Tuossa takavuosina...

osti työkaverini pussillisen ananaskirsikan siemeniä. Sain jakaa hyvin onnistuneen itävyyden tuloksen ja laitoin parkekkeelleni kasvamaan jokusen taimen. No, kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, millainen kasvi se oikeastaan oli... Ei ainakaan sitä kuinka suuriksi ne kasvavat. Tuskin mahduin pienelle parvekkeelleni, etenkin kun tapani mukaisesti olivat muutkin istutukseni sanoisinko runsaat :D Satoakin tuli, etenkin ystävälleni jolla oli lasitettu parveke. Tuon vuoden jälkeen en ole voinut edes katsoa ananaskirsikoita hymyilemättä. Tänä vuonna uteliaisuus ja pieni jännityksen tarve saivat minut ostamaan YHDEN ananaskirsikan taimen. Se kasvaa ja menestyy hienosti kasvihuoneessa eli kiitän onneani etten ostanut siemenpussia :D

Lämpö on hemmotellut minua tänä kesänä varsin anteliaasti. Ja saa puolestani hemmotella vielä pitkään. Sillä voin hyvin! CRP-käteni ja sitä kautta koko vasen puoli on kuin entisestä elämästä, ainakin melkein. Särky on muuttanut luonnettaan, helpottanut, on vain pientä kihelmöintiä ja asentoriippuvaisia tuikkauksia. Tällaista en muista olleen vuosiin. Pystyn touhuamaan kaikenmoista eikä kivut oikeastaan pahene juuri ollenkaan. Toki polvisairasloman takia elämä on huomattavasti helpompaa, saanhan itse rytmittää touhuamiseni tuntojeni mukaan. Nyt minulla on taas vahva usko siihen että asiat helpottavat joskus... Polvikin alkaa osoittaa toipumisen merkkejä päivä päivältä. Sairasloma ja sopiva suhde lepoa, liikuntaa ja lääkettä taitaa olla tehnyt tehtävänsä, Toki on tässä matkaa, reiteen tarvitaan lisää voimaa, polveen liikettä, pakarat piukeiksi... Muttei ole hassumpi tavoite tuokaan, elokuussa aktivoituu taas salikorttikin :D

Ystäväni oli minusta huolissaan, kiitos siitä, kiitos että välität. Tuollaisesta tulee hyvä mieli. Hänen ajatuksensa pakottivat pysähtymään hetkeksi oman itsen hyvinvointiin. Tunnustelemaan itseään, keskittymään siihen mitä oikeasti on, miten oikeasti jaksaa. Tavallaan saamani "herätys" oli erittäin ajankohtainen. Taisin juuri viime kerralla sivuta noita mindfulnessin tuomia mietteitä. Aivan satumoisin kun kesälukemisenani on ollut mindfulnessin asioita sivuava opus, saatoin ikäänkuin harjoitella käytännössä sen oppeja.  Yritin olla itselleni rehellinen, ei ollut mitään syytä pettää itseään koska kaikesta huolimatta käsikin voi hyvin ja polvi alkaa toipumaan. Mitä sitten pohdin?

Tässä pieniä poimintoja ajatuksistani:
- minulla on paljon ilon aiheita elämässäni, ne vaihtelevat päivän mukaan, tunnista toiseen. Pahimpanakin pahan mielen tai kiukun tai kipuilun hetkenä, hetken kieriskeltyäni tuntemuksissani, löydän jonkun asian josta voin iloita. Ne ilot lähtevät ihan arjestani, ei tarvitse olla mitään erityistä, ei mitään erikseen järjestettyä.
- jaksan olla toiveikas, jaksan uskoa tulevaisuuteen
- olen edes jollakin tasolla oppinut, en välttämättä hyväksymään, mutta olemaan taistelematta tätä raihnaisuutta vastaan. Tämähän ei tarkoita etten työskentelisi ylläpitääkseni toimintakykyäni ja terveyttäni.On itsestään selvää että teen kaikkeni niiden eteen.
- herään mielelläni uuteen aamuun
- pidän työstäni, suorastaan rakastan sitä
- olen alkanut uskaltaa olla myös itsekäs, on ihan ok asettaa omat tarpeensa muitten tarpeiden edellle, edes joskus.
- on mukavaa olla nainen, "kypsässä keski-iässä" oleva nainen
Ja paljon muuta, mutta ne pohtimiset voi nyt jättää hautumaan, tärkeintä minulle oli se etten ihan oikeasi tunne itseäni masentuneeksi. No niin, tiedän kyllä ettei sitä aina välttämättä itse tajuakkaan.... Toki ainahan on niitä toisenlaisiakin ajatuksia, ei niin valoisia, mutta tärkeintä on että niidenkin kanssa pärjää. 

