KYLMÄ SÄRKY

Luin jostain käsitteen kylmä särky. Sen paremmin ei asiaa voisikaan kuvata. Ikävä kyllä. Kylmän aktivoima kipu, sisäinen syväjää, jäisen kouran kosketus joka ei laske irti, puristava kuristava jäinen side.... Kylmyyttä, jota mikään ei vie pois. Ympäristön lämpötila vaikuttaa, kylmä tunkee käteen vaikka mitä tumppuja pitäisi kädessä. Onneksi nyt on ne lämpöhanskat, se helpottaa tulevaa talvea, rakastan niitä <3 Kumma kyllä, myös painehanska auttaa, sekin lämmittää suloisesti :) Hyvä motivaatio käyttää painehanskaa! Tässä yksi syy miksen niin välittäisi talvesta, ongelmat lisääntyvät suorassa suhteessa kylmyyteen, ei voi mitään :( Jospa tämä talvi olisi helpompi.... 

Hiukkasen minua harmittaa Suomen Luonnon "Vuoden turhake"- äänestys. Yhtenä vaihtoehtona kun on pattereillä lämpiävät hanskat. En toki tiedä eroavatko ne paljon näistä apuvölineinä saatavilla olevista akkuläämitteisistä hanskoita. Suurimmalle osalle väestöä nuo ovatkin turha kapistus, mutta poikkeuksia on. Niinkuin me kipuilijat. Ihan sama on jos tomitsee jyrkästi vaikkapa vamĺmiiksi siivutetun teivän ja juuston, tai valmiiksi silputun sipulin. Niiden käyttöön ei aina ole syynä laiskuus vaan vaikkapa käden vammat tai olemattomat voimat. Toisten mukavuudesta ja ylellisyydestä tulee toisille elää itsenäisesti, ainakin osan arjestaan. 
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/turhakkeita-radio-suomessa/

Katselin televisiosta puhuttelevaa ohjelmaa omaishoitajasta ja hänen hoidettavastaan, heidän yhteisestä taipaleestaan hoivattavana olevan Oivan kuolemaan saakka.  
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/11/17/dokumenttiprojekti-neljas-kuolema. 
Ei ole helppo osa kenellekään, mistä sen voiman siihen tehtävään saa! Ne loputtomat muistot jotka tuon ohjelman kautta tulvivat mieleeni :'( , kipeät ja raskaat mutta kuitenkin niin rakkaat muistot. Vielä pari vuotta sitten ja siitä vuosia taaksepäin olin omien vanhepieni apuna. En omaishoitajana, vain apuna ja turvana ainoastaan. Ateriapalvelu, siivouspalvelu, apteekkipalvelu, pankkipalvelu ja mitä muuta olikaan. En tiedä miten niistä (aika monista, en tiedä riittääkö kymmenen...  vielä useampia noita taisi olla...) vuosista olen selvinnyt ja silti tein sitä etuoikeudella elää tätä muutakin elämää, käydä töissä ja harrastaa ja olla omillani. Tai ehkä se ei ollut etuoikeus, pikemminkin otin sen oikeuden omiin käsiini. Muuten en olisi jaksanut, en sitä hoivaamista ja auttamista mutta en myös itsekkään. Siltikään ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaupungilta ei apua herunut ennen äitini lonkkamurtumaa. Tai no, tulihan sitä, isälleni. Äitini joutui pitkään köpöttelemään  keppeineen terveyskeskukseen verenpaineen mittaukseen vaikka kotisairaanhoito kävi isäni luona...  

