Myötätunto ja ymmärrys

kun niitä yhtäkkiä saa, saavat ne padot murtumaan. Sille ei voi mitään, kyyneleet alkavat virrata jos saa puhua vapaasti ja luvalla ja huomaa, että on saanut aidon kuuntelijan. Kipuilijan elämässä ei ole välttämättä kovinkaan tavallista että joku jaksaa ja halua kuunnella miltä tuntuu. Tai kenelle haluaa tunnustaa vaikkapa ettei enää pärjääkkään niin kuin haluaisi ja niinkuin on ennen pärjännyt ja kun sattuu, vain sille joka kuuntelee ihan oikeasti. Eikä sitä aina edes haluakkaan puhua omista asioistaan toisille, kuormittaa sillä heitä liikaa. 

Ei se ole se kipu joka itkettää, silloinhan saisi itkeä melkein koko ajan. Kivun kanssa oppii elämään, ainakin jollalkin tasolla. Tai tavallaan, sen kanssa sopeutuu tekemään  yhteistä matkaa pakon edessä. Siksi on tärkeää että kipuilijalla on joku joka kuuntelee ja ottaa tosissaan, vaikka ongelma ei näykyisi päällepäin. Edes kaikki lääkärit eivät kuule kipuilijoiden sanomaa, eikä kipuilija aina edes tohdi aivan suoraan kaikesta puhua. Miksi haluaisikaan puhua, niin usein joutuu törmäämään puolittaiseen ymmärtämiseen. Mutta kun istuu vastaanotolla ja lääkäri tekee ne oikeat (lisä)kysymykset murtuu ainakin tämän Niämisen puolustus. Ihan totaalisti. Välillä se nolottaa, tai no, välillä on ehkä lievä ilmaus asialle. Ei sitä ole valmis itkemään toisten läsnäollessa, sehän saa näyttämään heikolta... Tosin vieraan katsoessa on tavallaan helpompi itkeä, ainakin ammattilaisen joka kuuntelee  työkseen ;)

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-lapinpollo/

Vaikka on tilanteita ja hetkiä joissa kyyneleitä ei häpeä, ei edes ajattele. Muistelen kuinka taannoin istuskelin A-sairaalan aulassa, hissien edessä, väkeä kulki todennnäköisesti paljonkin sinne ja tänne, olin juuri kuullut isäni saattohoitopäätöksestä... Tai kun olin kuullut/saanut varmuuden omasta hermovauriostani, istuskelin puolestaan T-sairaalan aulassa.... Itkijänainen toimessaan!

Mutta kunnon kyyneleet puhdistavat. Ne purkavat ahdistusta, helpottavat oloa. Itken toki pienemmästäkin, kuten ystävät ja kolleegat tietävät. Kiitos teille jotka kyyneleitäni jaksatte, ettekä niistä liikaa ahdistu. Minulle kyyneleet nousevat silmiin elokuvista, musiikista, ja ihan nolottaa tunnustaa, tuntemattomienkin koskettavista kuolinilmoituksista...  Voin itkeä onnesta ja ilosta ja kauneudesta yhtälailla kuin surusta ja pahasta olosta. Ehkä olen sukua vanhoille karjalaisille itkijänaisille, osa sukujuuristani tulee nimittäin juuri sieltä. 

Toivon kovasti pääseväni ensi viikolla taas touhuilemaan Peltolan puutarhaan. Kevät on kulunut jo pitkälle ja puutarha ihan alkutekijöissään. Olen kaivannut sinne kovasti, työn lisäksi en vaan ole kauheasti muuta jaksanut ja kyennyt tekemään. Jospa nyt alkaisi olla sen aika. Emmehän kattikansan kanssa muuten sinne pääse muuttamaankaan! Ensimmäisiä tärkeitä tehtäviä on laittaa "kattila" eli kissojen aitaus kuntoon, niin että itsepäiset ja itsenäiset kissavanhukset eivät sieltä pääse karkaamaan. Viime syksynä sain harmaita hiuksia runsaasti kun Kingi karkasi parhamipana päivänä kolme kertaa muutaman tunnin aikana. Kenen näkökulmasa parhaimpana päivänä, jätän teidän muiden arvioitavaksi... 

Puutarhassa touhuileminen on terapiaa parhaimmillaan. Se hoitaa sielua paremmin kuin mikään muu. Puutarhaan mahtuisi kyyneleitäkin pohjattomasti. Mutta kummasti siellä ei yleensä itketä. Toki kukkapenkkiä kolutessa voi antaa sen itkunkin tulla, jos se on tullakseen,  ja jos joku ukopuolinen kävelee tervehtimään, voi aina syyttää silmään mennyttä roskaa! Multa sormissa vie pahan mielen mennessään, viimeistään kun iskee lapion maahan ja alkaa kaivaa, katoavat aggressiot taivaan tuuliin. Toki kiukuissaan voi lähteä rikkaruohon ohella muutakin kukkapenkistä.... Mutta kiukkukin laantuu puutarhahommien kautta, ei luonnolle voi olla vihainen. Ja mikä muu oli rauhoittavampaa kuin istua puutarhakeinussa, katsella laskevaa aurinkoa kulkemassa taivaankannen halki (etenkin jos sen näyn edessä on vielä sadettajan suihku heilumassa edestakaisin rytmikkäästi), taustalla lintujen konsertti ja edessä pöydällä höyryävä kannullinen hyvää haudutettua teetä. Voi miten tuota kaipaankaan...

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-sepelkyyhky/

Tässäkin muuten yksi terapiamuoto joka ei aina jaksa terapialta tuntua... Määrä määräänsä tätäkin terapiaa. Lämmin vesi hoitaa kipukättä ja käden hyvää terapiaa on sen käyttäminen siihen mihin se on tarkoitettu eli kaikennäköiseen puuhailuun. Näin olen oppinut, sitä en kyllä ole vielä oppinut että luovuttaisin helpommin. Eli helmasyntinäni on touhuta kestämisen ja jaksamisen äärirajoille. Oli sitten kyse työnteosta tai kotihommista. Tunnustan siis tämän, toiminna  taso on toinen kysymys. Jonkun asian lopettaminen kesken, on vastoin omaa itseäni, siispä annan mennä vaikka tietäisin että pitäisi lopettaa ja/tai pyytää apua.
                               

 

                                   http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-kurki/

Nyt katit ja minä toivotamme teille kaikille hyvää yötä. Huomenna HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ  ja ruusun tuoksua jokaiselle äidille, olemme sen ansainneet, jokainen.

                                                                       <3