Olkoon tässä päivän mietteet. Iltakin alkaa hämärtyä: Kohta ei puutarhakeinussa oikein näe näpytellä. Lämpöä riittäisi edelleen istuskella ja ihailla iltamaisemaa. Mutta ehkä nyt on hyvä hetki lopettaa tämä homma ja keskittyä vielä hetkeksi putarhan hyvinvointiin eli kasteluun.

Toivon teille kaikille hyvää yötä ja rauhallisia unia. Nautitaan kaikki kesästä ja lämmöstä. Ja elämästä itsestään <3 

Ja sitäpaitsi, vielä yksi iso ilonaihe: oltuaan poissa (ainakin näkyvistä) siili on palannut puutarhaan!

Kävi tuossa pikkuinen äksidentti...

leikkasin takapihan omppupuun piiskoja, omituista kyllä homma joka ei käy jalkojen päälle ja on oikeastsaan ihan mukavaa puuhaa (käsistä en sano muuta kuin että äärimmäisen hyvää allit-pois jumppaa).  Vaikka apuna oli pitkävartinen leikkuri ei sen pituus ihan riittänyt, ulkopöytä oli tietysti sopivasti lisäpituutta antamassa ja kieli keskellä suuta sille kiipesin ja siellä pysyin... Kaikki meni hyvin kunnes siivosin jälkiäni, pöytä sanoi räks ja jalka rikki-irti-hajalla. Päivä ei muutenkaan ollut ollut parhaimmillaan millään tavalla eli fiilikset oli pohjalukemissa...  Onni onnettomuudessa oli ettei pöytä hajonnut kun sillä seisoin.

Täällä on pehtoori vastuussa puihin kiipeilystä, minä kiipeilen vaan pöydille....

Nämä ovat asioita joilla on tapana aiheuttaa ketjureaktio. Pöytä rikki, saako korjattua, ei saa, tarvitaan uusi, mistä hankitaan, koska saa kyydin... Onneksi minulla on jo pitkään ollut ystävyys- ja yhteistyösopimus ystäväperheen kanssa, olemmme yhdessä kokeneet iloa ja surua runsain mitoin  <3, niinpä avun pyytäminenkään ei tunnu ihan mahdottomalta. Puutahassa PITÄÄ olla kunnollinen pöytä. Retki Ikeaan toi kaikkea muuta kuin pöydän, esimerkiksi pehtoorille elämyksen päästä sinne :) Tosin hän todennäköisesti olisi tullut toimeen ilman sitä! Toisella pöytäretkellä se sitten löytyi, nyt on jopa paremmin tilaa syödä yhdessä ystävien kanssa, ehkä ruoka-astiatkin mahtuvat tarjolle hiukkasen paremmin ja pöytä istuu paikalleen kuin olisi siinä aina ollut. Mielipaha muutui mielihyväksi!