En tiedä ihan varmasti mitä mieltä olen nykyisestä vanhushuollon mallista jossa kotihoito menee kaiken muun edelle vanhukisa hoivattaessa. En ole ollenkaan varma onko se aina se paras vaihtoehto. Ainakin kotiapua, kotisiraanhoitoa, ystäväpalvelua kaikkine muotoineen, siivousapua jne jne jne pitäisi olla vapaasti kaikkien saatavilla. Toki perheellä on oma vastuunsa, minäkin sen omaksi tehtäväkseni koin ja myös halusin kokea. Enkä mitenkään muuten olis voinut toimia. Mutta jos perhe on pieni, niinkuin meillä, ei ole avunannossa taakan jakajia, koska siitä tulee liian raskasta? Tai jos perhettä ei ole, eikä ystäviä, miten sitten? Tai jos läheiset asuvat kaukana, mitä sitten? Kysymyksiä on satoja, tuhansia, miljoonia...  Näin jälkikäteen ajateltuna uskon lujasti etenkin äitini voineen paremmin jos olisi elämänsä viivmeiset vuodet asua kodinomaisessa hoivakodissa: oma huone ja oma rauha, ruoka käden ulotuvilla ja valvovat silmät kasomassa että energian tarve tulee täytettyä, turvallinen ympäristö jossa on maasta ylös auttajat... Omat resurssini kun eivät ohan kaikkeen tähän riittäneet :(

Vielä hiukan iloisempaa asiaa. Viikonlopulla juhlitaan. Ystävättäreni väittelee lauantaina ja silloin juhlitaan vuosien työn päättymistä. http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/Sotamuistomerkki-tekee-tappiostakin-kunniakkaan-vaitos-riitta-kormano.aspx
Väittelijättärestä en tiedä, ihänellä lienee isompia ajatuksia ja stressin lähteitä tällä viikolla. Itse turhamaisesti mietin mitä vaatetta päälle... En edes koe itsenäni pukeutujaksi mutta kovin tärkeää on kuitenkin miten vaatteessa viihdyn, miten osaset sopivat toisiinsa, miten värit... Vaatteiden suunnittelu on puolet hauskuudesta, niinkuin lahjan ja kortin ja kukkien. Onneksi kaikki alkaa olla kunnossa. Vaatteet ei ihan vielä, viimeinen osasten sovitus yhdessä toistensa kanssa uupuu vielä. Kun se tehtynä voi hengähtää, tosin aikaakaan ei montaa päivää enää ole :D

Näillä ajatuksilla. Toivon meille taas rauhaisia unia, iloista ja toiveikaista huomista.

Kiitos blogiystävyydestä.

<3

MIKSIKÖHÄN

nukkuminen on välillä niin vaikeaa? Viimeinen viikko on mennyt vähän niin ja näin. Aamut eivät ole olleet aikaisia eli siitä ei tätä ongelmaa voi syyttää. Eivätkä iltavuorot ole nyt olleet niiin haasteellisia ja tapahtumarikkaita että olisivat jääneet pahasti vaivaamaan ajatuksissa. Silti ehkä vain yhtenä yönä voin arvioida nukkuneeni jollain tavalla tarpeeksi ja hyvin. Pöh ja pöh ja pöh! 

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/punatulkku

Onneksi unitilanteet vaihtelee. Aikaa kulunut tuosta alun kirjoittamisesta, sanotaanko itsestä riippumattomista syistä, aika reilustikkin. Uni on parantunut, kortoisonikuurista alkaa olla aikaa niin sekin vaikuttaa. Nyt on takana mahtava 10h uni, elämä tuntuu ihan toisenlaiselta. Uni on vaan niin "sikatärkeätä", jokainen huono yö tai kausi jolloin nukkuminen takkuaa saa kaiken tuntumaan hankalalta. Tokihan on vielä niinkin että väsymys lisää kipuja, tai pikemminkin aktivoi niitä. Pahimmat kipukohtaukseni ovat tulleet yötyö öiden jälkeen... Sellaista en toivoisi enää koskaan kokevani! Onneksi työnantaja työtterveyden suosituksesta ei minua valvomaan pakota. Vuorotyö on viheliäinen oniongelmaisen kaveri,unirytmin sekoittaja, silti en vaihtaisi muuhun. Nyt kun minulta on nuo yöt tipahtaneet pois työ on kaksivuorotyötä, eli ei niin paha unelle enää :D Arkivapaista nautin, ja työn vaihtelevasta rytmistä. Tosin työvuoroista olisi paljonkin sanottavaa, ehkä sitten joku toinen kerta... 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-narhen-varoitus-ja-kutsuaani/

