Sähkölaskusta viis

möksän patteria on väännetty isommalle ja isommalle. Hiukkasen on alkanut kypsyttää tämä säätila. Onnellinen olen siitä ettei ole satanut lunta, sekään ei kaukana ole, Maskussa satoi eilen...(Itse asiassa siitä on jo useampia päiviä kun tuo työ taas haittasi tätä kirjoittelua...) Olisi pitänyt ottaa kuva minusta silloin lähdössä töihin fillarilla: tuulipuku, jalassa tukevat sanadaalit joissa villasukat, rannelastat, ajohanskat, villasormikkaat, koko kokeuden päällä sadeviitta jonka hupun päällä kypärä... Kassit muovipusseissa ;) Varsinainen Kassi-Alma! Kerrospukeutuminen on kunniassaan, ja kerrokset senkuin lisääntyy...

Kattikansa kyllä kerjää ulospääsyä ja etenkin Kingi on jatkuvassa karkaamisvalmisudessa, "kattilassa" viihtyvät vain pieniä hetkiä, eikä ikkunaakaan kyllä oikein haluaisi pitää auki. Katithan siis kulkevat tarhaansa ikkunan kautta,  kätevää ja toimivaa silloin kun luonto tarjoaa edes hiukkasen enemmän lämpöä.  Möksän eläinkanta lisääntyy muutenkin. Vakiasukkaita ovat tintit ja varpuset, niille tarjoillaan pähkinöitä vaikka täällä on luonnon tarjoamaa ruokaakin riittävästi. Lintuja on vaan niin mukava seurata, kesyimmät  niistä tulevat syömään jopa kädestä. Tätä kesäherkujen tarjoamista harrastavat toki monet muutkin peltolalaiset :) Räksät ja mustarastaat hakevat matoja kasvimaalta, nyt vain hallaharsot haittaavat tätä ruuanhakua. Onneksi marja-aikaan räksiä ei ole mahdottomasti, viime kesänä suurinpana ongelmana  olivat varpuset, niille kelpasi kaikki, salaatista karviaisiin. Sieppo pesii omppupuussa, on hauska kuunnella poikasten piipitystä vanhempien viedessä syötävää. Linnut palkitsevat ruhtinaallisesti ruokatarjoilun, kaunis viserryskonsertti jatkuu liki yötäpäivää.

Uusin, ja toivottavasti vakituinen, lemmikki täällä on Simo Siili. Peltolassa ei näkynyt siilejä moneen vuoteen, mikä lie kadottanut kannan. Noin kymmenen vuotta sitten kun möksä hankittiin, täällä pyöri siilejä satunnaisesti mutta sitten ne yhtäkkiä katosivat kokonaan. Viime kesänä Simo ilmestyi pihapiiriin. Kuuleman mukaan siilejä näkyi muillakin palastoilla. Simö toivotettiin ilolla tervetulleeksi, ei vain lehtikotilon syöjänä vaan myös ikiaikaisen eksoottisauutensa takia. Siili lyllertämässä omassa pihapiirissä tuo jotenkin oudon turvallisuuden tunteen, yhteyden menneseen mailmaan. Simolle tarjottiin kissanmuonaa iltaisin ja hyvin se näytti maistuvan. Muutamia päiviä sitten Simo taas palasi, ruokaa laitettiin nyttenkin tarjolle entiseen paikkaan eikä mennytkään montaa minuuttia ennekuin syöjä ilmestyi nautiskelemaan ateriaansa. Mahtoiko Simo talvehtia laittamassamme talvipesässä, en tiedä, täytyy tutkia pesä vielä kunnolla. Nälkä taisi siilillä kuitenkin olla kova, kissanruokapussi katosi hetkessä. Nyt Simppa tulee jo pyytämään ruokaa, nousee jopa "kesäpojan" jalkaa vasten seisomaan. Hetkessä ruoka katoaa, joka päivä. Yhtenä ilatana jäi kiinni itse teossa, repi roskapussia joka odotti oven vieressä pois vientiä. Mitä siis tästäkin opimme, älä jätä roskia ulos odootamaan vaan vie ne heti roskikseen :)

Vaikka nämä möksäasiat tuovat paljon iloa ja onnea elämään, on tämä kaikki muu välillä hiukkasen masentavaa. Tarkoitan siis näitä typeriä, raivostuttavia, ärsyttäviä, kasvattavia, ketuttavia, väsyttäviä kipujuttuja. Olin tässä lääkärissä, fysiatrin vastaanotolla tutkailtavana. Tarkkaa työtä teki tohtoori, Niäminen taipui milloin mhinkin suuntaan ja se osuus olikin se helpois ja paras osa,  ihan kehaistiin että taivun kuin nuori tyttö. Tosin mausteena pisteitä ropisi riittävästi yliliikkkuviin niveliin... Mutta sitten se kaikki muu. Lisää tutkimuksia; hemoradat syynätään taas kerran, tuntokynnyksiä arvioidaan. Epäilynä on nimittäin että CRPS olisi levinnyt jalkaankin ja se taas ei ole oikein iloinen uutinen. Epäily on onneksi aina vasta epäily, vaikka toisaalta olen tiennyt asian jo kauan, en vaan halua sitä myöntää! Vastaan on otettava mitä annetaan, ja opittava senkin kanssa elämään. Tavallaan tieto voi olla vapauttavaakin ja ainakin parempaa kuin epätietoisuus. Asenne on se tärkein, katkeruudelle ja kitkeryydelle ei saa antaa valtaa. Eikä elämä sinänsä miksikään muutu, samalla tapaa jatkan kuin ennenkin. Ehkä vähän tuosta käynnistä suivaantuneena painoin koko päivän puutarhassa, homma joka nyt selkeästi kostautuu kropassa. Kipeätä tekee, mutta oli se sen arvoista, puutarhapuuhailu on "niin pal mukavaa":D