Tämä oli oikeastaan ihan hyvä ketju. Niitä on huompiakin. Työpaikalla esimerkiksi huomaa helposti kuinka yhden huonotuulisuus ja ärtyisyys tarttuu, niinkuin sekin jos "tekee" tilanteista kiireisempiä kuin ne ovatkaan. Tarkoitan siis sanojen, äänensävyjen ja ulkoisen olemuksen ja toiminnan vaikutuksia. Kiire on varmaan sama muillakin, mutta toiset saavat sen kuulostamaan kiireemmältä kuin toiset. Itsekin tuollaiseen varmaan syylllistyn, niinkuin myös pahantuulisuuteen. Tosin olen myös huomannut että hiljaisuus ja väsymyskin helposti tulkitaan huonoksi tuuleksi... Aina ei jaksa, eikä tarvitsekkaan, hymyillä ja olla iloinen. Mutta kaikki varmaan tunnistavat työpaikaltaan noita erilaisia  persoonoita, löytyy hymyileviä ilopillereitä, hiljaisia kuuntelijoita, pessimistisen perusluonteen omaavia ja muita yksilöllisen mielenlaadun omaavia ja tietyllä tavalla reagoivia kolleegoita. Omalla työpaikallani tunnistamme jopa usein toistemme kirjoittamat raportit, ei vain käsialasta vaan myös tavasta miten ne on kirjoitettu... Sitten kun työkamunsa alkaa tuntemaan, alkaa myös osaltaan tulkitsemaan toisen käytöstä. Sitä en tiedä onko se oikein, mutta noin se vaan on.

Tämän kipuilun myötä on joutunut tekemään tutkimusretken jos toisenkin omaan itseensä. Silloin neljä vuotta sitten kun CRPS-oireistoni diagnosoitiin ajauduin monen hyvin edenneen hoidon portaan kautta kipupolimme asiakkaaksi. Se on varmaan ollut elämsässäni parhaimpia asioita. Ilman sitä olisin edelleen varmaankin aivan hukassa kipujeni kanssa, mutta myös oman itseni kanssa. Tässä taas asia johtaa toiseen ketjun tavoin. Kipupolilla ei titrata vain lääkityksiä, siellä hoidetaan ihmistä kokonaisvaltaisesti. Kysymykseni saivat vastauksia, minua uskottiin ja minut saatiin uskomaan että kipu ei ole vain korvieni välissä (vaikka siellähän se on, kipuradat menevät vinksin vonksin väärällään) vaan se on ihan oikeata kipua. Minut lähetettiin fysio- ja toimintarerapiaan ja minua uskollisesti hoitaneille Marille ja Sirpalle olen ikuisesti kiitollinen, en saanut pelkää kropan hoitoa vaan yhtälailla sielun terapiaa. Hoitoon kuuluu automaattisesti muutama kerta psykologin vastaanotolla, se poiki "vaikeaan elämäntilanteeseen sopeuttavaa" jatkoterapiaa kaupungilla. Tähän elämänvaiheeseen ei tuo olisi voinut paremmin osua, kipuilun ja uuden leikkauksen lisäksi näihin vuosiin mahtui molempien vanhempieni kuolema ja muita vaikeita asioita. Mutta näitä olen tainnut ennenkin pohtia täällä, ajatukset menivät näille raiteille koska jostain syystä taas asiat ovat akutisoituneet...

Uskon lujasti noiden terapiaistuntojen tavallaan pelastaneen minut. En olisi jaksanut yksin. Toki uskon että olisin selvinnyt, olisin vaan päättänyt niin tehdä, mutta se olisi vaatinut suhteettoman paljon energiaa ja vienyt moninkertaisen ajan. Tuon sopeuttamisterapian kautta pääsin osallistumaan elämäni ensimmäisen kerran mindfulness-kurssille. Siinä vaiheessa sieltä tarttui mukaan etenkin tietoisuus-harjoituksiakuten liikumisen ja kehon hahmottamisen keinoja. Olen kokenut hyötyväni niistä kovasti hyötyväni, teen niitä edelleen. Enemmän ehkä automaattisesti kuin tietoisesti mutta väliäkö sillä. Ne kuitenkin auttavat vaikkapa vähemtämään niska-hartiaseudun jännityksiä. Keväällä osallistuin lyhyelle kertauskurssille ja mukavasti asiat paautuivatkin. Olen iloinen myös siitä että sain yhden työkaverini innostumaan asiasta :) Työterveyslääkäri vielä suositteli mindfulnessin keinoihin perustavaa kirjaa "Mielekkäästi irti kivusta ja sairaudesta", se odottavaa seuraavana lukulistalla, nyt menossa "Onnellinen nyt, käytännön opas tietoiseen läsnoloon". Jälkimmäinen opus herättää taas kivasti näitä asioita ja niiden keinot palaavat taas helpommin uudestaan aktiiviseen käyttöön.