Polven tähystyksestä alkaa olla kulunut vuosi. Se vuosi on ollut täynnä syviä epätoivon ja surun laaksoja, pieniä eteenpäin hyppäyksiä ja taas syvää epätoivoa. Toipuminen on ollut hidasta ja kärsivällisyyteni koetuksella. Oman itseni suhteen tuo kärsivällisyys on rajallista, sen taitaa tietää ainakin jokainen joka minua on vaivoissani auttanut. Haluaisin toipua hetkessä, palautua ennalleni, jaksaa ja kyetä taas kaikkeen vanhaan tapaan. Mutta mutta... Aina eivät toiveet toteudu, tässäkään. Olen vaan niin surkean onneton krämppääntyjä, vika lienee jossain syvällä sielun syövereissä, ja ilmeisen vaikeasti parannettavissa. VIhdoin on tapahtunut isoja askelia eteenpäin, vasen jalka on lähes kunnossa, tuntuu erilaisela kuin oikea mutta sen kanssa voi liikkua ja kävellä lähes normaalisti. Olo on mahtava, ihan uskomaton. Tai olisi ellei yksi pieni juttu kiusaisi... Toinen polvi :(  Jostain täysin käsittämättömästä syystä poden nyt sitä; ei vammaa mutta joku on ärsyttänyt pehmytosia polven sisäsyrjällä. Siihen ei voi sanoa taas kuin pöh ja pöh ja pöh!

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/varpunen

Miksi muuten en ole kirjoittanut aikoihin? No kun en ole ehtinyt tai jaksanut. Enemmän ehkä ehtinyt. Olen ollut töissä ja ne pari vapaata tässä välissä meni touhutessa monenmoista. Salitreeniä, hierontaa, kaupassakäyntiä, isooooon kakun leipomista, vauvavahtimista... Hyviä juttuja kaikki siis :D Kuitenkin olen kaivannut tätä, Kirjoittaminen on eräänlainen henkireikä, terapiatouhu. Toivoisin ehtiväni tekemään tätä säännöllisemmin. Tää on vaan niin kivaa! Jos sitten kun oon eläkkeellä, tai melkein ainakin. Tai jos kuitenkin joskus saisin rytmittää työni toisella tavalla. Jos joskus olisi omaa aikaa, jos joskus... Nyt on niin paljon muutakin kirjoitettavaa. Neonataalihoitaja-lehti stressi ja kokoon puristaminen olisi jo pitänyt aloittaa, omat jututkin lehteen vielä kirjoittamatta, VVM-mentorin kirjoitustehtävä kutittelee takaraivossa. Lomakehommia ei voi sirtää loputtomiin, ikäväkyllä, inhoan kaikkien sellaisten täyttämistä. Työhön liittyviä vastuualue-tehtäviä olisi vaikka muille jakaa, mutta se aika vaan puuttuu.Ideoita kaikkiin näihin on niin että josku pää melkein halkeaa :) 

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/talitiainen

Tänään tällainen välipala, talvisin tunnelmin, hiukkasen jo joulua ajatellen...Vaikka pelkäänkin liukkautta ja kaatumista, joulusta nautin. Sitä on mukava valmistella ja suunnitella, ajatella lahjoja jotka ilhaduttaisivat saajaansa, muistaa ystäviä kortilla, suunitella ruokalistaa... Viimeiset vuodet olemme viettäneet joulua ystäväperheen kanssa, se on parhautta, lämmintä ja iloista yhdessäoloa, hiukkasen vanhanaikaista ja kuitenkin oman näköistä. Vietin äsken pitkän tovin katsellen vanhoja jouluvalokuvia. Mieleen tulvahti muistoja, iloa ja haikeutta. Vanhusten viimeiset joulut, molemmat omanlaisinaan... Välillä kaipaan heitä niin paljon. Jouluvieraiden iloiset hymyt ja runsaat ruokapöydät, tämä on minulle oikea tapa viettää joulua :D 

Hyvää yötä, kivutonta yötä, riittävän levon tuovaa unta meille kaikille ystävät!

