Onpahan ollut tuulista...

tämä elämä. Työtä, lehden kokoamista, taas työtä, taas lehteä, kaupungilla juoksemista ja asioiden hoitamista. Pakkaamista ja pakkaamista ja taas pakkaamista. YYA-avun saamista ystäviltä ja tavaroiden rahtaamsita möksälle. Nyt ollaan täällä, katit ja minä. Minä uupuneena kaikesta touhusta, katit hermoheikoina muutosta "maaseudun helmaan", onhan täältä kauppatorille huimat neljä viisi kilmometriä. Itse kyllä koen olevani kunniamerkin ansainnut, sen verran rankkaa tämä touhuaminen on ollut, ja aamulla kutsuu taas työt... 

Kunhan vain ensin aamulla saan itseni fillarin selkään ja polkaisen kauniin työmatkani halki vehreän maiseman. On ilo ja onni kun työmatkat ovat niin mahtavia kuin minula. Talvella/keväällä /syksyllä normaalisti kävelen tai pyöräilen yli Aurajoen ja halki Turun Tuomikirkon alueen. Vuodenajasta riippuen nautin erilaisista maisemista, välillä kunnellen lintujen konsertointia, välillä vain katsellen alati muuttuvaa kulttuurimaisemaa. Kesäaikaan asustelen täällä möksällä, tältä on juuri sopiva fillarointimatka työpaikalle. Puutarha-alueella voi aamulla tulla vastaan pupu tai jopa kettu, mustarastaat ja muut kesän laulajat laittavat parastaan, oikeastaan koko matka on pelkkää vehreyttä. Lopuksi vielä läpi Kupittaan puiston, voiko tämän parempaa edes olla? Toki nyt juuri tuntuu että edes hiukan lämpimämpää, kiitos. Käsi ei tykkää kylmästä ollenkaan, niinkuin ei kauheasti fillaroinnistakaan, muta siitäkös välitän mitään. Kaipaan liikuntaa ja kaipaan niitä elämyksiä joita omin jaloin liikkuessa saa. Ei bussailukaan pahasta ole, paitsi ehkä kunnolle ja keksi- eikun keskivartalolle.... 

Täällä on täysi kesä, jos katsoo luontoa, Sireenit kukassa, omenapuiden kukinta jo ohi, pioneissa isot nuput. Onneksi ei sentään juhannusruusu kuki vielä :) Akilleijat aloittelevat, unikoissa teelautasen kokoiset raskaat raikkaan oranssit kukat ja ihanan karvaiset harmaanvihreät nuput. Ellei sade niitå piekse maahan, toivotaan että sää selkenee ja saan puutarhasta jotain tännekin, nyt ei huvita nokkaa ulos laittaa.Tästä tulee vain tällainen pieni muistutus olemassolostani! On tehnyt niin kovasti mieli kirjoittaa, aikaa ei vaan ole ollut. On ollut pakko hiukkasen priorisoida, vaikka ajatuksia olisi ollut vaikka kuinka. Eiköhän ne tuolta mielen syvyyksistä vielä löydy jossain vaiheessa. 

Nyt toivotan teille hyvää ja rauhallista unta, minä menen iltatouhujen kautta lintujen siivittämään uneen, Toivottavasti ainakin. Jatkossa tulee varmaankin puutarhan kuvittamia päivityksiä. Ajatuksia joiden mausteena on palanen Peltolaa, ei pöllömpää sanoisin. Jospa se lehti olisi jo viittä vaille valmis, niin saisi keskittyä oleelliseen  <3

Kaipasin tänään ystäväterpiaa...

ja kuinka ollakkaan sitä sainkin. Elämä on ihmeellistä ja joskus  hartaimpiin toiveisiimme vastataan pyytämättämme. Töistä tullessani näin kuinka ystäväni luo vievä bussi ajoi pysäkille ja ajattelin että jospa vain vaihtaisin siihen ja köröttelisin Erikvallaan... Se jäi tekemättä, mutta silti sain ihanan juttuhetken hänen kanssaanr. Toisen ystävän kanssa chattailin pitkään. Tämä on elämän parhautta (vaikka tuo sana onkin ehkä jonkinlainen muotisana, enkä koe sen aivan vaivatta suuhuni istuvan) ja tavallaan myös sosiaalisen median ja puhelimen hyviä puolia. Voin olla helposti yhteydessä ystäviini, koska tahansa. Myös kotisohvalta. Me tapaamme myös ihan konkreettisesti, tämä helppo yhteydenpito on vain "live"tapaamisten lisäbonus. 