Samoja ajatuksia tuli kuin ennenkin, kuvistakin varmaan ainakin osa jo kertaalleen käytetyjä. Mutta sitähä tämä elämä paljolti on, samojen asioiden kertaamista aina hiukan erilaiseen muotoon väännettynä. :)

Hyvää yötä ystävät!

<3

Ei tällaista päivitystä pitänyt tulla...

ihan toisenlainen oli ja on tekeillä. Tuli pieni välipala, sellainen jota en olisi halunnut edes kirjoittaa vaikka olen jo tavallaan pitkään tiennyt sen olevan vääjäämätön.

Yksi karvainen perheemme jäsen on tänään siirtynyt metsästelemään pulskia hiiriä vehreille lämpimille niityille. Vanha, poikakissaksi ainakin, Kingi sairasti lyhyesti ja intensiivisesti pari päivää, tänään samaan aikaan päätöksellä joka oli helppo koska Kingi hengitti niin vaikeasti, ja samalla hyvin vaikea koska Kingi oli perheenjäsen, sai kissa-ystävämme nukahtaa rauhassa ja ilman kärsimystä. Lämmin kiitos Tuhatjalan ystävälliselle henkilökunnalle joka hoisi Kingin heti, nopeasti ja empaattisesti. Minulle tuli vaikutelma että teette työtänne myös sydämellä, silloinkin kun odotushuone ruuhkautuu. 

Kornia ehkä, kotimatkalla rakkaan Tiina-ystäväni kanssa aloin pohtia kenelle asiasta pitää ilmoittaa, miten järjestämme "muistotilaisuuden" tälle pienelle suurelle persoonalle. Ei se nyt mikään varsinainen muistotilaisuus ole tietenkään, mutta kyllä me Kingin ystävät istumme alas ja nostamme maljan ja nautimme jotain pientä hyvää. Kingihän oli suuri kaikkien herkkujen ystävä!

Sisko-kissa, daami Herttuatar kulkee perässäni kuin takkiainen ja maukuu, taitaa huomata ja ihmetellä missä veli on. Onhan joitakin tutkimuksiakin joiden mukaan pitkään yhdeaaä elänyt nisäkäs ainakin, pystyy tuntemaan jonkinasteista surua tai kaipausta.  Aika näyttää millaisen vaativan daamin saan kaverikseni elkeet on ainakin hyvät... Mutta iloitsen yhdestä rapsutettavasta, se tuo lohtua ikävään. 

<3

Top 10...

Peltolassa parasta:

- aamukahvit ja sanomalehti puutarhassa 

- iltatee puutarhassa auringonlaskua katsellen

- oman kasvimaan ja kasvihuoneen sato

- puutarhassa puuhastelu, omaan tahtiin

- lintujen kuunteleminen ja niiden touhujen seuraaminen

- kukat 

- mukavat naapurit

- hieno työmatka jonka voi kulkea fillarilla

- ystävät 

- pehtoorin kanssa yhdessä touhuaminen

Peltolassa kurjinta:

- kylmät, sateiset päivät

- se sama hieno työmatka kylmällä ja sateella

- kesän päättyminen

- kaupunkiin muuttaminen

- kun ei kissoja voi laskea ihan vapaasti kulkemaan

- amislaisten lauma koulujen alkamisen jälkeen kauppamatkalla tien tukkeena bussipysäkeillä     ja tupakkapaikalla 

- tarkastuslautakunta

- liian vähäiset vapaapäivät

- jos kasvimaa ei kasva eikä kukat kukoista

- etanat, kotilot, kirvat...    

Ylläolevien järjestys ei merkitse mitään, se vaihtelee, toisena päivänä tuntuu toiselta kuin toisena. Tällä hetkellä kurjimmaksi asiaksi nousee tuo krämppä polvi (eikä se edes ole kurjuus-listalla). Saisi jo parantua, muttei siltä tunnu... Dg on nivelkipu, hoitona kevyt liikunta ja lepo sopivassa suhteessa ja lääkkeet. Viikko mennyt ja isompaa paranemista ei ole ollut, pari viikkoa sain aikaa  toipua, sen jälkeen uusi MRI. Tai ei sitä tietenkään tarvitse tehdä, ihmeparantuminenhan tapahtuu ennen määäräajan umpeutumista. Suksikoon kuuseen kaikki kipeät paikat, ei ne ole kivoja kavereita. Jospa voisinkin nuo kivut laittaa pois kaverilistalta!

