Tänään tein....

Kuva on lainattu Positiivareiden Fb-sivuilta!

Koin tässä eräänä päivänä onnistuneeni, vaikka jonnekin takavasemmalle hiipiikin epäilys onko sellainen luvallista? Jotenkin on välillä vaikea ottaa vastaan tällaisia fiiliksiä... Tuosta epäilystä huolimatta uskon, ja tiedänkin, että onnistumisenkin tunnelmat ovat luvallisia ja tarpeellisia. Onnistumisesta saa voimaa, vaikka se olisikin muitten silmissä pieni asia, voi se itselle olla iso. Mitä ihmeellistä sitten tapahtui, no ei sen kummempaa kuin olin salilla ja selviydyin vaikka olin unohtanut kipukäteni ranne-peukkutuen kotiin. Iloitsen tuosta vaikka koville otti ja nyt tunnen nahoissani että tein. Silti iloitsen :D Mutten siltikään välitä ihan pian samaa tehdä uudestaan...

Muuten elämää on hallinut työ. Jotenkin tuntuu että se nykyisin hallitsee liikaa, mutta eipä voi mitään. Näillä mennään toistaiseksi, millaiseksi elämä muokkautuu sen näkee. Nyt saa keskittyä jaksamiseen ja palautumiseen näinä pieninä vapaina. Olo on aika kahtia jakaantunut. Työ on ihanaa, se antaa voimia vaikka niitä myös viekin. Silti potilaat, perheet ja työyhteisö pääsääntöisesti ovat ehdottomasti paljon plussan puolella. Usein voi kyllä mieitiä missä kuvan prosentissa mennään, on päiviä jolloin voin sanoa, "kunpa voisin" (30%) ja päiviä jolloin "teen" (90%), paljon mennään 70-80%:ssa. En enää ole ihan varma mikä kuluttaa tai oikeasta kuluu enemmän, fyysinen terveys vai mielen jaksaminen. Kun kumpikin vaikuttaa kumpaankin. Juuri nyt myönnän olevani psyykkisesti aika kuormittunut, olen pohjatoman pohjattoman väsynyt ja aina vaan väsynyt. Väsyneenä kaikki tuntuu pahemmalta, väsyneenä herkistyy kivulle ja sellaista ei todellakaan tarvita yhtään enempää, väsyneenä mielialat vaihtelee, itku on herkässä, kiukku kolkutelee ovella. Ja joskus se räjähdys tulee, kuten rakkaat ihanat kolleegani tietävät :D Onneksi asiaan osattiin suhtautua juuri sopivalla huumorilla, se pelasti päiväni. Toisena päivänä tuli se itku, silloinkin uskollinen työkaveri auttoi yli. Eläköön siis työystävät, hyvät kolleegat, ilman teitä olisin ihan hukassa. Ja PS: odottelen edelleen sitä hysteerisen naurun päivää!

Viikonlopula oli Peltola-puuhia. Syksy tulee, vaikkei haluaisikaan. Möksä on laitettava talvikuntoon, kasvimaa saatettava kevään odotusta varteen reilaan. Paljon tuli tehtyä, vielä enemmän taitaa olla tekemättä. Kasvihuone on tyhjennetty, ja taas täytetty, puutarhan tarpeellisilla tavaroilla ja muulla. Yksi hyvä ominaisuus siis, lisää säilytystilaa. Kunpa ensi kevääänä vaan jaksasisi ja pystyisi tarpeeksi ajoissa aloittamaan nuo kylvöhommat.Tänä vuona olin myöhässä, myönnän ja tunnustan. Siitä huolimatta oli turhauttavaa siivota esimerkiksi kukkivat munakoisot pois, ne eivät vain ehtineet... Tosin ei vika kait ole yksinomaan minussa. Naapuri sanoi samaa, mikään ei oikein jaksanut kypsyä ajoissa. Kylmän kesäkuun jäljiltä ei hellejakso riittänyt tuomaan kasvuspurttia. Kasvimaa on toki vielä kitkemättä ja kattamatta, muuta en teekkään. Meillä viljellään melkein luomusti, katteen ja hevon kakin ja kananlannan avulla. Kyllä se maa noilla keinoin pikkuhiljaa paranee, tosin vanha merenpohja savineen tuntuu koko ajan syövän kaiken hyvän mullan. Mutta sitkeästi yrittäen jatketaan.