                   

 

Kirjoittelussa on ollut monen päivän tauko, pää on ollut pullollaan ajatuksia, nyt kun on mahdollista tätä tehdä, se lyö ihan tyhjää. En vieläkään ole oikein oppinut laitamaan avain asioita jonnekin ylös, välillä kyllä jonkun sanan ja sitten kun sanojani tutkin, minulla ei ole hajuakaan miten siitä piti kirjoittaa..:) 

Pinnalla on ollut eniten tavallaan nuo työasiat. Ei työ sinänsä, sillä rintamalla on ollut monenmoista, monipuolisesti omaa osaamispiiriä laidasta laitaan. Ja vähän myös osaamattomuutta, mutta sekin kuuluu asiaan. Keskoshoidosta opin edelleen joka päivä uutta, en välttämättä temppuja ja miten ne tehdään, vaikka toki sitäkin. Suurin oppi on ehkä taas tullut ihmisten kohtaamisista erilaisissa tilanteissa. Vauvat, vanhemat, työtoverit ja kaikki muut. Yhtään samanlaista hetkeä ei ole ollut, jo pelkästään senkin vuoksi, että  työni on ollut upean monipuolista: potilashoitoa, polikliinista työtä, vanhempainryhmää, yleismies Niämisen hommia, pomohoitajana oloa... Ja vielä on viikkoa jäljellä! Tämä on juuri se mikä tekee työstäni niin kiehtovaa, saa laittaa itsensä likoon eri tavoilla ja yrittää vielä tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Työni on vaan niin mukavaa!

Toisellakin tavalla työ mietityttää, oikeastaan liki päivittäin. Vähän silloinkin kun ei ole töissä. Se iso asia on, miten käsi kestää työntekoa. Ja vähän  tuo jalkakin. Nyt on ollut niin pal perusteellisen krämppä olo ettei määrää. Kroppa tuntuu kroonisesti rämältä ja mikään e ole enää niinkuin ennen, Ja niinkuin haluaisi sen olevan. Käsikremppa on tullut ollakseen, se pysyy ja pysyy. Yritän säästää kättä kotosalla sen mitä voin, töissä mennäään työn ehdoilla. Harjoitan kissaterapiaa päivittäin upottamalla kätäni Kingin pehmeisiin karvoihin, kumpikin tykkää :) Hyvää kosketustunnon harjoittelua! Polvi onkin nyt pahempi, se rajoittaa liikkumistani ja sitoo pitälti kotiin työpäivän jälkeen. Siitä seurannaisena tulevat negatiiset asiat eivät rajoitu keskivartalon pelastusrenkaa kasvamiseen, yhtä paha tai jopa pahempi on liikkumatomuuden henkiset vaikutukset. Liikkumisen tuoma henkinen vapaus on vahva, liikkuva ei ole sidottu muihin, liikkuva pärjää itse. 

Liikkuminen tuo myös fyysistä iloa ja hyvinvointia, ei toki juuri se työssä liikkuminen Luonto ja siellä liikkuminen tulee minua lähimmäksi puutarhassa, liikunnantarvetta saan parhaien tyydytettyä salilla tai vastaavassa. Siellä on helppoa laittaa itsensä hyvällä tavalla koville ja samalla vielä rakentaa samalla omaa fyysistä ja psyykkistä hyvinvointiaan. Liikkunnan tuoma kipu on hyvää kipua, toisin kuin tämä krooninen jäytäminen ja kihelmöinti. 

Mutta työssä jaksamiseen tarvitaan muutakin kuin hyvä kunto, halu tehdä työnsä hyvin ja kehittyä siinä. Tarvitaan myös organisaation taholta tulevat toimenpiteet. Koska sattumoisin olen vanheneva, hiukkasen krämppäinen työntekijä, olen pohtinut paljonkin itseni kaltaisteni työssä jaksamista.En välttämättä koe että kohdallani on kaikki keinot käytetty, pikemminkin päinvastoin. Usko kuitenkin että tietyt työaikajärjestelyt auttaisivat minua pysymään työssä. Juuri nyt tuntuu olevan seinä vastassa, mutta onneksi asioita voi aina yrittää parantaa. Eivät nämä ole yksinkertaisia asioita, yhden erilaiset työaikajärjestelyt voivat herättää kateutta toisissa, toisaalta kokeneen työnekijän luulisi olevan rikkaus koko työyhteisölle. Toivon todella että asioita voitaisiin pohtia edelleen ja löytää kaikkia tyydyttävät ratkaisut. 

Olkoon  tuo kuva hyvän yön toivotus meille kaikille. Kaikessa yksinkertaisuudessaan oman työni ydin, pienen ihmisen kasvua ja kehitystä tukeva aikuisen käsi. Tuosta se kaikki lähtee. Kasvavan ja kehittyvän vauvan elämä kulkee eteenpäin askel askeleelta, turvanaan vanhempien ja muiden hoitoon osallistuvien kädet! Siksi aikuisistakin kuuluu pitää huoli.

<3

Matkailu avartaa...

ainakin puutarhamatkailu hyvässä seurassa. Puutarhanhoito omassa puutarhassa taas parantaa sielua ja antaa voimavaroja tulevaisuutta varten. Mikä siis mahtaakaan olla ajatuksissa päällimmäisenä? Puutarhat varmaankin... Vähän muunkinlaisia ajatuksia tuo matka herätti, tai voisiko pikemminkin sanoa nosti pintaan. 

