävin monta kertaa viikossa jumppaamassa, kävelin työmatkat mennen tullen, niinkuin joka paikkaan muuallekin. Käsien leikkausten jälkeen mietiskelin kunka onnekas olin kun vain käsi ei toimi, on jalat joilla liikkua. SItten tuli SE päivä, polvi poksahti liukastuessa ja alkoi alamäki... Tai no, alamäki ja alamäki. Minulle ison koulun ja kasvamisen paikka. Kävely jäi, jumpat jäi, onneksi alkoi pyöräilykausi ja kesä meni Peltolassa. Liki vuosi sitten tähystettiin polvi ja vasta nyt se alkaa hiljalleen olla melkein kunnossa. Monta kertaa olen tämän prosessin aikana miettinyt liikuntakyvyn tärkeyttä. Vapauden tunnetta joka tulee kivuttomasta ja kepittömästä kävelystä jo pelkästään. Arvostan tätä vapautta suunnatomasti. Vielä on matkaa normaaliuteen (tai no ehkä kohdallani ei ihan ormaalista voi puhua millään tasolla ;) ). mutta olen jo kokenut ihan kivutonta liiikkumista. Sali ja lihastreeni tekee hyvää ja siitä tykkään, ja kyllä vielä jumppaankin!

Neonataalihoitajayhdistys, yhdessä tekemisen iloa. Mukavia ihmisiä, täynnä energiaa ja ideoita. Hallitukset kokouksissa kaikuu nauru ja väki puhuu toistensa päälle innoissaan. Sihteeri parka yrittää saada jotain pöytäkirjaan ylös ;)  Yhditys järjestää koulutuksia ja matkoja, viedään neonataalihoidon sanomaa eteenpäin vähän joka puolelle tätä Suomen maata. Ja sitten se lehti, auts, apua, käääk... Kohta alkaa armoton uuden lehden toimittaminen, sitä ahdistusta mikä on kun artikkelit ovat kiven alla. Nyt jo nousee pulssi ja kuristus kurkussa pahenee. Lehti on minun vastuullani ja haluan tehdä siitä hyvän, ja myös sellaisen että se tuo iloa jäsenistölle. Tuo lehti on minulle iso haaste ja tykkään niistäkin.

Työ jää nyt tästä listauksesta pois vaikka siinäkin on niin paljon hyvää ja kannattelevaa ja se tuottaa minulle niin suurta iloa. Nythän oli tarkoitus ajatella tuota muuta elämää, työn ohelle. Siihen muuhun kuuluvat ehdottomasti ystävät, vanhat jo lapsuudesta ja nuoruudesta mukana kulkeneet tai myöhemmin mukaan astuneet kultaakin kalliimmat ystävät. Ystävät luotsaaavat yli jos iskee epätoivo ja jakavat riemun ja onnen hetket. Kiitos teille jokaiselle, mahdatteko tietääkkään kuinka tärkeitä minulle olette. On aikoja jolloin on huono omatunto kun ei jaksa oikein hoitaa ystävyysshteita. Mutta, onneksi ystävät ovat säilyneet ja jollain tavalla aina kuitenkin tunnemme toistemme olemassaolon. Ystäviin kuuluu oleellisesti arvonsa tunteva, leskikuningatar Herttuatar joka täyttää myös veljnesä paikan vaativaisuudellaan ja hellyyden kaipuullaan, kissa on kaverini ja terapiapehmeyteni.