Mikä sitten mahtaa olla huomisen onnistumisen arvaus, mennäänkö luulon vai päättäväisyyden voimin vai onko pakko todeta että kunpa olisin voinut.... Uskotaan tuohon päättääväisyyteen, lähtökohtana se olisi oivallinen. Mahdollisuuteen uskominen on tärkeää, eli miksei se olisi täysin mahdollista nyttenkin, tavoitteeksi siis: "pystyn", "teen" ja "tein". Mitä ohjelmassa olisi; kehitysseuranta polia ja vanhempainryhmää, mukava päivä tulossa hyvässä seurassa uskon niin. Ja tiedän. 

Anteeksi kun kuvina pyörii osin samat, en ole kauheasti edelleenkään saanut uusia otettua. Yritän tehdä parannuksen, kyllä sen teenkin. Kaipaan uusia näköaloja omaan kaupunkiini, etenkin minulle niin rakkaaksi käyneeseen jokirantaan ja vanhoihin Turun maisemiin. 

Nyt toivotan teille ystäville oikein kauniita ja rentouttavia unia!

<3

Onnellisuus

on  monasti hyvin pienestä kiinni. Sitä usein vaan odottaa isoja asioita tapahtuvaksi ennenkuin voi tuntea iloa ja onnea. Kuitenkin ihan pienen pieni juttu voi riittää, kunhan on valmis asian huomaamaan. Niitä pieniä juttujahan tulee koko ajan, monta kertaa päivässä, ne tuntuvat arkipäiväisiltä ja mitättömiltä vaikkeivät sitä olekaan.. Joskus se pieni asia on hymy vastaantulijan huulilla, joskus palanen maisemaa, musiikin pätkä... Ihan mikä vaan. Hyvän työkaveriystävän voimahalaus kantaa pitkälle! Etenkinkin selviäminen väsyneenä työpäivästä tai ylllättävä ystäväterapia nostavat mielialaa. Olen vuoden alusta alkaen, kiitos Fb:n vinkin, kirjannut ylös päivän hyvän asian (lapuille, joita kerään kauniiseen astiaan).Huomaan että ne jutut ovat useimmiten hyvin arkisia, tarkoitus olisi vuoden vaihteessa noita lappuja katsastaa... Myönnän joskus olevan aika vaikeitakin päiviä, silti aina on tullut edes se yksi juttu, monesti ei heti osaa päättää minkä valitsisi! 

Viime päivinä olen ollut uupumuksen vallassa, edes kirjoittaa en oikein ole jaksanut. Enkä paljon muutakaan työnteon lisäksi. Vai onkos se ollutkin niin etten pitkään aikaan ole oikein muuta jaksanut.... En edes enää muista, päivät vain kulkevat kulkuaan ja minä parhani mukaan rämmin mukana. Pari viimeistä työpäivää oli sellaista sumua jossa pienenpienikin vastoinkäyminen olisi murtanut padon. Onneksi ei tullut mitään uutta, noiden vanhojen mielen pimeällä puolella vaikuttavien lisäksi. Tänään olen nauttinut vapailusta, ystävän seurasta ja pelargonioiden kuskauksesta talvihoitoon kaupunkiin, kunhan aamusta selvisi liikenteeseen :) Täysin uskomattomalta tuntuu että huomennakin vielä vapaata, niiin paljon on oma maailma muuttunut! Kaksi vapaata on jo suurta juhlaa... Pitääköhän tarkistaa vielä kalenterista asia. Eipä ennen tältä tuntunut, kahdesta vapaasta ei ollut mihinkään mutta nyt tämä on juhlaa vailla vertaa. Kumma on ihmisen mieli.