Minkälaisen julkisuuskuvan me suomalaiset annamme itsestämme ulkomailla? Aina ei niin kovin kelvollista. Onneksi suurin osa matkaajista tietää sopivaisuden rajat!  Tämänkin retken aikana välillä hävetti edustaa Suomea. Alkoholin vaikutukset korustuvat ulkomailla, VIrossakin. Miten alkoholi muka antaisi oikeuden käyttäytyä miten vaan? Eihän se annakkaan, sen ns vapauttavat vaikutukset ovat epämiellyttäviä ja ikäviä, usein jopa loukkaavia. Keski-ikäinen mies joka potee mahtavuussyndroomaa ei todellakaan ylennä mieltä. Ei myöskään nuorehko nainen joka vaikkapa juoksuttaa ruoka-annostaan edestakaisin keiitön ja pöydän valillä silmät liki seisoen humalatilasta johtuen. Miksi alkoholi antaa oikeudet käyttäytyä miten vain? Kuka voi sanoa olevansa oikeutettu mesoamaan miten tahtoo? Se suomalainen humalikko tietenkin!

Olen elämäni monessa vaiheessa joutunut pohtimaan suhdettani alkoholiin. Itselleni se on ollut aina lähinnä pieni juhlahetkiin kuuluva iloinen lisä, nykyisin vain ehkä lääkketteini seuraksena käyttö on vähentynyt entisestään. Silti joudun kohtaamaan sen haittapuolia erilaisissa yhteyksissä, eri ympyröissä, oman elämän kuvioissa. Koskaan en totu niihin ja ajattelen myös, ettei minun tarvitsekkaan. Ikääntymisen yksi parhaista puolista on saavutettu kyky olla omaa mieltään ja jopa kertoa se avoimesti. Sen myötä otan vapaammin tämän alkoholiasiankin puheeksi, vaikka alkoholi onkin edelleenkin usein se vaiettu asia.

Olenko oikeutettu mielipiteeseeni? Mielestäni olen, jokainen on viime kädessä vastuussa omasta elämästään, minäkin. Oma henkinen  hyvinvointini on suoraan verrannollinen minua ympäröivään lähiympäristöön. Puheeksiottaminen ei ole helppoa, pieni kiltti mukautuvainen tyttö nousee esille ja pelkää aiheuttavansa ongelmia jos puhuu vaikeasta asiasta. SIlti voin niin tehdä, jos koen asian tärkeäksi. Välillä tunnen häpeää omista ajatuksistani, välillä olen se vahvempi kypsässä keski-iässä (ylikypsäkin) oleva tiedostava nainen joka uskaltaa... Aina ei ole helppoa, silti täytyy toimia omatuntonsa mukaisesti.

Missä siis olin? Parin työtoverin kanssa teimme retken VIroon, Türin kukkamessuille. Oli mukava matkata hyväsä seurassa, me kaikki nautimme puutarhan hoidosta (niinkuin myös työstämme). Itse kukkamessut olivat kokemisen arvoiset. Erilaisia taimia oli roppakaupalla ja lähinnä sai vain hillitä ossatomishalujaan. Kantokapasitettti kun oli rajallinen. Luonto oli kaunis, sää parhaimmillaan, aurinko porotti liki pilvettömältä taivaalta. Haikaroitten pesiä oli tolppien päässä pitkin matkaa, monessa näkyi emo hoitamassa poikasiaan. Kiehtovaa tuokin. Pääskyset lentelivät taivaalla, siritystä en kuullut, tulkoon siitä esimerkki tässä, vaikka näkemämme linnut olivat ehkä haarapääskyjä, bussi ikkunasta kun ei ihan tarkkaan näe :).

http://audioboo.fm/boos/1442064-tervapaasky-on-ilmanlintu-vailla-

Itse markkinolla ei juuri ehtinyt taivaalle kurkistella, kaikkki huomio meni 100%:sesti taimien bongaamiseen. 

Tänään olen saanut toisenlaita puutarhaterapiaa. Voikukat ovat saaneet kyytiä ja mökin siivoushommat aloitettu. Mieli lepää kun touhuaa tärkeän asian parissa, kompostiin katoaa muutamat huoletkin helposti rikkaruohojen kanssa. Olen etuoikeutettu koska minulla on tällaiseen mahdollisuus, siitä nauttiminen on alkanut nyt, tosin sielläkin tekemättömät asiat stressaavat pikkuisen, Hiljaa hyvä tulee, jospa huomenna taas enemmän... Vaikkakin huomenna puretaan myös kodin/lehden rästihommia. Nautin siitäkin, on hauskaa puuhata yhtä ja toista, sekin on omalla tavallan lepoa ja rentoutumista. Minulle pahinta olisi se, ettei olisi mitään... Jos vain vaipuisin apatiaan ja sohvaperunuuteen. Touhuaminen kompensoi kipujuttujakin, vaikkakin se niitä myös aiheuttaa. Ilo asioiden etenemisestä ja siitä etta voi touhuta voittaa kuitenkin. 