Ja viimeisenä, vaikka mikään tässä ei todellakaan ole tärkeysjärjestyksessä. Kirjoittaminen. Tiedolliset jutut lehteen, päätoimittajan touhut. Tämä bloggaaminen. Mitä enemmän kirjoittaa, sen enemmän sitä haluaa tehdä. Kirjoittamiseen tulee himo ja tarve. Toivoisin voivani kirjoittaa tännekin useammin mutta kun tuo muu elämä vei aikaa, etenkin se yksi osa, se työnteko. Kirjoittaessa käsittelee asioita, ajatukset selkenee ja vapautuu ja siinä monesti samalla asettuvat ne myös uusille ja paremmille urille, tämä on terapeuttista hyvässä mielessä. Iloitsen myös siitä että juttujani luetaan, toivon niistä olevan iloa toisillekin. Jos edes jollekulle on tullut pieni tunne vertaistuesta olen osannut asettaa sanani juuri kohdalleen, niinkuin myös ajatukseni. Haluan tätä jatkaa, välillä harvemmin, välillä useammin.

Nyt toivotan teille kaikille taas hyvää rauhallsita ja kivutonta yötä, huiomenna on uusi päivä uusille asioille joista voi iloita.

<3

PS: ANteeksi kuva ovat vanhoja jo läytetteyjä, ne vaan jollain tavalla liittyivät tähän aiheeseen....

:D

Aika on taas karannut

käsistä. Ei voi olla totta että päivät katoavat tällaista vauhtia. Tahtotila olisi pysäyttää hetki tai edes hidastaa mutta niin se aika vaan vilistää ohi. Ihan kohta tulee joulukin... En edes oikein muista mitä ole tehnyt, töitä tietysti, mutta kait sitä jotain muutakin ollut. Tai sitten ei.

Onhan tämä työnteko aika työllistävää. 

Kirjoittelu on jäänyt vähille kun vapaahetkinä olen mietiskellyt ja panikoinut kehityskeskutelukaavakkeen kanssa. Ja yksien toisten virallisten kaavakkeiden kanssa. Molemmat vaativat täyttäjältään pitkää pinnaa ja sanojensa oikein asettelua. Vaikka minulle kirjoittaminen on helppoa ja mukavaa, en tuollaisia tahdo millään saada tehtyä. Miten esim. kuvaan uskottavasti "miten sairautesi tai vammasi vaikeuttaa työntekoasi?" Herää mys kysymys, olenko sairas, onko minulla vamma... Enhän niin koe, minulla on vain kipuongelma, sehän on osa minua.  Laitanko että viime viikolla näin, tänään noin, kuukausi sitten oli taas tällä vissiin, mutta jos teen näin tapahtuu noin.... Vaihtoehtoja on loputtomasti, on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada asioita sanalliseen muotoon niin ettei liioittele eikä vähättele. Muta toisaalta, selvisin kehityskeskustelukaavakkeesata ja itse keskustelustakin, niin tahdon voimalla teen sen toisenkin... Ensi viikolla, ehkä :)

Jostain kumman syystä nyt on taas eletty haikeuden aikaa. Mieleen  pulpahtelee muistikuvia edesmenneistä läheisistä kuin kuplia kuohuvassa... Yksi muisto nostaa esille uusia ja uusia, välillä silmät kostuen, välillä hymy huulilla. Jokunen päivä sitten oli lehdessä pikkuinen uutisotsikko koskien balettia. mieleen ryöpsähti tuokiokuvia lapsuudesta; äiti rakasti balettia, meillä oli monta balettikirjaa joita sain katsella. Äiti muovaili mielellään balleriinoja, hän olisi ollut valmis lähtemään Bolshoihin tutkimaan tanssijoita ja taiteilemaan sen perusteella. No, ei hän koskaan lähtenyt, minulle ei olisi järjestynyt koulua siellä, ehkäpä onneksi. Minäkin, monen pienen tytön tavoin haaveilin pitkään priimaballeriinan urasta, silloin en vielä tiennyt keskosista mitään :)  

Uskon joskus aikoinaan ajautuneeni onnekkaasti nykyiseen työhöni. Montaa muuta ehdin miettiä, piirtelin ja mittailin pitkään Turun linnan esilinnan perustuksia ja vähän muutakin Museoviraston hommissa ja opiskelin taidehistoriaa. Sattuma tai johdatus sai minut allergisoitumaan työympäristölleni, joten silloin piti keksiä muuta. Lukiolaisenakin olisin jo lopettanut koulun kesken ja lähtenyt Helsinkiin Ateneumin taidekouluun, vanhemmat laittoivat kampoihin, onneksi, siinä ei kyllä mitään sattumaa ollut, järkevää vanhemmuutta vain. Miten siis hoitoalalle, ystävän ehdotuksesta, jotainhan oli pakko keksiä. Siitä heitosta, haasteesta, voin olla ikuisesti kiitollinen. Niinkuin siitäkin että "jouduin" keskolaan. Enhän minä sinne halunnut, minut laitettiin, komennettiin, heitettiin sinne. Sattumaa taas. Se sattuma johdatti oikein. Muuten en kai haluaisi jatkaa siellä vieläkin. 

Elämä on kummallista, sattuman oikusta teen maailman parasta työtä. Minulla on hienot työtoverit, nauramme ja itkemme yhdessä. Työ muuttuu kiehtovammaksi koko ajan. Työolot ja työssä jaksaminen fyysisesti on sitten oma tarinansa. Nyt en sitä halua ajatella. Parasta olla ajattelemattakin, nyt on syysloma ja esiin puskevasta sinuiitista huolimatta aion nauttia elämästäni. Tiedossa on ystäviä, hierontaa, kampaajaa ja neonaatti-asioita. Ja kirjoittelua tietysti, ehkä laitetaan lehtihommiakin eteenpäin edes inan verran. Ehkä piipahdamme ystävän kanssa hautumaalla moikkaamassa tuttuja, taitaisi olla aika pystyttää lyhty ja sytyttää kynttilät... Ja täytyy pitää silmät auki ja kamera valmiina, luonto on taas vaihtanut väriä, minä en ole pysynyt perässä. Ehkä pystyn kuromaan välimatkaa kiinni tämän viikon aikana.

Hyvää yötä uskollist ystävät, yritetään nauttia hetkestä, olla läsnä ja saatavilla jos läheiset tai ystävät tarvitsevat meitä.

<

Haikea syksyn 

päivä. Peltolassa puuhailemassa, kaikkialla siellä luopumisen tunnelma. Kalusteet sisällä, talvitällingissä, kasvihuone pakattuna pressun sisälle. Kasvit muuttumassa keltaisiksi, ruskeiksi, tummiksi... Puiden lehdet tippuvat, niitä haravoitu kasvimaalle talvikatteeksi, katteen alla maa kerää voimaa ja hyvää energiaa, oikeanlaisia mikro-organismeja. Talven aikana on kate aina kadonnut lähes kokonaan ja luovutanut energiansa uusille kasveille, kierrätystä parhaimillaan. Sitkeästi kukass oli muutama kehäkukka loistaen aurinkona muuten haalistuvassa maisemassa. 

Viimeisinä viikkoina minulla on voimakkaasti turhautuneisuuden tunnelmat. Fysiikka ollut ihan lopussa, sen myötä myös mieli. Kaiken kulminoitumana oli tokavika visiitti salilla. Mikään ei sujunut, jalka ei pitänyt vaan tärisi ja vapisi ja heilui kuin hullu heinämies, lihaksista ei ollut hajuakaan, ei vaan jaksanu mitään. Se masensi, ketutti, harmitti, itketti. Liikkumiseen kykeneminen on ollut niin iso asia viime kevään jälkeen. Se "polvettomuus" ja keppikansalaisena kulkeminen oli "aivan sairaan" turhauttavaa.Käsien ollessa paketissa ajattelin aina ettei se mitään, minähän pystyn kävelemään. Nyt se itsenäisyyden elinehto on ollut koetuksellla, tosin eihän sitä nyttenkään minulta kokonaan viety, vain rajoitettiin, silti. Kärsivällisyys kasvoi kyllä, mutta aika rankalla tavalla, en tiedä miten jaksaisin jos nyt uudestaan joutuisin käymään saman läpi. Toki tiedän että joo, pärjäisin ja jaksaisin jos olisi pakko. Mutta kaikenkarvaiset voimavarat on imetty meikäläisestä aika olemattomiin viimeisen neljän vuoden aikana. Silti aina mennään eteenpäin, oli fiilikset mitkä vaan. Ja selvitään, jaksetaan ja kyetään, välillä ihan omin voimavaroin ja välillä avustettuna. 