Siililapsi :D

Täytyy myöntää että mieli on maassa. Ei sairausloma ole LOMAA, ei alkuunkaan, sellaistahan annetaan vain jos on jotain pielessä. Niin kuin tuo terveys... Paahtaisin työssä tukka putkella ja hiki helmeillen miljoona kertaa mieluummin kun olen poissa sieltä sairauslomalla (oikea loma on sitten ihan eri juttu). Ympäristö ja ilmasto olosuhteet sairausalomailla toki ovat nyt huomattavasti mukavammat kuin talvella oli. Täytyy siis yrittää olla tässä ja nyt, hyväksyä asiat joihin ei voi vaikuttaa. Antaa itselleen anteeksi kun ei olekkaan ihan niin vahva kuin haluaisi. Eikä niin terve kuin toivoisi. Vaikka enhän minä itseäni sairaana pidä, hiukkasen krämppä vain oon, se on ihan eri juttu :) 

Kesäillat eivät ole enää yhtä lämpimiä kuin vähän aikaa sitten. Eletään toivossa että se helleaalto oikeasti tulee tänne uudestaan. Ei nytkään paha ole täällä puutarhassa istua, mutta selkeästi pitää laittaa lisävaatetta päälle. Taivaanrannan taika on yhtä kiehtova kuin ennenkin. Kuten myös luonnon muutenkin. Ja ilo siitä että saa olla täällä. Yksi elämäni onnellisimmista asioista on kyllä ollut tämä möksä. Ja se kun uskaltauduin muuttamaan tänne koko kesäksi, oleellinen asia siinä oli se että pehtoori ja poika yhdessä rakensivat kateille aitauksen eli kattilan. Nämä ovat näitä elämän kylkiäisenä tulleita onnenkantamoisia, näistä muistan kyllä olla kiitollinen. No, myönnetään, alkukesästä en ihan yhtä kiitollinen ollut ;) Mutta silloin tunsin itseni voittajaksi kun jaksoin sinnitellä täällä kylmästä ja sateesta huolimatta. Toisaalta, olisinko yhtä kiitollinen tästäkin päivästä ellei yhtenä vertailukohtana olisi se alkukesä?

Ja myönnetään nyt vielä tämäkin; vaikka krämpät ja kivut eivät ole kivoja kavereita, opettavat ne paljon. Etenkin kiitollisuutta sellaisista päivistä jolloin on parempi olla. Ja itse potilaana oleminen on  avannut silmiä ja tuonut uutta näkökulmaa työhön, etenkin perheen kohtaamiseen siellä. Ovathan nuo vaivat myös osa minua, ei kait siis pitäisi murehtia niitä liian paljon. Takaisin siis teemaan "tässä ja nyt, hyväksy itsessäsi myös se ettet aina jaksa ja että et ehkä täytä itse itsellesi asettamisia kriteereitä"

Toivotan teille ystävät lempeitä unia, kiitos että saan jakaa ajatuksiani kanssanne.  

<3

Voiko olla autuaallisempaa

ja ihanampaa kuin istua puutarhakeinussa illalla ja seurata laskevan aurinongon matkaa halki maiseman. Pensaiden ja kukkien vihreä loistaa jalokivien lailla monissa sävyissään, kontrastina kukkien värit, keinu natisee hiljakseen liikkeen tahtiin. Aurinko lämmittää vielä suloisesti eikä ole ihan pakko tehdä mitään...  Pöydällä lojuu tekstejä jotka pitäisi lukea, kirja jota voisi lukea. Mutta nyt ei ole pakko, nyt saa tehdä mitä haluaa.

