Sähkölaskusta viis

möksän patteria on väännetty isommalle ja isommalle. Hiukkasen on alkanut kypsyttää tämä säätila. Onnellinen olen siitä ettei ole satanut lunta, sekään ei kaukana ole, Maskussa satoi eilen...(Itse asiassa siitä on jo useampia päiviä kun tuo työ taas haittasi tätä kirjoittelua...) Olisi pitänyt ottaa kuva minusta silloin lähdössä töihin fillarilla: tuulipuku, jalassa tukevat sanadaalit joissa villasukat, rannelastat, ajohanskat, villasormikkaat, koko kokeuden päällä sadeviitta jonka hupun päällä kypärä... Kassit muovipusseissa ;) Varsinainen Kassi-Alma! Kerrospukeutuminen on kunniassaan, ja kerrokset senkuin lisääntyy...

Kattikansa kyllä kerjää ulospääsyä ja etenkin Kingi on jatkuvassa karkaamisvalmisudessa, "kattilassa" viihtyvät vain pieniä hetkiä, eikä ikkunaakaan kyllä oikein haluaisi pitää auki. Katithan siis kulkevat tarhaansa ikkunan kautta,  kätevää ja toimivaa silloin kun luonto tarjoaa edes hiukkasen enemmän lämpöä.  Möksän eläinkanta lisääntyy muutenkin. Vakiasukkaita ovat tintit ja varpuset, niille tarjoillaan pähkinöitä vaikka täällä on luonnon tarjoamaa ruokaakin riittävästi. Lintuja on vaan niin mukava seurata, kesyimmät  niistä tulevat syömään jopa kädestä. Tätä kesäherkujen tarjoamista harrastavat toki monet muutkin peltolalaiset :) Räksät ja mustarastaat hakevat matoja kasvimaalta, nyt vain hallaharsot haittaavat tätä ruuanhakua. Onneksi marja-aikaan räksiä ei ole mahdottomasti, viime kesänä suurinpana ongelmana  olivat varpuset, niille kelpasi kaikki, salaatista karviaisiin. Sieppo pesii omppupuussa, on hauska kuunnella poikasten piipitystä vanhempien viedessä syötävää. Linnut palkitsevat ruhtinaallisesti ruokatarjoilun, kaunis viserryskonsertti jatkuu liki yötäpäivää.

Uusin, ja toivottavasti vakituinen, lemmikki täällä on Simo Siili. Peltolassa ei näkynyt siilejä moneen vuoteen, mikä lie kadottanut kannan. Noin kymmenen vuotta sitten kun möksä hankittiin, täällä pyöri siilejä satunnaisesti mutta sitten ne yhtäkkiä katosivat kokonaan. Viime kesänä Simo ilmestyi pihapiiriin. Kuuleman mukaan siilejä näkyi muillakin palastoilla. Simö toivotettiin ilolla tervetulleeksi, ei vain lehtikotilon syöjänä vaan myös ikiaikaisen eksoottisauutensa takia. Siili lyllertämässä omassa pihapiirissä tuo jotenkin oudon turvallisuuden tunteen, yhteyden menneseen mailmaan. Simolle tarjottiin kissanmuonaa iltaisin ja hyvin se näytti maistuvan. Muutamia päiviä sitten Simo taas palasi, ruokaa laitettiin nyttenkin tarjolle entiseen paikkaan eikä mennytkään montaa minuuttia ennekuin syöjä ilmestyi nautiskelemaan ateriaansa. Mahtoiko Simo talvehtia laittamassamme talvipesässä, en tiedä, täytyy tutkia pesä vielä kunnolla. Nälkä taisi siilillä kuitenkin olla kova, kissanruokapussi katosi hetkessä. Nyt Simppa tulee jo pyytämään ruokaa, nousee jopa "kesäpojan" jalkaa vasten seisomaan. Hetkessä ruoka katoaa, joka päivä. Yhtenä ilatana jäi kiinni itse teossa, repi roskapussia joka odotti oven vieressä pois vientiä. Mitä siis tästäkin opimme, älä jätä roskia ulos odootamaan vaan vie ne heti roskikseen :)