Kaipaan työmatka kävelyitä, toistaiseksi olen säästänyt polven rasitusta etenkin aamuisin ja bussaillut töihin. Odotan hetkeä jolloin uskallan tallustaa mennen tullen työmaalle ja takaisin. Näin tänään facessa valokuvia oman työmatkani varrelta, suorastaan samalta reitiltä otettuja ja iski kova ikävä... Ja siiso ikeasti, maisemaa ja kävelyn tunnelmaa voi ikävöidä, vaikka se olisikin vain työmatka. Mutta kun tuo tuomiokirkon seutu ja jokiranta ovat niin puhuttelevia ja etenkin nämä syksyn hulppeat värit suorastaan iskevät syvälle sieluuni. 

Mutta on bussailukin kivaa, se vaan on niin tyystin toisenlaista. Vanhaan bloggaukseeni viitaten, nautin kanssamatkustajien tutkailusta. Mielikuvituksen lennosta, tahattomien ja tarkoitettujen viestien tulkinnoista. Voisin kategorisoida esimerkiksi kuskeja, vaikkapa etnisen alkuperän tai ajotyylin mukaan. Parhaat ja ystävällisimmät hymyt eivät tule kotomaasta, kyllä se aamun/päivän hyvä mieli tulee ihan jostain muualta. Mutta hyvä kun sen saa niinkin pienestä suuresta asiasta kuin bussikuskin iloisesta huomenesta tai heistä (siis heistä ei heistä... äh miten sen voi kirjoittaa ilman väärinkäsiyksen mahdollisuutta...). Ajotyylit vaihtelevat, toiset painavat kaasun pohjaan ja äkkijarruttavat, toiset kukevat pehmeästi paikasta toiseen. Luulisi työnantajan puuttuvan repivään ajotapaan, eikös se kuluta enemmän polttoainettakin? Talvellahan oma bussionnettomuuteni sattui juuri tuollaisen äkkinäisen kuskin kyydissä, huomaan edelleen mieleeni palaavan kauhukuvia niistä hetkistä jos jään pois samalla pysäkillä. Kauankohan tuokin kestää... Asia varmaan palasi akuutimpana takaisin mieleeni tässä taannoin kun satuin todistamaan toista lähes identtistä tapausta; nainen kyynärsauvojen kanssa horjahti ja liki kaatui bussin ampaistaessa liikkeelle. Itse säntäsin pystyyn ja sydän hypähti muutaman kerran ympäri, saako tällaista oikeasti tapahtua? EI minun mielestäni! 

Huominen koostuu taas ystävätreffeistä, ehkä menen puolukkaan torille ennen sitä. Iltapäivästä painun salille treeniin, se hoitaa kroppaa ja sielua. Ja sitten se ikuinen ja ainainen ruokakauppa ja eväsruoka, edessä neljä työpäivää ja hip heijaa TAAS kaksi vapaata, voisiko tähän aivan tottua? Niihin vapaisiin kuuluu ehkä hiukkasen enemmänkin Peltolaa ja syystouhuja. Ehkä. Säänhaltijalla on osansa asiassa, aika ratkaisevakin. Niinkuin myös sillä tosiasialla että lokakuussa pitää olla valmiina ainakin yksi pieni esitys dioineen, onneksi vain pieni mutta diojen pitää olla väärällä kielellä... Mutta ensin pitää jaksaa tuo työrupeama, siihen tulee voima jostain, ellei muusta niin itsepäisyydestä :D

Siilin talvipesä näyttäisi saaneen asukkaat, ainakin noissa heinissä ollut käytävä on pöyhitty umpeen, jännityksellä odotamme kevättä :D

Hyvää yötä meille kaikille, muistetaan että jokaisessa päivässä on otain hyvää!
<3

Pakko kuitenkin

edes hiukan mietiä noita työasioita. Ehkä teoreettisella pojalla enemmän, mutta mitä väliä. Poliitikot ja työmarkkinajohtajat puhuvat eläkeiän nostamisesta ja työurien pidentämisestä, samalla keskustellaan työhyvinvoinnosta,  vanhenevan työntekijän tukemisesta, keinoista joilla voisi "hidastaa elämää" ja vähentää stressiä. Toisessa totuudessa, siinä käytännön sellaisessa, painitaan vähenevien taloudellisten resurssien kanssa; on säästöpaineita, osaamisen laajentamista, pakollista työkiertoa, organisaatiouudistuksia joilla työntekijän silmissä ei ole vaikutusta arkiseen kiivaaseen työn tahtin. Ihan suomeksi ja yksinkertaisesti sanottuna, liikaa työtä liian vähillä resursseilla.