Taas puutarhakeinussa, taas ihanan lämmin ilta, näihin en kyllästy varmaan koskaan. Voisin vaikka tottua... Viime päivien lukulistalla on ollut kirja tietoisesta läsnäolosta, pieni kertauspläjäys mindfulnessista. Yritän taas herätellä näitä taitoja henkiin, kertailla vanhoja oppeja. Elämä/elimistö tuntuu olevan sellaisessa huolen ja stressin tilassa että apua kaivataan. Pelkkä puutarha ja kesäillan lämpö ei ihan riitä, muutakin apua tarvitaan. Osasyyllisenä on tuo polven uusi kipeytyminen, minua stressaa tämä fyysinen epäkunto, haluaisin olla ihan normaali, haluaisin pystyä liikkumaan normaalisti, jaksaa liikkua normaalisti (en tarkoita jaksamattomuutta huonon kunnon takia, vaan kun tuo polvi ei tunnu kestävän paljon mitään). Toki stressitekijä on myös se etten tiedä mistä on kysymys, enkä sitä koska paranen. Ja on muitakin huolia, kun taidan olla huolisieppo iskee välillä iso ahdistus niin omaan privaelämään kuin työhönkin liittyen.  Tietoisen läsnäolon harjoittelu, opetella taas olemaan tässä ja nyt, ja oman itsensä hyväksyminen tässä  hetkessä  on haastavaa. Harjoitus kuitenkin auttaa ja ehkä niiden harjoitusten myötä pääsee edes hiukkasen lähemmäs tasapainon tilaa, niiin haluan ainakin uskoa. Olenhan tätä ennekin tehnyt, ja saanut eväitä arkeeni, nyt tavallaan vaan kerrataan asioita omin voimin.

Tämä sairaslomailu  on vaarallista. Kun edes vähän on jaksanut istua hiljakseen paikoillaan ja muutenkin tekeminen on ollut pienen puuhastelun asteella on mieleenaalkanut tulvia suunnitelemia ja projekteja :) Pehtoori on mietinyt päänsä puhki kaariporttitoiveeni takia. Osa rakentui tänään, kiitos Peltolan oman kierrätyskeskuksen. Sieltä löytyi vanhat rautaiset vattupuskan tuet, ne saavat uuden elämän porttini sivutukina, pitää vaan saada muu materiaali, eli kaaren muotoon taivutettava verkko. Ruusu ja kärhökin on jo ostettu eli enää puuttuu vaan ihan vähän.... Etupihakin pääsee uuteen uskoon, siirttolapuutarhan siirrot alkavat pikapuoliin tai sitten viimeistään kun olen lomalla. Tällä hetkellä pehtoori alkaa pyyhkiä hikeä kun vain mainitsen että minulla on idea, miksiköhän? Siirtoprojekti taitaa vaan vaatia pikkuisen terveempää jalkaa, mutta katsotaan miten sen kanssa edetään. Nämä ovat asioita jotka kuuluvat siirtolapuutaarhan arkeen, tämähän on SIIRTOla puutarha. 

Taidan edelleen kuulla sirkkojen sirityksen. Olin aivan unohtanut sirkkojen olemassaolonkin, mutta nyt illan edetessä on korviini kulkeutunut ääni, joka ei voi olla mitään muuta. Lintujen äänet ovat melkeimpä kadonneet, vain satunnaisesti kuuluu laulurastaan tai jonkun muun viserrystä. Päivisin kyllä tintit ja varpuset tuovat loputonta iloa touhuillaan puutarhassa. Tosin salaattiani en välttämättä jakaisi varpusten kanssa, mutta ehkäpä niistä riittää meille kaikille....  Vielä ei ole edes alkaneet lintujen kokoontumisajot,  hiukkasen myöhemmin täällä on välillä uskomaton sirkutus ja räksätys kun muuttajat kokoontuvat läheisille sähköjohdoille ja mökkien katoille. Sitten kun nuo äänet alkavat kuulua, iskee haikeus, se on väsitämättä merkki syksyn lähestymisestä ja paluusta kapunkiin. Onneksi vielä on "kesää jäljellä, vielä on kauniita päiviä..." En haluaisi kaiken tämän päättyvän, tämä on elämää johon tunnen kuuluvaani. Vaikka viihdyn kaupungissakin, minussa asuu aina pieni maalaistyttö. On onnea päästä omalle pihalle, on onnea tonkia ja suunnitella omaa puutarhaa. Tästä voi kerätä sisimpäänsä massoittain muistoja, sellaisia joiden avulla jaksaa talviset kylmät kuukuadet, Tässä keinussa on helpppo elää helppo olla tässä hetkessä. Ja jopa hyväksä oma vajavaisuutensa. 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-mustarastas-on-syvantumma-huiluniekka/