Nyt odottelemaan huomista iloista päivää. Toivottavasti meillä kaikilla on tilaa auringolle, myös sielussamme. Elämä on kuitenkin kaikista ikävistä asioista huolimatta aika mahtava juttu!

<3

Kevätmielellä....

pienen puutarha puuhailun jälkeen eilen. Toki taivasta koristi komean harmaa pilvimassa ja aurinko alkoi tulla oikein kunnolla esille vasta kun lähdössä pois, mutta ei enää jaksanut tai oikeammin pystynyt töitä tekemään kun käsi ja polvi sanoivat yhteistyösopimuksensa irti. Mökki on vielä talvikunnossa eikä sieltä löydy lämpöä eikä viihtyisyyttä viettää aikaa. Mutta Peltola-kärpänen puri taas, vaikka toisaalta vaa'an vastakkaiselle puolelle on tekemättömien töiden ahdistus. Mutta, summa summarum. Möksä on pakko saada kuntoon ja muutto sinne mitä pikimmin jos yöt vaan lämpenee.... Tahdon kuuntelemaan lintuja joka päivä! 

http://audioboo.fm/boos/1433143-kaen-tuttu-aani-tuo-tunnelmaa-kesailtaan

Käkeä en toki kuullut vielä, muuten kuulemani konsertti oli vertaansa vailla. Sen kuunteleminen nousi päähän kuin viini, irrotti onnelisen hymyn huulille. Oli melkein kuin kesä. Tinttisetkin tulivat pyytämään pähkinöitä heti kun tulin paikalle, eli elämä siellä jatkui juuri siitä mihin oli päättynyt. Oli se sitten ollut elämää rinnakkain lintujen kanssa tai loputonta puuhailua puutarhassa. Tärkeintä on, että paikka on olemassa, ja että tietää saavansa nauttia siellä kesän suloisuudesta.

Onneksi elämässä saa olla haaveita. Ilman haaveita maailmassa olisi paljon rankempaa. Haaveita on monella tasolla, on esimerkiksi niitä joiden toteutumisen tietää olevan lähes mahdotonta tai mahdotonta, ja silti niistäkin asioista voi haaveilla. Isoja haaveita tarvitaan, yhtälailla kuin niitä pieniä jotka ehkä parhaiten kannattelevat arjessa. Unelmoiminen ja haaveileminen auttaa menemään eteenpäin silloinkin kun kaikki tuntuu tökkivän vastaan, jos sitä vain haluaa ja antaa sille luvan. Mikä auttaisikaan pyrkimään eteenpäin, ellei olisi haaveita! Positiiviseen elämänasenteeseen kuuluu haaveet. Pessimismissä ei niille ole juurikaan tilaa. 

Yksi iso haaveeni on ollut tämä Peltolan puutarha mökkeineen.  Ja se toteutui, vaikka en siihen oikein koskaan uskaltanut uskoa :) Useita kesiä vietimme lapsen kanssa Ruissalossa, siellä oli meri ja rantalaituri, muttei kunnollista maata tongittavaksi. Lapsella oli kesäveljet, minulla ystävä-äiti jakamassa arkea. Elämä sujui, lasten hoito järjestyi  ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Se ei vaan voinut jatkua ikuisuuteen, ehkä hyvä niin, eihän minulla muuten olisi nykyistä kesäparatiisiani. Oli siellä Ruissalossa omat varjopuolensa, mutta se antoi kuitenkin meille kaikille mahdollisuuden elää kosketuksissa luontoon ja samalla mukavaa yhteiseloa ystävien kanssa. Joskus kosketus luontoon oli liiankin läheisestä ehkä:  oli varastelevat kurret ja supikoirat, oli vanhanajan vessa (varsinainen yökötys),  olipolulla vastantulevat hirvet, hiiret, oi käyttöveden veden raahaaminen kaupungista koska paikallinen kaivo kuivui alta aikayksikön... Onneksi muutaman kaupunkikesän jälkeen haaveeni toteutui ja edelleenkin voin nauttia etuoikeudesta kesäelämään Peltolan puutarhassa. Olen siitä iloinen ja kiitolinen.

Peltolassa elän puutarhaunelemia todeksi joka päivä. Yritän toteuttaa sisäistä näkemystäni elävästä kauniista puutarhasta. Taidot ja kyvyt ovat toinen asia, mutta toteutan ahkerasti siirtolapuutarhan  perusideologiaa, siirtelen kasveja paikasta toiseen ajatellen että ne ehkä voivat paremmin tai näyttävät paremmilta uudessa paikassa. Tällä periaattella ei työt ainakaan lopu koskaan! Miten nuo siirtotouhut onnistuvat onkin ihan toinen juttu...