<3

Tänään

hymyillään. Tai oikeastaan se oli eilen, vai koska se nyt olikaan. Mutta saa tänäänkin hymyillä, ja huomenna ja ylihuomenna ja ja ja... Hymy voittaa aina mutruilun, iloinen ilme kiukkuisen. Aina vaan ei jaksa eikä pysty. Kipu syö hymyä, samoin harmitus ja joskus vaan ei jaksa hymyillä eikä olla muutenkaan iloisella mielellä. Jos nukkuu huonosti tai tuntee joutuneensa epäoikeudenmukaisuden kohteeksi ei todellakaan hymyilytä. Surukin kuuluu elämään, ei sitä pidä pelätä, ei sen näyttämistäkään. Mutta surun jälkeen tulee taas hymy...

Minut on pysäytetty, ainakin hetkeksi. Aikani sinniteltyäni menin korvalääkärille ja mitäs muutakaan löytyi kuin se tuttu ja "turvallinen" sinuiitti. On sekin kumma tauti. Viimeiset kerrat iskenyt ihan nurkan takaa, aina ei edes varsinaisia oireita siitä vaan keuhkopuolelta. Nyttenkin vaan sekalaisesti kaikkea muuta paitsi kunnon räkääääää.... No tauti kun tauti. Kurja sellainen. Vie voimia. Ja ottaa päähän. Kuten myös mietityttää; miksi taas? Palaan ajatuksissani menneisyyteen, aikaan jolloin jätin entisen elämäni taakseni ja vaihdoin totaalisti alaa. Tosin silloin olin vieläkin useammin kipeänä, oli myös enemmän esim bronkiitteja. Mutta asian pointtina on, oireilin työpaikan vuoksi. Tai niin kaikki sanoi, allergiat ja työpaikka ei sopineet yhteen. Ei silloin tarkemmin tutkittu, olin nuori (ainakin melkein) ja valmis lähtemään opiskelemaan ja allerginen. Tämähän on pelkkää spekulointia, syitä on tietenkin monia: allergiat, oma vastustuskyky, kukevat pöpöt... Niin ja se sisä... Nyt olen vanha (ainakin melkein) enkä ole valmis enää vaihtamaan ammattia, en edes työpaikkaa. Ja eihän tämä ole vasta kuin kolmas sinuiitti, ei puhuta niiden kestosta mitään... Eikä syödyistä antibioottien määrästä, eikä kortisonikuureista... Eli suuntana on vain paraneminen, hymyillen :)

http://hidastaelamaa.fi/2014/11/12-keinoa-toipua-henkisesta-kivusta/

Tänäänkin palataan noihin tietoisuuden ja hyväksymisen mietteisiin, oheen liitetyn linkin ajatukset tukevat noita itsensä juuri itsenään hyväksyvän ajattelutavan periaatteita. Mitä oikeastaan on väliäsillä jos sinulla on kipuja ruumiissasi tai sielussasi (on sillä väliä toki, niiden hoidon tulee olla aktiivista ja parantamiseen tähtäävää). Ne ovat todellisia tietenkin, ideani olisi vaan ettei anna niiden hallita vaan niitä on hyvä itse hallita itsensä juuri sellaisena kuin on hyväksymisen kautta. Minä olen kipeänä aivan yhtä hyväksyttävä ihmisenä kuin täysin terveenäkin, vai olenko sittenkään? Oman vajavaisuuden hyväksyminen ei tottavieköön ei ole helppoa. Kipeän käsi saa minut tuntemaan itseni muita huonommaksi. En koe olevani tarpeeksi hyvä, tarpeeksi riittävä, en pärjää samalla tavalla kuin ennen. Mikä minua auttaa muokkaamaan omaa tapaani ajatella armeliaammaksi, josko kuitenkin riittäisin omana itsenäni... Voiko ajatuksiaan muokata, harjoittaa kohti hyväksymistä? Kyllä voi, hitaasti se tapahtuu mutta se on mahdollista. Tällä tiellä yritän kompuroida eteenpäin, juuret ja kivet polullani ovat lähes ylitse pääsemättömiä mutta yritän kiivetä silti niiden yli. 

