Muuttoa odotellessa...

Kummasti nämä osaston muuttoasiat nousevat ajatuksissani pinnalle täälläkin. Työmaalla näitä juttuja pohditaan niin työtovereiden kuin vanhempienkin kanssa, onhan tämä meille kaikille erittäin iso juttu. Tuolla vanhassa, tai sanotaanko vielä nykyisessä, keskolassa olen työkennellyt 30v 10kk, tuona aikana on keskola käynyt läpi yhden "evakkoretken" kun 1990-luvun alkupuolella siellä tehtiin edellinen remontti. Silloisten hoitostandardien ja tietämyksen mukaan saatiin niin kauniit ja hienot tilat kuin vaan vanhoihin kuoriin oli mahdollista tehdä. 

Ne tilat eivät vaan nykyisellään riitä tälle suuremmalle määrälle potilaita joiden vanhemmat viettävät pitkiäkin aikoja vauvansa luona, isommalle henkilökunnalle ja monenmoisille laitteille joiden avulla yhä pienempiä ja hauraampia sairaita keskosia ja vastasyntyitä hoidetaan. Vanhempien toivataan olevan mahdollisimman paljon vauvojensa luona, vauvat tarvitsevat vanhemman kengurssa antamaa läheisyyttä ja vanhemmat tarvitsevat vauvansa läheisyyttä oppiakseen nämä tuntemaan. Nykyiset olosuhteet eivät enää tätä kunnolla mahdollistaneet. Askel on meille silti iso, se on uuden oppimista monella tasolla. Mielenkiintoista, haastavaa, kiehtovaa, peloittavaa, vaikka mitä.... Itse odotan tätä kovasti, jännityksellä ja ristiriitaisten tunteiden vallassa. 

Taas linkki yhteen uutiseen, pakkohan näitä on jakaa... :D

http://yle.fi/uutiset/keskosten_perhehuoneet_kayttoon_turussa__laheisyys_auttaa_vauvan_painoa_nousemaan/7162331

Tässä on muutamia kuvia tästä nykyisestä "vanhasta" keskolastamme, tilat saattavat vaikuttaa jopa avarilta, mutta kuvöösien ja avopöytien välistä puuttuvat tuoleissaan istuvat vanhemmat. Nämä kuvat on otettu kymmenisen vuotta sitten, silloin tällaiset näyt olivat tavallisempia. Vaan ei enää, vauvojen onneksi viettävät vanhemmat tänä päivänä paljon enemmän aikaa vauvojensa kanssa myös osastolla kuin tuolloin.

Nykyään olisi haasteellisempaa löytää näin paljon tyhjää osastolla! Toisaalta en myöskään voi julkaista täällä kuvia joissa on tunnistettavia perheitä, sellaiseen ei eettinen minäni antaisi lupaa, ei vaikka minulla olis muuten lupa kuviani käytää esim. opetustarkoitukseen tai Neonataalihoitaja-lehdessä.

Tässä joutuu takuuvarmasti ravistelemaan omia tottumuksiaan ja tapojaan! Kun vaan jaksaisi muistaa, että kun meille tämä on työtä. vaikkakin sitä tehdään sydämellä, niin perheille tämä kaikki on ainutkertaista. Hoidosta ja potilaiden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehdimme me, mutta perheet lähtevät vauvoineen kotiin jatkamaan yhteiseloaan eli vauvojen ja vanhempien hyvinvointi jo keskolassa on äärimmäisen tärkeää. Mutta tärkeää on myös meidän hoitajien hyvinvointi, muuten emme jaksa omaa vaativaa työtämme. Ison uuden muutoksen tekeminen yhdellä rysäyksellä on rankkaa, jostain siihen on vaan nuo voimavarat löydettävä.