Mistä nyt haaveilen? Siihen on oikeastaan aika helppo vastata. Lämpimästä kesästä tietenkin, minun on helpompi olla lämpimässä, myös nautin kesästä silloin kaikista eniten. Haaveilen myös kyvystä tehdä työtä edelleen, siitä että jaksaisin kaikki jäljellä olevat vuoteni ja että jaksaisin paremmin kuin nyt. Tähän isoon haaveeseen kuuluu tietysti myös kipujeni taso. Se, että kivut  eivät lisääntyisi nykyisestä ja mieluummin tietenkin vähenisivät. Tähän(kään) en paljoa pysty vaikuttamaan, toki tietyllä oman toiminnan tasolla voin yrittää optimoida jaksamistani ja sitä kautta ehkä myös vaikuttaa kipuihini. Siihen millaiset työnteon puitteet minulla on, ei minulla ole paljoakaan vaikuttamismahdollisuuksia. Mutta voin haaveilla, ainakin salaa, että asiat järjestyisivät parhaalla mahdollisella tavalla. Toinen kysymys on, pitäisikö minun pystyä vaikuttamaan työympyröihini. Sitä voi pohtia joku toinen kerta.

Unelmilla on siivet, jospa ne taas kantaisivat pitkälle. Minä ainakin nautin siitä että saan unelmoida ja uskoa unelmieni toteutumiseen. Näin elämässäni pysyy ilo ja eteenpäin menemisen mieli. Nyt unelmoimaan omaan sänkyyn, huomenna on uusien unelmien vuoro.

<3                         

Myötätunto ja ymmärrys

kun niitä yhtäkkiä saa, saavat ne padot murtumaan. Sille ei voi mitään, kyyneleet alkavat virrata jos saa puhua vapaasti ja luvalla ja huomaa, että on saanut aidon kuuntelijan. Kipuilijan elämässä ei ole välttämättä kovinkaan tavallista että joku jaksaa ja halua kuunnella miltä tuntuu. Tai kenelle haluaa tunnustaa vaikkapa ettei enää pärjääkkään niin kuin haluaisi ja niinkuin on ennen pärjännyt ja kun sattuu, vain sille joka kuuntelee ihan oikeasti. Eikä sitä aina edes haluakkaan puhua omista asioistaan toisille, kuormittaa sillä heitä liikaa. 

Ei se ole se kipu joka itkettää, silloinhan saisi itkeä melkein koko ajan. Kivun kanssa oppii elämään, ainakin jollalkin tasolla. Tai tavallaan, sen kanssa sopeutuu tekemään  yhteistä matkaa pakon edessä. Siksi on tärkeää että kipuilijalla on joku joka kuuntelee ja ottaa tosissaan, vaikka ongelma ei näykyisi päällepäin. Edes kaikki lääkärit eivät kuule kipuilijoiden sanomaa, eikä kipuilija aina edes tohdi aivan suoraan kaikesta puhua. Miksi haluaisikaan puhua, niin usein joutuu törmäämään puolittaiseen ymmärtämiseen. Mutta kun istuu vastaanotolla ja lääkäri tekee ne oikeat (lisä)kysymykset murtuu ainakin tämän Niämisen puolustus. Ihan totaalisti. Välillä se nolottaa, tai no, välillä on ehkä lievä ilmaus asialle. Ei sitä ole valmis itkemään toisten läsnäollessa, sehän saa näyttämään heikolta... Tosin vieraan katsoessa on tavallaan helpompi itkeä, ainakin ammattilaisen joka kuuntelee  työkseen ;)

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-lapinpollo/

Vaikka on tilanteita ja hetkiä joissa kyyneleitä ei häpeä, ei edes ajattele. Muistelen kuinka taannoin istuskelin A-sairaalan aulassa, hissien edessä, väkeä kulki todennnäköisesti paljonkin sinne ja tänne, olin juuri kuullut isäni saattohoitopäätöksestä... Tai kun olin kuullut/saanut varmuuden omasta hermovauriostani, istuskelin puolestaan T-sairaalan aulassa.... Itkijänainen toimessaan!

Mutta kunnon kyyneleet puhdistavat. Ne purkavat ahdistusta, helpottavat oloa. Itken toki pienemmästäkin, kuten ystävät ja kolleegat tietävät. Kiitos teille jotka kyyneleitäni jaksatte, ettekä niistä liikaa ahdistu. Minulle kyyneleet nousevat silmiin elokuvista, musiikista, ja ihan nolottaa tunnustaa, tuntemattomienkin koskettavista kuolinilmoituksista...  Voin itkeä onnesta ja ilosta ja kauneudesta yhtälailla kuin surusta ja pahasta olosta. Ehkä olen sukua vanhoille karjalaisille itkijänaisille, osa sukujuuristani tulee nimittäin juuri sieltä. 