Mistä saa voimaa tällä polulla taapertamiseen? Ystävät ja läheiset tuovat sitä kahmalokaupalla kunhan vaan sen olen valmis ottamaan vastaan. Tuota tukea saan ihan livenä ja kyllä myös esim facebookinkin kautta, uskon myös tämän tyyppisen vertaistuen ja virtuaalisen myötäelämisen tukeen. Kaikki ajatukset ja ajatelmat joita löydän esimerkiksi taas tuon sosiaalisen median kautta, siellä on paljon hyviäkin juttuja ei vain pelkkiä tekemisen tai tekemättä jättämisen postauksia. Kirjat, lehdet ja televisiokin tarjoavat uusia ajatuksia omien junnaavien ajatusten herättelyyn. Musiikki lohduttaa ja tuo iloa, rauhoittaa ja auttaa rentoutumaan. Ohjatut terapiaharjoitukset joissa kivusta ja voimattomuudesta puhutaan juuri sellaisina kuin ne ovat ja joissa voi kokea olevansa kuultu ja ymmärretty. Luonnon eri elementeistä, kauneudesta ja voimasta joka luonnosta uhkuu. Huomaan keksiväni tähän listaan näitä voimaannuttavia asioita koko ajan lisää, niin paljon on hienoja ja hyviä asioita jotka kantavat elämässä eteenpäin. Tämä lista on edelleen hyvin vajavainen....  :) 

Tämän kertaiset kuvat ovat kurkistus työpaikalleni. Perhehuoneiden ovia koristavat taitavan kollegani Pirjo Tahvanaisen tilkkutyöt, nuo pikkuiset sukat ja vaatteet  olemme saaneet lahjoituksena ystävällisiltä kanssakulkijoilta (nämä kuvaavat vain pientä osaa näistä ilonpisaroista osatollamme, lisää löytyy paikan päältä...) . Työ on myös minulle tärkeä ja voimaa tuova elementti, siitäkin huolimatta että olosuhteet työssä eivät aina tue jaksamista. SIellä on kuitenkin niitä muita tekijöitä jotka voittavat ja pitävät yllä henkistä hyvinvointia. 

Nyt kutsu kuuluu työmaalle. Hyvää päivänjatkoa teille ystäväni. Toivottavasti "tapaamme" taas pian...

<3

Tietoinen

hammaspesu, mitä hömpää, hahahahaaa... Naurettavaa... Siis oikeasti... No joo, ihan oikeasti. Tunnustan menneeni lankaan. Kolmisen vuotta sitten minut ohjattiin Mindfulness-kurssille kivun hallinnan yhtenä keinona. Tässä yksi linkki siihen mitä mindfulness oikeastaan on.  http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/03/30/mindfulness-mita-se (toivottavasti tälläisen Ylen linkin saa jakaa... ;) Uskoisin että tuonkaltainen ajattelutapa harjoituksineen "vaikeaan elämäntilanteeseen sopeutavan" terapian tukena on ollut aika ratkaisevaa henkiselle ja ihan fyysisellkin pärjäämiselle. Toki ei tuon kurssin harjoitteista monia yksittäisiä harjoituksia arkeen jäänyt, joitakin toki. Suurempi merkitys oli ehkä ideologisella tasolla. Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kipuineen ja kremppoineen, ettei ole sen huonompi vaikka on ehkä fyysisesti vajavaisempi kuin ennen. 