Kyse ei ole siitä eikö työstään voisi pitää ja pitäisi. Kyse on vaan siitä että ei ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi, toki lapset hoitaa mahdollisimman hyvin ja yrittää perheet kohdata rauhassa, ainakin näennäisen rauhassa, päässä voi kyllä pyöriä vaikka mikä kosminen myrsky. Työnantaja olettaa että työntekijä suorittaa sitä ja tätä kouluttautumista, määräaikana ja määrävälein, lääkeosaamista ja potilasturvallisuutta esimerkkinä mainitakseni. Tietysti ehdottoman tärkeitä asioita osata mutta kun ei edes sitä hoitotyötä tahdo ehtiä, milloin siis suorittamaan kaikkea pakollista? Vaan pakkohan se on, joskus vapaa-ajasta nipistäen, joskus sen hoitamisen ohella pikapikaa jotenkin vaan. 

Yksi symbolisesti suuri juttu. Kyynärsauvat hävisivät eteisen nurkasta. Jes jes jes! Ne tuijottivat minua vahingoniloisina maaliskuusta lähtien tuossa eteisen nurkassa. Kesä kun meni Peltolassa ja nyt olen vain kävellyt ohi niitä vilkaisematta... Kun en niitä halunnut edes nähdä. Kummasti ne vaan, hausin tai en,  kiusasivat muistuttaessaan ajasta jolloin ne kuuluivat elämän välttämättömyyksiin. Nyt ne on virallisesti ja torellisesti palautettu oikealle omistajalleen. Onni on liikkua ilman apuvälineitä! Nyt poden polvea vaihtelevasti, haen tasapainoa levon ja käytön välille, treenaan reisiä ja pakaroita (ja muuta siinä ohella tietty) koska vain sillä säilyn liikkuvaisena tulevaisuudessakin. Haasteena on löytää toimivin ja tehokkain ja vatsaystävällisin kipulääkitys, siinä on suo siellä ja vetelä täällä... Mutta eiköhän se tästä, onneksi on tuo kontakti toimintaterapeutille, tiedän että hänen kauttaa saa helpommin lääkärikontrollin tai ainakin konsultaation.

Taas alkaa väsymys painaa, se painaa niin kovin usein. Milloin on mukana kipeät posket, milloin painava pää. Tai sitten vaan väsy väsy väsy väsy... Kaksi mentorointi-päivää laittoi taas omankin ajatusmyllyn käyntiin.  Homma jatkunee huomenna, tosin ilman mentoroitavia, mutta saman aiheen parissa kuitenkin. Nämä Vanhemmat Vahvasti Mukaan hommat ovat itsellkin voimaannuttavia, silloin on mm lupa istahtaa perheen kanssa ja antaa aikaansa vanhemmille. Mutta ei se silti ole  löysäilyä, siinä tehdään erilaista työtä, vaikkei juostakkaan hullun lailla paikasta toiseen ja takaisin ja johonkin siinä välissä. 

Iltatee on nautittu, nyt vaakatasoon ja toivottavasti pian unten maille. Huomenna työnteon ohessa käynti fysiatrin luona, vastauksia kuulemaan ja toivotaan että heruu myös lähete fysioterapiaan. Jatkan näitä hajanaisia ajatuksia, näiden avulla ne itselle ainakin jäsentyvät hiljalleen. Tai sitten eivät ;)  Elämä vaan välillä tarjoaa niin paljon kaikkea, hyvää ja hankalaa, ei ole vauhdissa pysyä enää. Ehkä juuri siksi kaikki on kuitenkin niin kovin mielenkiitoista.

Hyvää yötä, kauniita unia teille jokaiselle!