Vaikka nämä möksäasiat tuovat paljon iloa ja onnea elämään, on tämä kaikki muu välillä hiukkasen masentavaa. Tarkoitan siis näitä typeriä, raivostuttavia, ärsyttäviä, kasvattavia, ketuttavia, väsyttäviä kipujuttuja. Olin tässä lääkärissä, fysiatrin vastaanotolla tutkailtavana. Tarkkaa työtä teki tohtoori, Niäminen taipui milloin mhinkin suuntaan ja se osuus olikin se helpois ja paras osa,  ihan kehaistiin että taivun kuin nuori tyttö. Tosin mausteena pisteitä ropisi riittävästi yliliikkkuviin niveliin... Mutta sitten se kaikki muu. Lisää tutkimuksia; hemoradat syynätään taas kerran, tuntokynnyksiä arvioidaan. Epäilynä on nimittäin että CRPS olisi levinnyt jalkaankin ja se taas ei ole oikein iloinen uutinen. Epäily on onneksi aina vasta epäily, vaikka toisaalta olen tiennyt asian jo kauan, en vaan halua sitä myöntää! Vastaan on otettava mitä annetaan, ja opittava senkin kanssa elämään. Tavallaan tieto voi olla vapauttavaakin ja ainakin parempaa kuin epätietoisuus. Asenne on se tärkein, katkeruudelle ja kitkeryydelle ei saa antaa valtaa. Eikä elämä sinänsä miksikään muutu, samalla tapaa jatkan kuin ennenkin. Ehkä vähän tuosta käynnistä suivaantuneena painoin koko päivän puutarhassa, homma joka nyt selkeästi kostautuu kropassa. Kipeätä tekee, mutta oli se sen arvoista, puutarhapuuhailu on "niin pal mukavaa":D

KESÄ ON KADONNUT...

hävinnyt jonnekin. Tilalla on koleus ja kosteus, hyytävä tuuli. Ei puhettakaan nautinnollista puutarha-aamiaisista tai iltateehetkistä. Kasvimaalle on viritelty harsot, kukkavauvat asustavat kasvihuoneessa... Aamuisin olen tuntenut itseni vähintäinkin sankariksi pyöräillessäni töihin. Tuuli on tuivertanut pohjoisesta ja välillä liki kaatanut katuun. SIlti eletään Jussin juhlan aikaa, keskeisintä kesää, kesän taikaa.

En tiedä haluaisinko siltikään vaihtaa tätä mökkeilyä mihinkään muuhun, liki oli kyllä eilenkin ( tai siis nyt jo toissapäivänä....) mutta kunhan sai kuivat vaatteet päälle ja pääsi tänne kesäparatiisiin, muuttui mieli. Leikkinyt olen ajatuksella että jos lähtisi johonkin takuulämpimään, mutta ei. Peltola voittaa aina, ei täältä halua mihinkään, ei ainakaan kesällä. Talvi on sitten eri asia, silloin ollaan kaupungissa, lämpimään karkaamista voi miettiä sitten joskus.

Tämä Jussin juhla on ollut "tupa-jussi" ulkona on aivan liian koleaa. Nytkin  istutaan möksässä, kajareista kaikaa vanhat suomalaiset iskelmät... Olisi täällä oikein juhannusjuhlatkin, mutta muksempaa on olla omissa oloissa kahdestaan koko Peltolan tunteman " kesäpojan" ja kattien kanssa. Kun oikein kuulostelee, talolta kuuluu Trio Borealiksen tahdit, hienoksi laittautuneita puutarha-daameja (herrat ovat tässä yhteisössä vähemmistönä) on kulkenut kylätietä edes takaisin. Meininkiä siis riittää jokaiseen makuun! Onneksi valinnan saa tehdä itse...