"Tärkeintä ei ole,

että vauva on terve

Tärkeintä on jäädä henkiin


Tärkeintä ei ole saavuttaa

neuvolakirjan jokaista

kohtaa "normaaliin tahtiin"


Vaan olla

oman neuvolakirjansa

Indiana Jones

Oman elämänsä sankari

ja vähän muidenkin

aika paljon muidenkin


Tärkeintä ei ole olla sitä

mitä muut toivoivat

luulivat tai odottivat


Tärkeää ei ole olla

kummankaan näköinen

Tärkeää on olla

oman itsensä näköinen

ja pitää vahvasti

kaksin käsin kiinni siitä

mitä elämäksi sanotaan


Tärkeintä on olla

yhdessä ja jaksaa

Olla paikalla silloin

kun välittämistä jaetaan


Tärkeintä on kuulua johonkin

ja hengittää samaan tahtiin

sen porukan kanssa

jota perheeksi kutsutaan. "

-kirjoittaja tuntematon-

Tuon ylläolevan runon löysin erään keskosvauvan äidin jakamana. Runoon kuuluvien kommenttien mukaan tämä on tsempannut usemapiakin keskosäitejä heidän matkatessaan vauvojensa kanssa tällä elämän välillä karikkoisellakin polulla. Minuakin se kosketti, en tiedä mikä kohta eniten, mutta ehkä hoitajana koen isona asiana tuon:... olla yhdessä ja jaksaa. Olla paikalla kun välittämistä jaetaan,..kuulua johonkin ja hengittää sämään tahtiin sen porukan kanssa jota perheeksi kutsutaan. SIinä on ohjenuoraa kylliksi, perustaa perhelähtöisen hoitotyön tekemiseen. En väitä ollenkaan että se olisi helppoa, ei toki, sitähän se ei ole. Mutta parhaansa voi yrittää, aina voi kehittää itseään ja olla nöyrä oppiakseen uutta. Pieniltä potilailtamme koen itse edelleen oppivani uutta päivittäin, tämä on työ jossa ei koskaan voi tulla valmiiksi. SIksikin se on vaan niin kiehtovaa ja mukavaa ja jännittävää.

Olen pahoillani jos tämän blogin ulkoasu on kovin outo ja epänormaali, jotenkin olen ilmeisesti sotkemaan asetuksia ja ainakin esikatselussa oli paljon valkoista ja muutakin outoa. En osannut sitä korjata, enkä kaikkea jaksanut uudelleenkaan tehdä aivan alusta alkaen, toivotan että ensi kerralla onnistuu paremmin!




Eli seuraavaan kertaan ystävät, nyt taas kerran nukkumaan!

Tänään ei kirjoiteta....

Pieni linkki täytyy laittaa, on  niin jännää meille tulossa!

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/612269/Keskoslapsille+uudet+tehohoitotilat+Tyksiin

Tässä muuten Sprutte mustekaloja koita Pieksämäen Hiekanpään koulun oppilaat tekivät Turun keskosille  <3 pieniksi pehmoleluiksi! Vielä kiitos näistä :D

Nyt hyvää yötä blogiystävät, ensi yönä siirretään kellot ja yöstä tulee lyhyt, siis unten maille  <3

Rakastan nukkumista,  mutta olen huono siinä 

viime yö meni kauniisti sanottuna "läskiksi". Illan lääkekoktail taisi vaikuttaa unen laatuun, niinkuin myös ylitsevuotava väsymys, takana ehkä liian koville ottanut työviikko puolikuntoisena. Mutta tässähän ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä ;)

Ihan pikkuisena, vauvana vielä, olin jo äärimmäisen herkkäuninen. Tosin jollakin tavalla valikoivasti. Minulle on kerrottu että heräsin teekupin kilahtamiseen lautasta vasten, siksi äitini oli ommellut kupin ja lautasen väliin pieniä pyöteitä liinoja, ettei pikkuinen Johanna  heräisi... Tarinaan kuuluu tietenkin se ettei se 

pikkuinen Johanna koskaan herännyt kun hänen isänsä soitti viulua samassa huoneessa. Joten

asiat ovat suhteellisia :)

Mutta tosiasia on että nukkumisen ongelmat ovat minulle tuttuakin tutumpia. Vuosia epäsäännöllistä kolmivuorotyötä on tehnyt osansa. Siihen lisänä vuosia jatkunut lapsen infektiokierre. Seuraava häiriötekijä oli varmaan vaihdevuodet... Eli jos perusta on ollut heikko aina, eivät olosuhteetkaan ole asiaa helpottaneet. Siksi siis nautin äärettömästi kun joitakin vuosia meni hyvin, nukuin pitkiä rauhallisia öitä, se oli ihanaa, autuaallista, taivaallista, ja vaikka mitä. Sitten vaan kaikki taas muuttui, taloon tuli CRPS, nukahtamisongelmineen, kipukausineen ja muine mausteineen. 