<3

Meillä pohditaan

työhyvinvointia. Kirjoitin aiheesta pitkät tehkstit, ajatuksella ja  ehkä vähän tunteellakin. Painoin kuitenkin äsken koko tekstilleni delete-nappulaa. Juuri nyt ajattelen, että olkoon, pidän mölyt mahassani ja annan noiden asioiden vielä muuttaa muotoaan. Elämässä on joutunut miettimään tarpeeksi usein vaikenemisen on viisautta. Nyt ei sittenkään ollut noiden asioiden aika purkautua sanoiksi. Silti ne ajatukset ovat olemassa...  

Päivä on herättänyt paljon ajatuksia. Tapasin kolmen vuoden tauon jälkeen niin mukavan ja viisaan toimintaterapeuttini. Istuimme ja puhelimme pitkän tovi tämän hetkisestä tilanteestani. Yhteistyömme alkaa taas, tulee uudet tuulet, uudenlaiset sisällöt. Otan kiitollisuudella vastaan mitä minulle tarjotaan ja yritän saamiani vinkkejä hyödyntää käytännössä. Kuinka voimaannuttavaa onkaan tuntea tulleensa kohdatuksi kuunnelluksi ja ymmärretyksi. Asian tärkeyttä ei oikeastaan ymmärrä, tai halua muistaa, ennenkuin sen taas kohtaa. Arjessa tuo ymmärräys ei ole itsestään selvyys, usein siinäkin taitaa olla kyse halusta ymmärtää joka puuttuu. Ymmärtämättömyyden yrittää itseänsä suojatakseen työntää alitajuntaan, yrittää vain olla välittämättä ja jatkaa pää pystyssä eteenpäin. Luovuttaakkaan ei voi tai halua. Ymmärtämättömyys nostaa herkästi tunteet pintaan vaikka niille ei pitäisikään antaa valtaa. Eli kun tunteet ovat kuitenkin olemassa, olisi parempi kätkeä ne. Ihan itseään suojatakseen.

https://www.youtube.com/watch?v=E2VCwBzGdPM

Minusta ei vaan ole tunteiden kätkijäksi. Kasvoni paljastavat minut alta aika yksikön. Kyyneleet valuvat silmistä ja sydän pakahtuu. Välillä suu puhuu ennen kuin järki ehtii puuttua asiaan, välillä koko puhekyky katoaa. Miksi sitä voikaan välillä lamaantua niin täydellisesti? Menettää oman arviointikykynsä eikäosaa enää edes puolustaa itseään. Eikä ketään muutakaan. Tai sitten menettää koko itsehillintänsä ja kyyneeleet valuvat solkenaan. Vaihtoehtoisesti suuttua tupsahtaa ja jollain tavalla toimii harkitsemattomasti. Voi tätä tunteiden syvää jorpakkoa, sysipimeää metsää jossa ei näe edes niitä puita... 

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/cumulus_pubissa_ja_studiossa_12474.html#media=12481

Aamulla kutsuu taas työmaa. Siellä punnitaan jälleen kerran kyky selviytyä. Laitetaan työhyvinvointi koetukselle monella tavalla, on selviydyttävä paljosta rajallisilla resursseilla. Omat resurssit eivät ole kukkeimmillaan, henkistä minää kuormittavat monet tunteita herättävät asiat, fyysistä minää kuormittavat nämä omat rajoitteet. Tiedän myös työpaikalla olevat täysi tohina päällä ja hoitavia käsiä kovin kovin rajallinen määrä. Tästä huolimatta nautin työnteosta, nautin jopa tuosta kiireestä ja sen luomasta hektisestä tunnelmasta jonka kautta tulee (toivottavasti) kollegiaalinen tunne selviytymisestä. Tuollaisen kiireen ja tohinan ei pitäisi kestää liian kauaa, pitkäkestoinen työstressi kuluttaa meitä kaikkia. Nautin yhtä lailla ja enemmänkin, siitä tasaisesta arjesta ja työstä jonka saa tehdä rauhassa ja vailla paineita. Kipeä käsi tai polvi ja jumissa oleva yläselkä ei tilannetta helpota, niiden kanssa on kuitenkin mentävä. 

https://www.youtube.com/watch?v=jpHaKqZ52G8&feature=share

Oikein hyvää yötä teille ystävät, syksy ottaa valtaa rohkeilla väreillään, nautitaan luonnosta, nautitaan elämästä ihan yleisesti :D

<3