Tällaisessa  siirtolapuutarhasysteemissä vallitsee aivan omat kirjoitetut ja kirjoittamattomat lakinsa. Kirjoitettuja tiedossa olevia ohjeita on helpompi noudattaa, aina ei mukavaa eikä yksinkertaista, mutta asiat on tarkistettavissa ja toteutettavissa. Vanhan siirtolapuutarhan ohjeistukset perustuvat sotien jälkeisiin sääntöihin. Aika on toki tuonut muutoksia tai lisäyksiä, eikä siitolapuutarha enää olekaan asukkailleen elintärkeä ravinnon tuottaja. Meillä puutarha on kyllä edelleen vanhan kaavan mukaan rakennettu: puut ja marjapensaat ovat säädellyillä paikoillaan karviais- ja vadelma-aitoja myöten, pihalla on kasvimaa josta sitten joskus saa napsia herkullista syötävää, pihan pohjakaavakin on edelleen alkuperäisen mallinen. Minusta on hyvä noudattaa tiettyjä perinteitä, vaikkapa kasveja myöten, täälläkin on paljon vanhoja perinneperennoja joista osa on todennäköisesti ollut olemassa jo silloin kun tätä palstaa on perustettu. Näin tunnen olevani osa pitkää historian ketjua, astelen samoja polukja kuin se perhe joka palstamme on alun perin perustanut. Henkistä ravintoa ja mielen rauhaa puutarha tuo  sitäkin enemmän. Mutta ne kirjoittamattomat säännöt, ne voivatkin olla ongelma, myös täällä. On kuppikuntia joiden keskinäiset välit eivät ole aivan kunnossa, löytyy kiistoja vuosikymmenien takaa  On paljon asioita jotka on aina tehty jollain tietyllä tavalla, eikä tällaine  uusioasukas aina edes huomaa rikkovansa jotain perinnettä. Sitten ovat nämä erilaiset puutarhanhoidolliset näkemykset, itsekin tiedän siinä suhteessa kuuluvani "kapinallisten" joukkoon. Minun omenapuuni leikataan juuri haluamallani tavalla sääntöjä noudattaen tietenkin, ne perusperiaatteet olen oppinut eräältä puutarhurilta,  siltikään en ihan noudata siinä puutarhan perinneohjeistuksta. Rikkaruohotkin kitketään ja nurmi leikataan sitten kun ehditään, vaikka välillä stressannun noista tekemättömistä töistä. 

On valinta kysymys täälläkin, haluaako olla aktiivinen yhteisön jäsen vai elellä enemmän omissa oloissaan. Täällä on toimikuntia jos toisiakin, on talkoita, on erilaisia tapahtumia. Yhteiseen saunaan pääsee pari kertaa viikossa. Olemme aika tietoisesti valinneet sen omissa oloisamme olon ja uskon sen olleen hyvä valinta. Työssä kun joutuu koko ajan olemaan sosiaalinen ja ihmisten parissa, kohtaamaan vieraita erilaisissa tilanteissa, omat resurssit eivät oikein jaksa sitä enää vapaa-ajalla. Aikaei tunnu riittämän omiinkaan hommiin, miten siitä olisi jakaa vielä yhteisölliseen toimintaankin? Siten joskus, eläkkeellä on tilanne ihan toinen. Naapureiden kanssa jutustelen toki, minulla on mukavat naapurit joka puolella. Kylätiellä moikataan jokaista ja usein vaihdetaan muutama sana aidan yli puutarhassaan ahertavan kanssa. Se muuten kuuluu puutarha-alueen kirjoittamattomiin sääntöihin, niihin joihin meidät perehdytettiin silloin kun möksä oli hankittu. 

Ihan paikka tämä on, jatkuvan onnen ja ilon lähde. Täällä saa rentoutua, puuhata sormet mullassa tai vain ihailla puutarhan olemmassaoloa. Työntekokin täällä on rentoutumista, akkujen lataamista. Vaikka seurauksena olisikin kipeät lihakset ja mullasta pysyvästi mustat sormet ja varpaat. Toivotan teille kaikille rauhaisaa Jussin juhlan aikaa, taivas on lähes pilvetön, yö on puolessa ja silti vielä valoisaa, yö on täynnä taikaa. 

Näin kesällä tulee kirjoiteltua vähemmän. Kirjoittaminen on poissa yhteisestä ajasta, samoin puutarha vaatii osansa ja tuo työ. Mutta kirjoittamisen halu ja tarve on  niin suuri että näitä tekstejä tulee kuitenkin säännöllisen epäsäännölliseen tahtiin. Tämä on sitä minun luomisvimman käyttöäni, toki tuolla verannalla odota toinen luomisprojekti; uusi postilaatiko odottaa koristemaalauksiaan, katsotaan onnistuko se tämän kesän aikana... 