Mutta hyvää unta osaan arvostaa. Jokainen nukuttu yö on arvokas. Parhaiten nukkuisi jos saisi noudattaa biologista rytmiään. Ongelmana on vain että se ei ihan kohtaa tuota työelämän rytmiä, tykkään kukkua pidempään ja samaten siis heräillä hiukkasen myöhemmin kun aamuvuoro sairaalassa edellyttää. Kaikkiaikanaan, elämme siis toivossa että sitten joskus eläkkeellä...

Katikansa kyllä sensijaan osaa nukkumisen taidon, Sitä ei ovi kuin kadehtia. Kotikatit toteuttavat täysillä tehtäväänsä, syödä ja nukkua. Ainakin täällä meillä. Paikkaa vaan vaihdetaan ja taas kuorsataan. Ihan sanamukaisesti. Joku aika sitten ihmettelin kylppärissä ollessani että kuuluupa naapurin kuorsaus hyvin tuuletuskanavaa pitkin... Todellisuuden tajusin kun kun takanani olevasta pyykkikorista alkoi kuulua rapinaa, meidän Kingihänhän se siellä veteli hirsiä. Nukkuvaa kissaa on hauska seurata, tassut käyvät, karvoja väristetellään. Tällaiset

olonsa ilmeisesti täydellisen turvalliseksi tuntevat kissat osaavat ottaa todella rennosti, milloin ollaan kerällä, millon ojentaudutaan mahdollisimman pikäksi, mutta aina sama tärkeä asia, se täydellinen rentous. Kaikki jännitykset ja huolet ja murheet jätetään unesta pois ja nautitaan siitä.

Mutta nyt varmaan on otettava mallia noista kissoista, eli unten -maille minäkin. Huomenna katsomaan mitä vauvoille kuuluu ja kuulemaan mitä uuden osaston avajaisessa oli. Hyvää ja rauhallista yötä ja tasaista lepoa tuovaa unta meille kaikille :D

Maljani on ylitsevuotavainen...

Nimittäin väsymyksen. Ja kipuilun. Työpäivän sitä jaksaa, siinä pyörityksessä ja touhun keskellä vaan menee eteenpäin ja eteenpäin ja eteenpäin. Ei ole aikaa ja mahdollisuutta oikein ajatella itseään, niinpä seuraukset saattavat olla tämän illan fiilikset. Nuo kaksi kaverusta, väsymys ja kipu, tukevat toisiaan hyvässä ja pahassa. Taitavat olla bestikset, tai ehkä jopa mieluummin tuplat... Sellaista sielun sympatiaa niillä kahdella tuntuu olevan, ja minä se kolmas pyörä.  

Silti tuo työnteko tuntuu hyvltä. Minulla on ollut kauhea ikävä vauvoja ja heidän perheitään. On mahtavaa tehdä yhteistyötä sekä aikuisten että vauvojen kanssa, se tekee työnteon monimuotoiseksi ja rikkaaksi, saa tehdä puhdasta hoitotyötä mutta samalla myös auttaa vanhempia tutustumaan vauvaansa mahdollisimman hyvin. Ja kasvamaan vanhempana kohti perheen yhteistä tulevaisuutta. En osaa, tai oikeastaan tällä kertaa ehkä jaksa, selittää miksi tuo on niin kiehtovaa kuin se on. Se on vaan niin rikasta ja vaihtelevaa, etten haluaisi sitä koskaan toisella tapaa enää tehdä. 

Työpäivän aikana ei vaan ikävä kyllä ehdi paljoa nauttia näistä valoisista kevätpäivistä, osasto on aika pimeä, ikkunoista näkyy vain palanen lunoavan sinistä taivasta. Onneksi tuo asia muuttuu ensi viikolla. Muutamme toisiin tiloihin odottamaan sen uuden sairaalan rakentamista. Lasten- ja naisten sairaalan :) No, tulee sinne jotain muutakin toimintaa mutta tämä on tietty minulle tärkein osa. Tästä asiastahan oli aamun TS:ssa iso kirjoitus. Toistaiseksi on tyytyminen väistötiloihin, siellä riittää valoa ja avaruutta ihan toisella tavalla kuin nykyisellä osastolla. Odotan sitä innolla, uskon että myös perheille ympäristö jonne voi tulvia luonnonvaloa silloin kun sitä sattuu olemaan, on huomattavasti parempi kuin nykyinen osasto, oman aikansa meitä niin hyvin palvellut,  koskaan on voinutkaan olla. Työntekijänäkin voin paremmin jos saan nähdä tarpeeksi valoa työpäiväni aikana. 

Muutenkin tämä kevät huumaa vahvuudellaan. Montaa taimilaatikoa minulla ei tänä keväänä ole kasvamassa, ja ne vähäisetkin ovat aika huonolla huolenpidolla :/  Silti on ihanaa nähdä kuina pieniä vihreitä valoon kurottavia kasvin alkuja putkahtelee esille. Kasvamassa on keltaisia ja syvän tumman siniliiloja akilleijoja sekä "mikkihiiri orvokeita".  Digitalikset ja yhdet muuta valkoiset kukat odottavat vielä multaan pääsyä, voi olla että  menee liian myöshään, mutta koetan silti. Digitalishan kukkii joka tapauksessa vasta seuraavana kesänä. Taimikasvatus tuo toivoa elämään, se on merkki kesän lähestymisestä ja muutosta möksälle. Sitä kannattaakin odottaa! Käsi ja minä odotamme lämmintä ja aurinkoista kesää. Ja tietysti erittäin hyvää satokautta... Kesälomaa saakin sitten odottaa pitkän kaavan mukaisesti!

Olen ihastunut noihin Suomen linkkeihin. Facebookin iloja on saada noita erilaisia päivityksiä, ystävien kuulumisten lisäksi tietenkin. Nämä linnunlaulu-linkit ovat juuri noista linkeistä poimittuja. Kuinka kesäinen ja kevyen toiveikas mieli tuleekaan kun noita lintujen taidonnäytteitä kuuntelee :D

http://audioboo.fm/boos/1335688-peippokoiraan-ponteva-sae
https://audioboo.fm/boos/2020727-tiltaltti-on-helppo-tunnistaa

Möksän tinttejä, lempi puuhassaan, päkinöitä kerjäämässä!

Tuntuu keväältä :D

Takana päivä melkoista pyöritystä ja suuria tunteita. Miksi sitä kiihtyykään nollasta sataan niin vaihdikkaasti ;) Toisaalta, ellen niin tekisi, en olisi minä itse. Puhisen ja poksahdan ja yleensä se on siinä. Ellen sitä onnistu tekemään, jäävät asiat kaivertamaan sisintä ja mieli mustuu tai ainakin harmaantuu. Anteeksi rakkaat läheiset ja työtoverit, kyllä te minut tunnette! ;D Nyt toivottavasti harmaantuvat vain hiukset ja niihin saa kampaajalta avun. 

   

Tänään on aurinko paistanut kirkkaan ja kuulaan siniseltä taivaalta, vielä töistä kotiin lähtiessänikin sain siitä nauttia. Enemmänkin olisin nauttinut jos olisin jaksanut kävellä kotiin mutta sinuiitista toipuva keho ei vielä anna periksi. Mutta silti kevään ihanuudesta voi nauttia ja iloita ja odottaa sellaista vapaata että pääsisi tutkailemaan mitä möksän puutarhaan kuuluu ja ehkä jo hiukkasen puuhastelemaan siellä.




Tästä pakollisesta bussilla matkustamisesta ja sitä edeltävästä pitkästä sairauslomasta polvioperaation takia on ikäväkseni tiettyjä sivuvaikutuksia: vyötärön kasvu ja kunnon lasku :( Pikkuhiljaa onneksi voin palata salille ja jumppiin, vielä tuo liikkuminen on minimissään. Jalka toipuu hurjaa vauhtia mutta tämä taudin pahalainen sotkee kaikki suunnitelmani. Kaikenmoinen liikkuminen kun olisi minulle tärkeää, joka suhteessa. Reittä pitäisi vahvistaa että jaksaisi liikkua enemmän, onneksi polven liikkuvuus on jo liki normaali. Niska-hartiaseutu kaipaa treeniä ettei jumiutuisi täysin, käden CRPS yrittää hiipiä kohti yläselkää, vastaan yritän laittaa parhaan kykyni mukaan. Enkä periksi aio antaa. Ajattelen että tämä on taas vaan sellainen aallonpohja, suuntana voi olla vain ylöspäin. Silti ei ole ihan helppoa, mutta en luovuta en, en vaikka juuri nyt on aika korkeita nuo aallot joiden harjalle pitäisi kivuta. 

Liikkuminen on tärketä myös mielelleni. Salilla unohtuvat murheet ja huolet. Oman itsen voittamainen fyysisesti nostaa itsetuntoa. Niitä voittoja voi olla jo se, että on saanut itsensä liikkeelle. Liikunnasta saa myös paljon iloa, ryhmässä jumppaaminen vetävän musiikin tahdissa saa usein hymyn huulille. Ja ne endorfiinit joita vapautuu... Wau! Ihminen on luotu liikkuvaksi, ehdottomasti!

Nyt taitaa käsi sanoa by by, täytyy huilata ja mennä terapoimaan sitä ihanan lämpimässä tiskivedessä. Positiivisuutta kehiin. Keväisellä mielellä on hyvä olla. Huomennakin paistaa aurinko! Antaa kiurun kertoa meille sanomaansa:

.fm/boos/1289234-kiurun-korkea-veisu-kevaalle

Aamujen auttuutta...

rakastan aamuja :) En kyllä mitä tahansa aamuja, en todellakaan. En esimerkiksi niitä aamuja jolloin herätyskello soi 5.20. Minua ei ole luotu nousemaan niin aikaisin. En kuitenkaan voi jättää aamuun kotona tuntia vähempää, tarvitsen AIKAA käynnistymiseen. 

Aamun parhautta on se, ettei tarvitse lähteä mihinkään. Voi venytellä sängyssä, rapsutella kissoja, nousta tunnustellen... Etenkin silloin jos yö on ollut levoton ja kipeä, mutta muutenkin. Päivä lähtee hyvin liikenteeseen kun saa nauttia aamupalasta ja etenkin siitä kahvista lehteä lukiessa, eikä tarvitse vilkuilla kelloa koko ajan. Saan kulumaan aamuun helposti useamman tunnin, eikä tee heikkoakaan. En vain huomaa ajan kulumista, ellei ole ihan pakko. Olkoon se iän tuomaa etua, ei ole lasta ei lammasta huolendittavana, voin siis olla itsekäs. Kissoja ei onneksi tarvitse lähteä ulos pissattamaan :) 

Minua tosin hiukkasen tästä pilkataankin täällä kotipiireissä. Outoa vai mitä? Tämähän on vain parasta kaikesta. Yritän aina puolustella että nyt kun voin, niin nautiskelen. Olen tehnyt pitkään työtä sairaalassa, siellä aamuvuorot alkavat epäinhimillisen aikaisin. Yökkönä tosin sitä aamuvuoroa aina odotti suurella kaipauksella. Enkä tiedä miten vuorot voisi toisin järjestää, tosin kyllä puolikin tuntia lisäaikaa aamussa tuntuisi autuaalliselta. Nyt kelloni soi todella 5.20, tunti aikaa aamutouhuille (syön siis kotona kunnon aamupalan), työmatkaan kuluu puoli tuntia ja sitten olen "iskussa" ottamaan vastaan raporttia ja alkamaan hommat. Vastapainona tälle ne kiireettömät aamut tuntuvat ansaitulta.

Sairaloma-ajan aamuista jaksoin nauttia. Kolme kuukautta kiireettömyyttä <3 Unohdotaan kipeä polvi ja kyynärsauvat ja pilleripurkit, ja polvikivun aktivoimat CPRS-kivut, mitä niistä kun kerran sain olla aamut rauhassa. Laitoin kulhollisen cafè au lait:ia, päällä paksu kerros vaahdotettua maitoa, pilkoin lautaselle hedelmiä, tein hilloleivän.... Istuin, luin Turun Sanomia, kuuntelin radiota. Oma suosikkikanavani on Ylen Ykkönen, siellä on aamulla mukavaa musiikkia, mm "Muistojen Bulevardi" ( http://ohjelmaopas.yle.fi/1-1386955) Tuo musiikki tuo minulle muistikuvia omasta lapsuudesta, vanhemmista, äidin laulamista lauluista jne. Eli noiden sävelmien maailmaan liittyy paljon hyviä muistoja. 

Entäpä sitten kesäaamut? Voisiko olla parempaa kuin aamu Peltolan puutarhassa? Aamupalatarjotin puutarhapöuydällä, se sanomalehti tietenkin. Linnut, tintit ja varpuset, hyppimässä ja pyytämässä pähkinöitä (joita ne myös saavat...) Lintujen laulu, naapurin aidan takaa huikkaamat hyvät huomenet . Aurinko lämmittämässä niskaa, pieni lämmin tuulen vire ehkä... Aamujugurtin sekaan voi poimia marjoja omista pensaista ja on vain hyvä olla... Huoletkin iskevät siellä yleensä myöhemmin, ne eivät sovi tuohon aamutunnelmaan. 

Eikä se työmatkapyöräilykään oel hullumpaa tuolta möksältä. Paitsi se herääminen... Vaikka jopa minun on pakko myöntää, että juuri tuo ajankohta tuo siihen työmatkaan oman viehätyksensä, luonto tuoksuu erilaiselta ja äänimaailma on erilainen varhaisemmin. Ja oikeastaan, tunnustetaan nyt tämäkin: työmatkat kaupungissa, etenkin silloin kun voi kävellä ovat upeita, ainakin yksi pieni osa siitä tömatkasta. Kuljen työmatkallani yli Aurajoen Tuomiokirkkosiltaa pitkin, jaksan aina ihailla noita jokimaisemia, ja sillan jälkeen tulevaa Tuomiokirkon ympäristöä. Siellä tuntee kulkevansa osana vuosisataista ihmiselojen ketjua, 1300-luvulla jo on joku kävellyt samoissa maisemissa miettien elämänsä suuntaa. Ja Åbo Akademin rakennukset ovat nähneet yhden jos toisenkin opikelija ikäluokan astuvan kohti uusia haasteita. Jollakin tavalla koen samaistuvani noihin vanhoihin aikoihin, olevani etuoikeutettu kun saan kulkea samoissa paikoissa.

Kunhan nyt ehdin, opettelen lisäilemään tänne kuvia, vielä tämä on tällaista opettelua :) Mutta vanhan sananlasku jo sanoo: "Kukaan ei ole seppä syntyessään" ja " Harjoitus tekee mestarin"  Eli sitä odotellessa, hyvää yötä ihmiset, aamulla odottaa haaste herätyksen muodossa :) Mukavaa päivää meille jokaiselle! <3

Olipas mukavaa

olla tänään töissä reilun kolmen kuukauden tauon jälkeen. Työ on niin tärkeä osa identiteettiäni että pitkä sairasloma on koetellut henkistä jaksamista. Onko se masentanut, en tiedä sentään, mutta vienyt voimavaroja kyllä. Välillä tunsi olevansa jokseenkin kakkosluokan kansalainen, ei niinkään suhteessa ystäviin tai läheisiin mutta arvooni työntekijänä. Koin että minua arvioidaan suhteessa sairaslomaani, ei suhteessa siihen millainen työntekijä olen ollut ja millainen toivottavasti saan jatkossa vielä olla. Sairaslomalaisena on herkistynyt "tulkitsemaan" toisten sanomisia, ja näiden sanomisten sisältöjä Ovatko omat tulkintani aina oikeita, sitä tuskin pystyn aivan varmasti koskaan selvittämään. Enkä ehkä haluakkaan, sen verran minulla on itsesuojeluvaistoa jäljellä. :)

Viime viikko oli eräänlaista harjoittelua, vain yksi työtyöpäivä ja muut päivät projektihommia. Ei se kyllä sen helpompaa ollut, intensiivyydeltään nämä projektihommat ovat ihan omaa luokkaansa. Mutta niin mahtavaa, niin mahtavaa. Koen olevani etuoikeutettu, saan tehdä työtä josta pidän, saan olla mukana projektissa joka tekee työnteostani vielä rikkaampaa kuin mitä se ilman sitä olisi. Tänään on olen päässyt aivan asian ytimeen, hoitelemaan pieniä potilaitani ja tekemään yhteistyötä heidän vanhempiensa kanssa. Ja että mää tykkään! Tänään vielä oli sillä tavalla onnellista että minulla ei ollut liian kiire. Sellaisia päiviä ei suinkaan ole aina, ei edes välttämättä usein, mutta onneksi edes välillä. Samalla tavalla kun pienten lasten vanhemmat ajan myötä unohtavat univajeensa ja väsymyksensä ja vauvan vaativaisuuden, pakkaa sitä nuo kiireiset työpäivät tasoittua mielessä silloin kun on rauhallisempaa. Kiirettä ei suinkaan koskaan unohda, ei toki. Kiire tulee siedettävämmäksi jos sitä ei ole ihan koko ajan.

Etuoikeutettu olen myös siksi että vielä pystyn tekemään työtä. Vaihtelevasti on pitänyt heittää päättäväisyys ja pieni pirullisuus kehiin, mutta silti olen vielä pystynyt töissä käymään, siitä olen erittäin  onnellinen. Käsi kestää työntekoa vaihtelevasti. Työnkuvani on onnekseni sen verran monipuolinen ja vaihteleva että sillä olen voinut sinnitellä tähän asti ainakin. Tulevaisuus on kysymysmerkki, asenteella mennään ja positiivisuus otetaan käyttöön. Kuten tähänkin asti. Kivut kulkevat mukana, eroa niistä ei saa. Vastaan voin yrittää taistella mutta aika huono taidan siinä ottelussa olla ja tyrmätyksi tulen ainakin välillä aika totaalisesti. Häviäjänä olen huono, tekisi mieli vain pärjätä. Mutta kun ei vaan voi, ja silloin ottaa koville.

Tuo edellä oleva on asia jota voisi pohtia pitkäänkin, luulen vain että nyt on annettava periksi ja mentävä kaivamaan sitä  evässoppaa sieltä  jääkaapista. Huomenna on päivä uusi omine haasteineen. Päivän ensimmäinen ja ISO haaste on herätä kellon soittoon niin kammottavan aikaisin! Eli siis pikkuinen pirullinen virne suupielessä uuteen päivään, tehdään siitä hyvä meille jokaiselle, eikös niin <3

Jääkaappi

on pitkästä aikaa sen näköinen että täällä asutaan. Löytyy aamupala-aineksia, on pottua, on paprikaa, purkkikaupalla rahkaa (kyllä, tiedän että on paaston aika...) On juustoa, maapähkinävoita, hilloa ja purkki jos toinen erilaisia tahnoja ja kastikkeita. Ja ISO kattillallinen kana-nuudelikeittoa jossa on maustetta niin että kaikki  pään ontelot takuulla aukeavat! Ja huomiset työeväät tehtynä :)

Periaatteessa kyllä tykkään laittaa ruokaa, teen sitä jopa itselleni. Ja etenkin silloin kun saan ruokavieraita. Olen vaan loputtoman kyllästynyt ruuanlaittoon ja kaikkeen siihen liittyvään hoidettuani vuosikausia, varmaan yli kymmenen vuotta vanhempieni päivittäisen ruokasirkuksen kaupassaköynteineen. Ja siinä samalla oman perheen ruokatouhut. Ja kaikki tämä työn ohessa tietenkin. Valmisruuat ei minulle maistu, suurinta osaa en edrs saa menemään alas. Siksi on taas ruokadilemma, työpaikan ruokasalin ruoka on huonontunut, sekään ei maistu. Eli jos haluaa syödä, on laitettava se ruoka itse... 

Elämän parhaita hetkiä on saada ystävän kanssa istua Peltolan puutarhassa. Pöydällä iso kulholline  hyvää oman maan tarpeista tehtyä salaattia ja joku hyvä pirakka, vaikkapa raejuusto-sellainen. Lisänä iso kannullinen hyvää haudutettua teetä. Maailma paranee linnut ruokaseurana välillä hiukan liiankin innokkaasti tai jopa tunkeilevasti :) Ympärillä luonto ja sen ääänet tuoksut ja rauha, kiireettömyys tai ehkä lähinnä ajattomuus. 

Ystävyys on tärkeää, iso rikkaus. Olen kiitollinen siitä että minulla on ystäviä, saan olla ystävä, Ystävä on elämää pelastava voimavara, ystävys ja kantaa ja kannattaa. En tiedä olisinko edes jaksanut ilman ystäviä. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet jokseenkin kuluttavia, ystävyden ja yhteisten kokemusten jakamisen kautta on aina päässyt eteenpäin. Ystävyys on myös hyvä kipulääke, läsnäolo vaikka etäältäkin tehoaa. Jos saa vielä halinkin, sen tehokkaammaksi se lääke tulee :)  Aina ei siis tarvita pelkkää lääkkeellistä hoitoa. 

Tämänkin päivän pelastajana oli pitkä puhelu rakkaan ystävän kanssa. Hän soilttaa minulle usein lähtiessään lenkille, hölpötämme ja filosofoimme pitki aikoja ja se tuo niin ison avun etten ennen näitä kipuongelmiani olisi voinut uskoakkaan, Tosin tänään jouduin ottamaan ihan kolimiolääkkeenkin, Niiden ottamista vältän ja joskus pitkitän liikaakin. Yleensä nappaisen sellaisen illalla, että niiden tuoma pökkeröisyys ja huteruus menisivät yön aikan ohi. Tänään tuo meni sitten miten meni...  Päivä on mennyt vähän persuuksilleen, mutta ei voi mitään, auttoi sekin ja toivottavasti tuo kivun iso kärki on nyt katkaistu. Olisi syytä olla, sillä edessä aika tiukka työputki. 

Työpaikalla minulla on hieno kirjo erilaisia ja eri ikäisiä ystäviä. Nuorimmat voisivat olla, toden totta, apua, minun lapsenlapsiani! Vanhimmat lähempänä omaa ikää. Silti, ei se ikä haittaa, se on vain iso rikkaus. Olemme elämässämme eri vaiheessa, työkokemukemuksen suhteen erilaisia, täydennämme toisiamme. Itse koen oppivani joka päivä, en vain ammatillisesti vaan yhtälailla elämästä, toimiessani eri ikäisten kolleegoiden kanssa. Juuri siinä erilaisuudessa voimme parhaiten kannatella ja tukea toisiamme, kulkea kohti päämääräämme yhdessä. Etenkin voimme nauraa yhdessä ja itkeä yhdessä. Kivikkoinen tuo tie on välillä, sen me todella tiedämme, mutta parasta ainakin yrittää poimia ne positiivisemmat puolet tärkeimmiksi.  Kiitos teille rakkaat ihanat työkaveri, olette elämän parhautta <3 

Eloa ja oloa

Mieli on täynnä ajatuksia, ei aina iloisia, ei aina onnellisia. Mutta sitäkin, arjen onnea on paljon jos sen vain löytää. Siksi tämä blogi, omien ajatusten selvittämiseksi...

Minä, joka ajattelen ja koen olen Johanna, ylikypsässsä keski-iässä oleva hoitoalan ammattilainen. Kahden vanhan kissan henkilökunta, siirtolapuutarhamökin onnellinen omistaja. Minulle on tärkeää musiikki, enimmäkseen klassinen mutta myös jokseenkin kaikkiruokaisesti Matista ja Teposta alkaen :) Joskus olen tehnyt taidetta, nyt se harrastus odottaa eläkepäiviä, jos sitten silloin... Ehkä, mahdollisesti. Viihdyn kotona, omassa rauhassa, hiljaisten äänien keskellä. Katselen kasveja, kissoja ja kirjoja. Juttelen facessa ja puhelimessa, käyn kahvilla ystävien kanssa. Ja ehdottomasti jumpassa ja salilla. 

Olen ortodoksi, se on osa minua vaikka en paljoa kirkossa enää käykkään, sekin odottaa eläkepäiviä ja oman ajan lisääntymistä. Mutta se usko on jossain, se kantaa, tuo turvallisuutta. Ja kirkon musiikki voimaannuttaa ja lohduttaa ja tuo iloa elämään. En pidä itseäni uskonnollisena, ne asiat ovat vain osa minua.

Osa minua on myös vasemmassa kädessäni oleva CRPS kipuoireyhtymä, Hermokipuja vaihtelevalla intensiviisydellä ja laajudella. Kipujen tuoman sisäisen maailman, kärsimättömyyden, masennuuksen, ennakoimattomat mielialan vaihtelut, väsymyksen loputtomuuden ja paljon muuta. Mutta kivun myötä tulee myös kiitollisuus siitä ettei joskus ole kipeä <3 Kipu ja sen kanssa eläminen on varmaan asia josta täällä tulen kirjoittamaan ja etsimäään edes jotain vastauksia että että jaksaisi ne aallonpohjat. Ne ajatukset eivät ole aina mukavia, silti nekin ovat iso osa minua. Kipu on elämän kumppanini, sen kanssa olen pakkoavioliitossa eikä siinä liitossa eroa tunneta. 

Olkoon tämä alkuhöpinää, tämän -kaiken pohjalta tulen pohdikelemaan ja elämääni kanssanne jakamaan. Intensiteetistä en tiedä, joskus useammin, joskus harvemmin. Toivottavasti välillä löytyy ilo jollekulle toisellekin, vertaistuki puolin ja toisin. Tämäon yhden työelämän loppusuoralla olevan yksilön arkea, iloja ja suruja. Siis  eletään ja ollaan, ihan vaan tavallisesti <3