Mutta tuo hammaspesu, miten se tähän liittyy? No, kävinpä kertaamassa aatetta yhden lauantai iltapäivän verran ja sen seurauksena  saan naamispäivityksiä kertauksen järjestäneeltä firmalta. Nauratti kun luin kysyisen päivityksen. Silti asia alkoi kiehtoa!
https://www.facebook.com/mindfulnesssivut/photos/pb.429432273814217.-2207520000.1415038471./686375634786545/?type=3&theater  Eli oli aivan pakko ottaa hulllu haaste vastaan. Ja sitähän on tässä tankattu, edes takaisin. Voin nimittäin sanoa ettei ole helppoa ollenkaan. Ajatusten hallinta ja koossa pitäminen kahden minuutin sähköhammasharjalla harjaamisen ajan on uskomattoman vaikeaa. Duracel pupu säntäilee mielellään edestakasin hampaita harjatessaan ja jos vaikka on paikoillaan, ne ajatukset, ei niiden koossa pitäinen ole ollenkaan yksinkertaista. Pikkuhiljaa homma on helpottunut. Huomaan että hartiat laskevat kymmenen senttiä kun keskitän ajatukseni tietoisesti tekemääni asiaan, kerta kerran jälkeen huomaan harhailun vähentyvän ja rentoutuvani edes hetkeksi. Tosin jos laistaa harjoituksista on taas hankalampaa... Taidan olla aika toivoton tyyppi ;) Mikä on seuraava haasteeni, noo... Katsotaan, josko samaisilta sivuilta bongaamani tietoinen teen/kahvin juonti, tai jotain muuta. Mutta harjoittelen, tiedän sen tekevän itselleni hyvää.

Mitä sitten jäi käteen siitä enesimmäisestä pitkästä kurssista (12 ryhmätapaamista). Tapoja rentouttaa koko keho, myönnän kyllä etten sitä usein tee :/ Pitää ryhdistäytyä. Tietoinen liikkuminen, varmaan yksi parhaista asioista mitä opin. Hahmotan kehoni, sen asennot ja liikkeeni laadun tai ainakin sen miten liikun. Tämä on auttanut huomattavasti toipumisesta näistä operaatioistani, ensin olkapää- ja sitten vuosi sitten polviperaation jälkeen. Toki toipumisessa auttoi yhtälailla myös fysioterapia jota sain, muttta uskoisin että nämä molemmat yhdessä ovat auttaneet  paremmin kuin kumpikaan yksittäisesti olisi auttanut. Tajuan ja tiedostan edelleen helposti kun "teen asioita väärin". En edes väitä, ettei huonoja tapoja enää olisi mutta se tärkeinhän onkin se että pystyy  korjaamaan omia maneereitaan. Muutama kesktitynyt hengenveto ennen vaikeaa tilannetta, tai sellaisen tullessa, helpottaa tunnekuohuja. Vaikeampaa on muistaa ne hengenvedot vetää! Illalla kun uni ei tule, voi taas hengittää ja tunnustella miltä ilman kulku tuntuu missäkin vaiheessa ja hyvässä lykyssä noila pienillä harjoitteilla saa aikaan rentoutumisen joka taas puolestaan mahdollistaa unen tulon.Entäs se titoinen syöminen, no ei oikein onnistu. Suklaata menee sallittua enemmän koska en sitä kykene harkiten syömään, jos yrittäisi aloittaa siitä teen/kahvin tietoisesta nauttimisesta, kykenisiköhän...

Nyt taas terapoidaan, fysioterapia alkamassa, toimintaterapia menossa. Odotan mielenkiinnolla mitä tällä kertaa jää käteen, ainakin olen lämmitettävien akullisten hanskojen onnellinen omistaja. Kättä hoidetaan myös painehanskalla, kunhan totun, iloitsen siitäkin. Tärkeintä on ehkä kuitenkin että tunnen olevani tuntemuksineni ja ongelmineni ymmärtävien ammattilaisten käsissä. Se jo riittää nostamaan laaksosta korkeampiin maastoihin. Välillä elämä yhtäkkiä antaakin enemmän kuin uskoikaan ja se jos joku, hoitaa myös kipua. 

Tänään 3.11. muuuten vietetään kansainvälistä CRPS-päivää. Asiaahan ei voi varsinaisesti juhlia, mutta ehkä vähitellen tietoisuus tästäkin oireistosta leviää ja avun saaminen helpottuu.  http://www.suomencrps-yhdistys.fi/  Oranssi on CRPS:n väri...

Hyvää yötä ystävät, nyt tietoisesti harjaamaan hampaat ja sitten tietoisesti nukkumaan, toivotaan ainakin.

<3