Miksi tämä kirjoittaminen
onkaan niin hauskaa? Se vaan on, se rentouttaa, tekee iloiseksi, vähentää stressiä, vahvistaa minuutta, selkiyttää ajatuksia. En suunnittele tästä mitään ikuisuusprojektia, kirjoitan vain niin kauan kuin hyvältä tuntuu.
Tällainen kirjoittaminen on niin tyystin erilaista kuin esimerkiksi lehden toimittaminen. Sekin on mukavaa, mutta siihen liittyy ääretön valmiiksi saamisen stressi, vastuun kantaminen tuotoksesta ja etenkin se aikataulujen hallinta, täydellinen deadline-jännitys. Toki koen sen omalla tavallaan suurimmalta osalta hyväksi stressiksi, ehkä sitä voisi verrata esiintymisjännitykseen, hyvään esiintymisen kuuluu aina jonkin verran perhosia vatsassa. Jännitys laukeaa kun astuu estraadille, lehtijännitys laukeaa kun saa sähköpostiin viimeistä oikoluvustakin läpi menneen lehden. Toimituskunnan kolleegat kyllä tietävät että olen aika hermona, siis hyvin hermona, sikamaisen hermona... Joten onko se sittenkään hyvää stressiä? Uskon siihen, ilman sitä ei lehti koskaan valistuisi. Nytkin oikestaan pitäisi alkaa tehdä lehtihommia, tämä hupikirjoitaminen on sijaistoimintaa mutta antaa palaa vaan :) SIllä lehden jutut muhii tässä ohessa tuolla pään sisällä, kohta saan vain istua alas ja homma etenee...
"Ole kiitollinen niistä asioista joita sinulla on. Älä stressaa niistä asioista, joilla ei ole väliä"
Kolahtipa tuo ylläoleva lainaus tähänkin. Se tuli aamulla vastaan faceboookin loputtomasta ajatusten ja mietelmien virrasta. Eli en siis väitä omakseni, mutta allekirjoitan täysin. Olen usein stressaaja, enkä aina tiedä stresaanko turhiakin juttuja. Haluan osata, haluan onnistua, haluan tehdä hyvin ja haluan että muut olisivat tyytyväisiä. Ja ehkä suurimpana kaikesta: en halua epäonnistua. Kiltin tytön syndrooma? Hoitaja syndrooma? Toisaalta tällä mentaliteetilla voi itseään puskea eteenpäin, tulee se tahto oppia ja kehittyä koko ajan, ja sitä kautta taas voi tuntea suurta iloa. Ja totuuden nimessä, tunnen iloa huomatavasti enemmän kuin stressaan, työssäkin.
Tuossa yllä ajattelin nyt lähinnä työjuttuja, olen viime aikoinan ollut niiden takia aika kuormitettu. Päivien myötä se stressitaso onneksi tuntuu laskevan. Mutta ihan tässsä kotiarjessakin tunnistan itsestäni näitä juttuja. Olen vaan aina tottunut olemaan se kiltti pikkuinen Johanna joka ei halua tuottaa pahaa mieltä tai huolta kenellekkään. Ja eihän sellainen voi onnistua, ei niin voi elää! Pitääpä ihan miettiä päivän stressipisteitä: operaattoripuodissa jonottaminen (senkin asian olisi voinut hoitaa ajallaan...) taivaalta satava räntä ja rakeet (enpä tuohon paljoa voi vaikututtaa...), kylmä ilma (ei minun hallussani oleva asia...), kipeä polvi (siitä ehkä vähän saa stressattakin, voisi jo tulla ihan kuntoon), tekemättömät työt (ei olisi stressiä jos hoitaisi hommat alta pois), kipuasiat (no, sille kivulle ei vaan voi mitään...)... Ja sitten ne ilot: kattien rapsuttelu, melkein hyvin sujunut treeni (viimeksi meni kyllä paremmin eli ihan pienen, stressin poikasen voisi kehittää jos viitsisi), auringon paiste, blogin kirjoittaminen, viestit ystäviltä, ihan vaan tämä eläminen, oma koti, ettei ole tämän kipeämpi kuin on, tänään nähty lyhytelokuva "Pieni sininen Tapiiri" https://www.facebook.com/events/1480425335502392/?fref=ts
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämässäni on siis kuitenkin huomattavasti enemän merkityksellisä iloja kuin merkityksellisiä stressin pisteitä!
Jollain tapaa tämä aamulla kuulemani vanha elokuvasämelmä sopii pävän teemaan, kuten myös illan ihastuttavan pienen elokuvan tarinaan. https://www.youtube.com/watch?v=XulvnXo6BJk
Oman puutarhansa näki niin tyystin erilaisena kun katsoi sitä elokuvan silmin. Tuttuja näkymiä, uusi näkökulma. Minulle rakentui uusia ikkunoita kesäelämääni, kameran linssin valitsemat tuokiot avartavat ja jopa ehkä parantavat. Eikös valokuvalla tiedet olevan parantava voima, miksei siis myös elokuvalla. Fb:ssa (tietenkin) kiertävässä arkihaasteessa oli hiukkasen samaa. Siinä piti kuvata omaa arkeaan viitenä peräkkäisenä päivänä! Tuosta fb:n kuvahaasteesta sai paljon uusia näkökulmia omaan arkiseen elämään, ainakin minä löysin kimmokkeen tarkastella itseäni ja eloani kuvan keinoin. Suunnitelmissani on jatkaa tuota arkisen elämäni tarkastelua kuvan keinoilla, katsotaan mitä siitä sitten kehittyy. Useimmitenhan tulee kuvattua juhlaa tai jotain muuta erityistä, arkeahan on monin verroin enemmän, eikö se olis myös kuvakertmuste arvoinen?