Tapaamisiin ystävät <3

-

Miksiköhän nukkumiseni 

on näin onnetonta? Että voikin väsyttää, ja silti en nuku rauhallisia hyviä unia. Luulisi että lisääntynyt liikkuminen ulkoilmassa uuvuttaisi mutta ei, ei millään. Osasyynä on tietysti uskomattoman ihanat kesäillat, sisälle ei ole malttanut mennä. Istuminen puutarhakeinussa on terapiaa parhaimmillaan, en varmaan koskaan väsy katselemaan muuttuvaa puutarhaa ja seuraamaan lintujen touhuja. Enkä kuuntelemaan niiden laulua.

fm/boos/2219376-satakieli-laulaa-klassista

Työ kantaa toki osasyyllisyyden uniongelmassani. Tai ei varsinaisesti työ itsessään, vaan työn rytmitys. Ilta- ja aamuvuorojen välinen yö on aina surkea, suorstaan kurja. Etenkin kiireisen iltavuoron jälkeen aivot kulkevat ylikieroksilla vaikkei työasioita sinänsä miettisikään. Adrenaliini virtaa pitkään ja rauhoittuminen on vaikeaa. Tarvitaan aikaa rauhaan laskeutumiseen ja sitä ei ole jos tietää aikaisen aamuherätyksen lähestyvän joka hetki lähemmäs ja lähemmäs. Tein vuosikaudet, ptkälti toistakymmentä vuotta pitkiä (12,5 tuntisia) työvuoroja ja hehkutan ehdotomasti niiden perään. Ei illan ja yön väli silloinkaan ole pitkä, mutta pidempi joka tapauksessa ja silloin potentiaalinen uniaika on parempi. 

Työssä jaksamiselle olisi tärkeää työvuorojen ergonomisuus. Hoitoalalla on vain ikiaikaisena perinteenä tehdä työtä ilta-aamu vaihtelulla. Perusteena on kaiketi aikoinaan ollut että potilaan parhaaksi on jos illassa ja aamussa on sama hoitaja. Itse herättäisin kyllä kysymyksen, onko väsynyt ja liian vähän nukkunut hoitaja potilaan parhaaksi? Enpä usko...  Ei edes ajatuksella että näin hoitaja tuntee potilaan paremmin. Romukoppaan joutavat tuollaiset perinteet! Jotta työntekijä jaksaisi pitäisi työ ja vapaa voida ryrmittää personallisten tarpeiden mukaan. Listan tekijän palapeli ei ole helppo, silti hyvinvoiva työntekijä on korvaamaton aarre, ja aarteista täytyy pitää hyvää huolta. Pidemmän päälle ainakin tämän kaltaisella toiminalla on paljon positiivisia vaikutuksia.

Tehokasta pään ja ajatusten nollaamista ovat kesäiset työmatkat. Polkupyörä on liikkumisvälineiden parhaimmistoa, Etenkin kun plussana mukaan tulevat maisemat. Jos joskus työmatkalla ei olisi kiire päästä paikasta A paikkaan B ja päinvastoin, dokumentoisin kuvin parhaat palat näistä maisemistani: pupujusin aamumuarkinallaan, Kupittaan puiston linnut, auringon puiden lehvästössä. vehreyden kaikkialla... Sellainenkin ihme saattaa tapahtua jos oikein yrittää, ainakin olen ahkerasti kantanut kameraa mukanani :)  

Vaikka kuljen työmatkani fillarilla, kaipaan sen jälkeen vielä iltateehetkeä ulkona puutarhassa, on iso  pettymys jos sää sen estää. Elämä Peltolan puutarhassa rytmittyy ulkona olemisen mukaan. Sisällä ei kannata olla, siitä saa talvella ihan tarpeekseen. Olen pahoillani talven rakastajat, kesää ei vaan  voita mikään muu :D Kaikki täällä tehdään ulkona, ellei vesisade estä. Ulkokeitiönkin varustetaso alkaa hiljakseen parantumaan.. Ennen oli pukkijaloilla seisova tiskipöytä.  Nyt on tiskikatos tai pikemminkin lehtimaja. On grilli ja nyt jopa kaasukeitin. Kohta ei tarvitse ola sisällä ollenkaan,  no ehkä nukkumassa sentään... (tai ainakin yrittämässä nukkua) Mutinaa kuuluu aina välillä mutten anna periksi, valoa ja aurinkoa, luonnon ehtymätöntä aarreaittaa kannattaa varastoida runsain mitoin syksyn ja talven varalle. 

Nyt unten maille, huomenna on uusi päivä, ihan vapaa sellainen. Puutarha kaipaa puurtajaa, rikkaruohot suoravat kutsuvat seirneenien tavoin. Tarina jatkuu taas toisena päivänä, uusin ajatuksin. Hyvää yötä kaikki ystävät, nauttikaa elämästä  <3