Onneksi nyt on ollut positiivisempia liikuntakokemuksia. Vapaapäivät ovat tehneet ihmeitä jaksamiselle. Ollaan pehtoorin kanssa oltu syyskävelyllä mahtavassa kuulaassa syyssäässä. Jokirannan ja Turun puistojen puut hehkuivat kullankeltaisina, siellä täällä punaisia läiskiä. Peltolapuuhailut tänään meni kevyesti, tai no melkein ainakin... Eilinen salikäynti oli täysin toisenlainen kuin se turhautuneisuuden maksimoinut edellinen reissu. Minulla oli lihaksia ja haasteita saattoi ottaa vastaan enemmän. Näin sitä mennään, fiiliksistä fiiliksiin, elämä on mielenkiintoista :D 

Muunkinlaisia tunnelmia on ollut. Onko ne hyviä vai huonoja, en osaa sanoa, ehkä molempia samaan aikaan. Tuttuja, turvallisiakin. Oikeastaan olen tosi tyytyväinen että saan olla perin tavallinen. Minulle kelpaa vaikka hiukkasen nuhruinen koti, kunhan vain viihdyn siellä. Ei kulumat ja pieni (no, ei aina niin pienikään.. ) hallittu epäjärjestys kaada maailmaani. Joskus harmittaa tietty koska kaikki voisi olla parempaa ja hienonpaa mutta mitäpä väliä, tämä on minun kotini ja sen tavarat ovat kaikki jollain tasolla minulle tärkeitä. Entäpä vaatteeni, voin pukea päälleni vaikkapa Henkkamaukan alennusrekistä kympillä ostamani parkatakin tai  pikemminkin sellaisen jäljitelmän. Olkoonkin että niitä kävelee vastaan "joka toisella", mitäpä sillä on jos viihdyn siinä takissa. Sillä edellytyksellä että muut värit ja kamppeet jotenkin sopivat siihen takkiin. Vaikka pehtoori minulle nauraakin on tärkeää että kaikki sopii kaikkeen, sukat ja sukkahousut oikean väriset, väristä viis. Vaatteet voivat olla yksinkertaiset ja alennusmyyntikamaa kunhan ne sopivat toisiinsa ja miellyttävät silmääni ja oloani.Ihan niinkuin kodissakin pitää asioiden sopia toisiinsa. Tykkään olla kotona, katsoa telkkaria, roikkua naamiksessa. Katson hömppä-leffoja ihan mielelläni, luen dekkareita. Siis kaikkea ihan normaalia ja tavallista, se on turvallista ja rentoa. En edes yritä olla muuta kuin ihan tavallinen Niäminen, tykkään sellaisesta :D

Taas toivotan meille kaikille hyvää ja rauhallista mahdollisimman kivutonta yötä, ilman yhtään ylimäräistä heräämistä. Herätään aamulla uuteen tavalliseen ja mukavaan päivään levänneinä ja virkeinä.

<3

Olisipa

taas/vielä kesä. Kesällä oli mukavampaa kirjoitettavaa. Oli iloisia asioita, oli puutarha kaikkine tapahtumineen. Oli levännyt ja vähemmän kipeä minä. Olen nyt ollut töissä n 1,5 kuukautta, siitäkin on osa ollut noita fyysisesti helpompia polipäiviä. Silti tuntuu kuin ei jaksaisi yhtään mitään, tai no työnteko on pakko jaksaa, sitten ei paljoa jaksakkaan. Tulee kirjoittaneeksi vain siitä kuinka väsynyt on, kirjoittaa kivusta, työnikin saan varmaan kuulostamaan ihan kauhealta. Niinkuin koko elämäni. Kuka tuollaista jaksaa lukea koko ajan, en minä ainakaan. En jaksa sellaista kirjoittaakaan koko ajan...