Toivon kovasti pääseväni ensi viikolla taas touhuilemaan Peltolan puutarhaan. Kevät on kulunut jo pitkälle ja puutarha ihan alkutekijöissään. Olen kaivannut sinne kovasti, työn lisäksi en vaan ole kauheasti muuta jaksanut ja kyennyt tekemään. Jospa nyt alkaisi olla sen aika. Emmehän kattikansan kanssa muuten sinne pääse muuttamaankaan! Ensimmäisiä tärkeitä tehtäviä on laittaa "kattila" eli kissojen aitaus kuntoon, niin että itsepäiset ja itsenäiset kissavanhukset eivät sieltä pääse karkaamaan. Viime syksynä sain harmaita hiuksia runsaasti kun Kingi karkasi parhamipana päivänä kolme kertaa muutaman tunnin aikana. Kenen näkökulmasa parhaimpana päivänä, jätän teidän muiden arvioitavaksi... 

Puutarhassa touhuileminen on terapiaa parhaimmillaan. Se hoitaa sielua paremmin kuin mikään muu. Puutarhaan mahtuisi kyyneleitäkin pohjattomasti. Mutta kummasti siellä ei yleensä itketä. Toki kukkapenkkiä kolutessa voi antaa sen itkunkin tulla, jos se on tullakseen,  ja jos joku ukopuolinen kävelee tervehtimään, voi aina syyttää silmään mennyttä roskaa! Multa sormissa vie pahan mielen mennessään, viimeistään kun iskee lapion maahan ja alkaa kaivaa, katoavat aggressiot taivaan tuuliin. Toki kiukuissaan voi lähteä rikkaruohon ohella muutakin kukkapenkistä.... Mutta kiukkukin laantuu puutarhahommien kautta, ei luonnolle voi olla vihainen. Ja mikä muu oli rauhoittavampaa kuin istua puutarhakeinussa, katsella laskevaa aurinkoa kulkemassa taivaankannen halki (etenkin jos sen näyn edessä on vielä sadettajan suihku heilumassa edestakaisin rytmikkäästi), taustalla lintujen konsertti ja edessä pöydällä höyryävä kannullinen hyvää haudutettua teetä. Voi miten tuota kaipaankaan...

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-sepelkyyhky/

Tässäkin muuten yksi terapiamuoto joka ei aina jaksa terapialta tuntua... Määrä määräänsä tätäkin terapiaa. Lämmin vesi hoitaa kipukättä ja käden hyvää terapiaa on sen käyttäminen siihen mihin se on tarkoitettu eli kaikennäköiseen puuhailuun. Näin olen oppinut, sitä en kyllä ole vielä oppinut että luovuttaisin helpommin. Eli helmasyntinäni on touhuta kestämisen ja jaksamisen äärirajoille. Oli sitten kyse työnteosta tai kotihommista. Tunnustan siis tämän, toiminna  taso on toinen kysymys. Jonkun asian lopettaminen kesken, on vastoin omaa itseäni, siispä annan mennä vaikka tietäisin että pitäisi lopettaa ja/tai pyytää apua.
                               

 

                                   http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-kurki/

Nyt katit ja minä toivotamme teille kaikille hyvää yötä. Huomenna HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ  ja ruusun tuoksua jokaiselle äidille, olemme sen ansainneet, jokainen.

                                                                       <3

Jostain syystä olen miettinyt paljon vanhenemista....

En tiedä miksi. Tai no, aavistelen toki. Syitä on varmaankin useita, mutta jotain nousee sanoiksi asti tietoisuuteen. Lähdetäänkö haikeudesta, kaipauksesta ja surusta. Minulle tulee aaltomaisesti vanhusten ikävä, asiaan vaikuttaa aina lähestyvät juhlapäivät. Nyt on tulossa äitienpäivä, ostanko ruusun itselleni, kaadanko aamukahvin ruusukuppiin ja laitanko leivät ruusulautaselle äidin muistoksi.. Ehkä teen niin, toisen ruusun vien haudalle, molemmille vanhuksille yhdessä. Siinä on jotain lohduttavaa, kyllä he siellä taivaankaarella kukasta iloitsevat  <3  Jo pelkkä kävely hautuumaalla on mukavaa ja mieltä rauhoittavaa, puhdas männyntuoksuinen ilma on helppoa hengittää, lintuja kaikkialla ja niitä oraviakin. Oravat ovat hauskoja katsella vaikken niitä omalle pihalle haluaisikaan, ovat liikaa kesyyntyessäään varsinaisia rosvoja joille mikään ei ole pyhää. Niinkuin kerran vuosia sitten, menivät rontit varastamaan ulkokuistille kylmälaukkuun piilotetut herkkuterveiset äidiltäni (jugurttirusinat ja suklaapähkinät ja muut superherkut), orava söi ensin tiensä läpi kylmlaukustakin ja sen jälkeen herkutteli meille tarkoituilla herkuilla. Pitäisi varmaan vaan ajatella ettei se oravankaan suu tuohesta ole. Tässä alkuperäinen syy välirikkoni oravien kanssa :D