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-helmipollo/
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-kuhankeittaja/
Muutaman kesäkuvan ja parin,ei Peltolalle tyypillisen, linnun kautta herättelen omaa ja ehkä toistenkin kesä-ikävää. Tuleehan se sieltä, eikö tulekkin!
Kolahtipa tuo ylläoleva lainaus tähänkin. Se tuli aamulla vastaan faceboookin loputtomasta ajatusten ja mietelmien virrasta. Eli en siis väitä omakseni, mutta allekirjoitan täysin. Olen usein stressaaja, enkä aina tiedä stresaanko turhiakin juttuja. Haluan osata, haluan onnistua, haluan tehdä hyvin ja haluan että muut olisivat tyytyväisiä. Ja ehkä suurimpana kaikesta: en halua epäonnistua. Kiltin tytön syndrooma? Hoitaja syndrooma? Toisaalta tällä mentaliteetilla voi itseään puskea eteenpäin, tulee se tahto oppia ja kehittyä koko ajan, ja sitä kautta taas voi tuntea suurta iloa. Ja totuuden nimessä, tunnen iloa huomatavasti enemmän kuin stressaan, työssäkin.
Tuossa yllä ajattelin nyt lähinnä työjuttuja, olen viime aikoinan ollut niiden takia aika kuormitettu. Päivien myötä se stressitaso onneksi tuntuu laskevan. Mutta ihan tässsä kotiarjessakin tunnistan itsestäni näitä juttuja. Olen vaan aina tottunut olemaan se kiltti pikkuinen Johanna joka ei halua tuottaa pahaa mieltä tai huolta kenellekkään. Ja eihän sellainen voi onnistua, ei niin voi elää! Pitääpä ihan miettiä päivän stressipisteitä: operaattoripuodissa jonottaminen (senkin asian olisi voinut hoitaa ajallaan...) taivaalta satava räntä ja rakeet (enpä tuohon paljoa voi vaikututtaa...), kylmä ilma (ei minun hallussani oleva asia...), kipeä polvi (siitä ehkä vähän saa stressattakin, voisi jo tulla ihan kuntoon), tekemättömät työt (ei olisi stressiä jos hoitaisi hommat alta pois), kipuasiat (no, sille kivulle ei vaan voi mitään...)... Ja sitten ne ilot: kattien rapsuttelu, melkein hyvin sujunut treeni (viimeksi meni kyllä paremmin eli ihan pienen, stressin poikasen voisi kehittää jos viitsisi), auringon paiste, blogin kirjoittaminen, viestit ystäviltä, ihan vaan tämä eläminen, oma koti, ettei ole tämän kipeämpi kuin on, tänään nähty lyhytelokuva "Pieni sininen Tapiiri" https://www.facebook.com/events/1480425335502392/?fref=ts
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Elämässäni on siis kuitenkin huomattavasti enemän merkityksellisä iloja kuin merkityksellisiä stressin pisteitä!
 |
| Kuva lyhytelokuvasta "Pieni sininen Tapiiri" Ja samalla kuva omasta omppupuusta :) (Kuva: Jouni Kuru ja olen sen lainannut tuolta elokuvan Fb sivulta) |
Oman puutarhansa näki niin tyystin erilaisena kun katsoi sitä elokuvan silmin. Tuttuja näkymiä, uusi näkökulma. Minulle rakentui uusia ikkunoita kesäelämääni, kameran linssin valitsemat tuokiot avartavat ja jopa ehkä parantavat. Eikös valokuvalla tiedet olevan parantava voima, miksei siis myös elokuvalla. Fb:ssa (tietenkin) kiertävässä arkihaasteessa oli hiukkasen samaa. Siinä piti kuvata omaa arkeaan viitenä peräkkäisenä päivänä! Tuosta fb:n kuvahaasteesta sai paljon uusia näkökulmia omaan arkiseen elämään, ainakin minä löysin kimmokkeen tarkastella itseäni ja eloani kuvan keinoin. Suunnitelmissani on jatkaa tuota arkisen elämäni tarkastelua kuvan keinoilla, katsotaan mitä siitä sitten kehittyy. Useimmitenhan tulee kuvattua juhlaa tai jotain muuta erityistä, arkeahan on monin verroin enemmän, eikö se olis myös kuvakertmuste arvoinen?
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-helmipollo/
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-kuhankeittaja/
Muutaman kesäkuvan ja parin,ei Peltolalle tyypillisen, linnun kautta herättelen omaa ja ehkä toistenkin kesä-ikävää. Tuleehan se sieltä, eikö tulekkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti