Olipas mukavaa

olla tänään töissä reilun kolmen kuukauden tauon jälkeen. Työ on niin tärkeä osa identiteettiäni että pitkä sairasloma on koetellut henkistä jaksamista. Onko se masentanut, en tiedä sentään, mutta vienyt voimavaroja kyllä. Välillä tunsi olevansa jokseenkin kakkosluokan kansalainen, ei niinkään suhteessa ystäviin tai läheisiin mutta arvooni työntekijänä. Koin että minua arvioidaan suhteessa sairaslomaani, ei suhteessa siihen millainen työntekijä olen ollut ja millainen toivottavasti saan jatkossa vielä olla. Sairaslomalaisena on herkistynyt "tulkitsemaan" toisten sanomisia, ja näiden sanomisten sisältöjä Ovatko omat tulkintani aina oikeita, sitä tuskin pystyn aivan varmasti koskaan selvittämään. Enkä ehkä haluakkaan, sen verran minulla on itsesuojeluvaistoa jäljellä. :)

Viime viikko oli eräänlaista harjoittelua, vain yksi työtyöpäivä ja muut päivät projektihommia. Ei se kyllä sen helpompaa ollut, intensiivyydeltään nämä projektihommat ovat ihan omaa luokkaansa. Mutta niin mahtavaa, niin mahtavaa. Koen olevani etuoikeutettu, saan tehdä työtä josta pidän, saan olla mukana projektissa joka tekee työnteostani vielä rikkaampaa kuin mitä se ilman sitä olisi. Tänään on olen päässyt aivan asian ytimeen, hoitelemaan pieniä potilaitani ja tekemään yhteistyötä heidän vanhempiensa kanssa. Ja että mää tykkään! Tänään vielä oli sillä tavalla onnellista että minulla ei ollut liian kiire. Sellaisia päiviä ei suinkaan ole aina, ei edes välttämättä usein, mutta onneksi edes välillä. Samalla tavalla kun pienten lasten vanhemmat ajan myötä unohtavat univajeensa ja väsymyksensä ja vauvan vaativaisuuden, pakkaa sitä nuo kiireiset työpäivät tasoittua mielessä silloin kun on rauhallisempaa. Kiirettä ei suinkaan koskaan unohda, ei toki. Kiire tulee siedettävämmäksi jos sitä ei ole ihan koko ajan.

Etuoikeutettu olen myös siksi että vielä pystyn tekemään työtä. Vaihtelevasti on pitänyt heittää päättäväisyys ja pieni pirullisuus kehiin, mutta silti olen vielä pystynyt töissä käymään, siitä olen erittäin  onnellinen. Käsi kestää työntekoa vaihtelevasti. Työnkuvani on onnekseni sen verran monipuolinen ja vaihteleva että sillä olen voinut sinnitellä tähän asti ainakin. Tulevaisuus on kysymysmerkki, asenteella mennään ja positiivisuus otetaan käyttöön. Kuten tähänkin asti. Kivut kulkevat mukana, eroa niistä ei saa. Vastaan voin yrittää taistella mutta aika huono taidan siinä ottelussa olla ja tyrmätyksi tulen ainakin välillä aika totaalisesti. Häviäjänä olen huono, tekisi mieli vain pärjätä. Mutta kun ei vaan voi, ja silloin ottaa koville.

Tuo edellä oleva on asia jota voisi pohtia pitkäänkin, luulen vain että nyt on annettava periksi ja mentävä kaivamaan sitä  evässoppaa sieltä  jääkaapista. Huomenna on päivä uusi omine haasteineen. Päivän ensimmäinen ja ISO haaste on herätä kellon soittoon niin kammottavan aikaisin! Eli siis pikkuinen pirullinen virne suupielessä uuteen päivään, tehdään siitä hyvä meille jokaiselle, eikös niin <3