Tämän päivän "Aamun avauksen"  päivän ajatuksena oli: Ihmisillä on taipumus tulla sellaisiksi, miksi heitä innostaa ja kehottaa - ei sellaisiksi, miksi heitä moittii. Viisasta!  Välillä vaan tuntuu että käy juuri päinvastoin. Jos minua työntekijänä pidetään vanhana ja vaivaisena, alan pikkuhiljaa itseni sellaiseksi myös tuntea. Jos koen, ettei minun toiveitani päästä osallistumaan koulutuksiin kuulla, lopetan niihin hakeutumisen. Jos koen, että minua ei kuulla suoraan hyvinvointiini ja kipuiluuni vaikuttavissa tekijöissä työssä, lakkaan taistelemasta asiani puolesta. Silloin vain yritän olla välittämättä kädestä joka hermoilee ja polvesta joka paisuu pölkyksi iltaisin ja estää isommat liikkumiset työssäolon lisäksi. Pärjään ja jaksan työssä jos rytmitys on oikein, jos vaan saan tarpeeksi toipumisaikaa työjaksojen välissä. Nykyisellään ei oikein voi jatkaa, ei ainakaan pitkään. Tai toki mitä tahansa voi, jos vaan päättää (ja selvitähän olen päättänyt). Mutta kyllä nämä fyysiset elämän esteet ja rajoitukset pakostakin vaikuttavat myös elämisen laatuun. Ihan kaikessa ei ole kyse vain kokemuksestani, kipu on todellista ja se omalta osaltaan herkistää siihen miten koen elämääni liittyvät asiat. Eli kierre on valmiina...

Joku nappula pitäisi löytää motivaation, tai jaksamisen, parantamiseksi. Olisiko yksi asia kaikkien tasavertainen kohtelu? Niin että samat säännöt koskisivat ihan kaikkia? Entä se, että erityistilanteissa jokaisella olisi oikeus tulla kuulluksi ja huomioiduksi esim työaikajärjetelyissä? Entäpä johtajuus, milloin se on tarpeeksi kannustavaa jotta alaiset jaksavat, silloinkin kun vaikkapa terveys tai elämän henkilökohaiset paineet ja surut tuovat lisähaastetta arkeen. Itsekkäästi toki mietin lähinnä omaa tilannettani, minun on pakko, koska tällä hetkellä mennään aika äärirajoilla. Silti haluan uskoa niin itseeni kuin asioiden järjestymiseenkin. Niiden on pakko järjestyä, työ on vain niin mukavaa. Ja onneksi työhön liittyy paljon hyviä ja kannustavia hetkiä, niiden kautta tulee se innostus ja palo kehittää asioita. 

Kaikista noista pohdinoista huolimatta, nautin elämästä, iloitsen siitä. Iloitsen työstäni, minulla on mahtava työyhteisö. Silti aina tulee päiviä ja hetkiä jolloin aurinko ei  paista sisäisesti, eikä taivaallaakaan. Niistä täytyy vain päästä yli ja antaa asioille aikaa järjestyä parhaasen mahdolliseen tapaan. Kesähän on tulossa ja kyllä  minäkin vielä pääsen Peltolan puutarhaan penkomaan ja kyläilemään Saareen. Nähdään unta kesän iloista, unelmoidaan auringosta ja ihoa hivelevästä lämpimästä tuulesta ja tiirojen ja lokkien huudoista.

                 http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-naurulokki/

Miksi tämä kirjoittaminen

onkaan niin hauskaa? Se vaan on, se rentouttaa, tekee iloiseksi, vähentää stressiä, vahvistaa minuutta, selkiyttää ajatuksia. En suunnittele tästä mitään ikuisuusprojektia, kirjoitan vain niin kauan kuin hyvältä tuntuu. 

Tällainen kirjoittaminen on niin tyystin erilaista kuin esimerkiksi lehden toimittaminen. Sekin on mukavaa, mutta siihen liittyy ääretön valmiiksi saamisen stressi, vastuun kantaminen tuotoksesta ja etenkin se  aikataulujen hallinta, täydellinen deadline-jännitys. Toki koen sen omalla tavallaan suurimmalta osalta hyväksi stressiksi, ehkä sitä voisi verrata esiintymisjännitykseen, hyvään esiintymisen kuuluu aina jonkin verran perhosia vatsassa. Jännitys laukeaa kun astuu estraadille, lehtijännitys laukeaa kun saa sähköpostiin viimeistä oikoluvustakin läpi menneen lehden. Toimituskunnan kolleegat kyllä tietävät että olen aika hermona, siis hyvin hermona, sikamaisen hermona... Joten onko se sittenkään hyvää stressiä? Uskon siihen, ilman sitä  ei lehti koskaan valistuisi. Nytkin oikestaan pitäisi alkaa tehdä lehtihommia, tämä hupikirjoitaminen on sijaistoimintaa mutta antaa palaa vaan :) SIllä lehden jutut muhii tässä ohessa tuolla pään sisällä, kohta saan vain istua alas ja homma etenee...