Haluaisin kirjoittaa iloisista ja toiveikkaista asioista. Pohjimmeltani olen optimisti ja uskon hyvään ja uskon asioiden järjestyvän. Ei välttämättä suunnittelemallani tai toivomallani tavalla mutta järjestyvän. Vain uskolla tulevaisuuteen (parempaan?) pääsee eteenpäin, raskaanakin päivänä. Nyt vaan on niin paljon mietittävää, ihan käytännössä jo, että pikkuinen (vaikka oikeasti se on kauhean iso, hatut aina liian pieniä ;) ) pää parkani on ihan 
kierroksilla. Voimavarat kutistuu päivä päivältä ja tulevaisuus on kuin mosaiikkia....

Tämä kuva on lainattu, Tiina-ystävän ottama :D

Luin jostain, "Jos polku edessäsi on esteetön, olet luultavasti jonkun toisen polulla." (Joseph Cambell). Niin kait se on, ei meidän kenenkään polku ole sileä ja helppo kulkea. Niitä kiviä ja kaatuneiden puiden yli kapuamisia löytyy välillä enemmän kuin väsyneet jalat jaksaisi. Joku siinä vieressä kuitenkin kannustaa; jaksaa jaksaa, vielä jaksaa! Ja noin niiden liukkaiden kallioidenkin yli pääsee kuitenkin, vaikkakin jalat täysin maitohapoilla. Onneksi on ystäviä jotka tsemppaa eteenpäin, onneksi on hyviä hoidon ammattilaisia. Tosin juuri nyt en uskalla lääkäriin mennä, ellei tule ihan pakko. Voisi tulla ultimatumeita, ja ainakin kyseltäisiin.... Menen minä, kunhan ensin vielä vähän sinnittelen :) Jäljelle jää ne muut kanavat, kiitos niistä <3

Ystävyys on kummallista, erilaisuus ei haittaa. Vai haittaako kuitenkin? Hetkittäin on vaan niin yksin ystävienkin seurassa, tuntee itsensä niin erilaiseksi seuralaistensa vuoksi. Pirullisten häntäkärpästen... Tuttuja tunteita useimmille, tiedän, silti luopuisin näistä omistani juuri tällä hetkellä, ihan  just nyt! Huolisiko joku? Ei vainenskaan, en antaisi vaikka pyytäisitte :) Nämä kipujutut on niin kummallisia, vai onko se tämä ihmiskeho joka on kummallinen? Molemmat omalla tavallaan. Jollei olisi monimuotoista hermojärjestelmää, ei ehkä olisi niin monimuoisia hermokipuja. Nää tuntemukset on niin outoja, siis ihan oikeasti... Ja se ei ole korvien välissä, vaikka osin onkin siellä. Häiriintyneet kiputuntemukset oireilevat ja nyt taas pitäisi opettaa niitä normaalimmaksi. Siksi sielä toimintaterapiassakin. Toki sieltä saa noita konkreettisia apujuttujakin, alan odottaa painehanskaakin, ainakin tuo silkkihanska tuntuu hyvältä, useimmiten. Harmi vaan ettei sitä voi pitää töissä. Ja ne lämpöhanskat, voi kun sellaiset saisin, ne olis uskomattomat ihanat. Pitää siis taistella eteenpäin, ja uskoa itseensä(kin). Tule siis tänne hyvä mieli ja taistelutahto, täällä olisi altis mieli vastaanottamassa.

Meille kaikille rauhallista ja hyvää yötä. Huomenna taas uusi päivä, hyvä päivä, täynna positiivisia ajatuksia!

<3