"Ole kiitollinen niistä asioista joita sinulla on. Älä stressaa niistä asioista, joilla ei ole väliä"

Kolahtipa tuo ylläoleva lainaus tähänkin. Se tuli aamulla vastaan faceboookin loputtomasta ajatusten ja mietelmien virrasta. Eli en siis väitä omakseni, mutta allekirjoitan täysin. Olen usein stressaaja, enkä aina tiedä stresaanko turhiakin juttuja. Haluan osata, haluan onnistua, haluan tehdä hyvin ja haluan että muut olisivat tyytyväisiä. Ja ehkä suurimpana kaikesta: en halua epäonnistua. Kiltin tytön syndrooma? Hoitaja syndrooma? Toisaalta tällä mentaliteetilla voi itseään puskea eteenpäin, tulee se tahto oppia ja kehittyä koko ajan, ja sitä kautta taas voi tuntea suurta iloa. Ja totuuden nimessä, tunnen iloa huomatavasti enemmän kuin stressaan, työssäkin.

Tuossa yllä ajattelin nyt lähinnä työjuttuja, olen viime aikoinan ollut niiden takia aika kuormitettu. Päivien myötä se stressitaso onneksi tuntuu laskevan. Mutta ihan tässsä kotiarjessakin tunnistan itsestäni näitä juttuja. Olen vaan aina tottunut olemaan se kiltti pikkuinen Johanna joka ei halua tuottaa pahaa mieltä tai huolta kenellekkään. Ja eihän sellainen voi onnistua, ei niin voi elää! Pitääpä ihan miettiä päivän stressipisteitä: operaattoripuodissa jonottaminen (senkin asian olisi voinut hoitaa ajallaan...) taivaalta satava räntä ja rakeet (enpä tuohon paljoa voi vaikututtaa...), kylmä ilma (ei minun hallussani oleva asia...), kipeä polvi (siitä ehkä vähän saa stressattakin, voisi jo tulla ihan kuntoon), tekemättömät työt (ei olisi stressiä jos hoitaisi hommat alta pois), kipuasiat (no, sille kivulle ei vaan voi mitään...)... Ja sitten ne ilot: kattien rapsuttelu, melkein hyvin sujunut treeni (viimeksi meni kyllä paremmin eli ihan pienen, stressin poikasen voisi kehittää jos viitsisi), auringon paiste, blogin kirjoittaminen, viestit ystäviltä, ihan vaan tämä eläminen, oma koti, ettei ole tämän kipeämpi kuin on, tänään nähty lyhytelokuva "Pieni sininen Tapiiri"   https://www.facebook.com/events/1480425335502392/?fref=ts
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämässäni on siis kuitenkin huomattavasti enemän merkityksellisä iloja kuin merkityksellisiä stressin pisteitä! 

Kuva lyhytelokuvasta "Pieni sininen Tapiiri"  Ja samalla kuva omasta omppupuusta :) (Kuva: Jouni Kuru ja olen sen lainannut tuolta elokuvan Fb sivulta)

Jollain tapaa tämä aamulla kuulemani vanha elokuvasämelmä sopii pävän teemaan, kuten myös illan ihastuttavan pienen elokuvan tarinaan.  https://www.youtube.com/watch?v=XulvnXo6BJk
Oman puutarhansa näki niin tyystin erilaisena kun katsoi sitä elokuvan silmin. Tuttuja näkymiä, uusi näkökulma. Minulle rakentui uusia ikkunoita kesäelämääni, kameran linssin valitsemat tuokiot avartavat ja jopa ehkä parantavat. Eikös valokuvalla tiedet olevan parantava voima, miksei siis myös elokuvalla. Fb:ssa (tietenkin) kiertävässä arkihaasteessa oli hiukkasen samaa. Siinä piti kuvata omaa arkeaan viitenä peräkkäisenä päivänä! Tuosta fb:n kuvahaasteesta sai paljon uusia näkökulmia omaan arkiseen elämään, ainakin minä löysin kimmokkeen tarkastella itseäni ja eloani kuvan keinoin. Suunnitelmissani on jatkaa tuota arkisen elämäni tarkastelua kuvan keinoilla, katsotaan mitä siitä sitten kehittyy. Useimmitenhan tulee kuvattua juhlaa tai jotain muuta erityistä, arkeahan on monin verroin enemmän, eikö se olis myös kuvakertmuste arvoinen?

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-helmipollo/

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-kuhankeittaja/

Muutaman kesäkuvan ja parin,ei Peltolalle tyypillisen, linnun kautta herättelen omaa ja ehkä toistenkin kesä-ikävää. Tuleehan se sieltä, eikö tulekkin!