Välillä

huomaa hyvinkin konkreettisesti itsessään äitinsä tapoja, eleitä, liikkeitä ja jopa sanoja/sanontoja. Eli kaikkea sitä mitä vuosikymmenten aikana vannoi ettei itse koskaan koskaan koskaan tule tekemään.... Ehkä raadollisimpana tämä tuli esille talvella kun könkkäsin kynärsauvojeni kanssa. Häivähdyksiä asiasta on tullut toki tajuntaan ajoittain, mutta eräänä pakkaspäivänä kävellessäni näin oman kuvajaiseni kaupan ikkunassa... Kuin äitiäni olisin katsellu; etukumara asento, iso paksu pitkä takki, kepit ja reppu selässä. Hätkähdin ja toisaalta iski ikävä, koskaan en tuota kumaraa hahmoa tule näkemään, en kuule hänen teorioitaan, en kertomuksia hänen "tieteellisistä kokeistaan" mitä moninaisimmalta alueilta. Tässä päivänä muutamana olen taas palannut muistojen maailmaan, polvivaivaisena kun ähellän itseäni ylös maanrajasta tai kyykistyn ja palaan ajassa taaksepäin, mutta myös samalla näen itseni vieläkin vanhempana ja raihnaisempana... Onneksi on muistot kuitenkin, hyvät ja vähän huonommatkin, ne hälventävät kaipausta ja ikävää. Onneksi on elämän koko historia, näiden asioiden varaan rakentuu tämäkin päivä <3 

Tunnelmat ovat hiukkasen ankeat. Viikonlopulla operoitu polveni kipeytyi taas äkillisesti. Töissä sinnittelin, klenkkasin hiihdellen pitkin käytäviä, ihanat työkaverini olisivat kyllä työntäneet minua pyörätuolissa jos sellainen olisi meillä ollut :) Mutta hyvä seura ja leppoisa tunnelma olivat kyllä kaiken kurjuudenkin arvoiset!  Ei siltikään ehkä ollut maailman paras ratkaisu olla itseppäisesti siellä töissä, mutta sairauslomalle jäääminen on minulle aivan äärimmäisen vastemielistä ja masentavaa, haluaisin olla ihan normaali oma itseni, haluaisin pärjätä töissä(kin). Vaikka ei ihan jaksaisikaan ja pystyisiikään, töistä poisjääminen on luovuttamista ja oman heikkouden ja vajavaisuuden myöntämistä. On helpompaa olla poissa räkätaudin tai oksentelun takia, ne ovat selkeä ja hyväksyttävä syy jäädä kotiin. Mutta kipu, riittääkö se syyksi jäädä kotiin? Ja koska sen intensiteetti on niin suuri että saa luovuttaa? Eihän kipu näy päälle, toiset eivät voi arvioida sen astetta, vain omat tuntemukset ja oma sana ovat sen takeena että oikeasti on tarpeeksi kipeä sairastaaksen kotona. Onhan minulla lääkärintodistus jolla todistetaan poissaolon tarve, kaupanpäälliseksi sain vielä ymmärryksenkin tilannettakohtaan, mutta silti...

Säät ovat mitä parhaat, lämmintä on riittänyt ja nolen siitä täysillä nauttinut. Vaikka ei sairaslomailu ole samalla tavalla vapaata kuin ihan normit vapaat tai loma. Polvi pakottaa ottamaan rauhallisesti, lepäämään ja ottamaan aikaa toipumiseen. Puutarhakeinu on hyvä paikka, en muista koska olisin siinö yhtä paljon istunut kuin tänään. Tosin on pakko myöntää että olen touhunnutkin aika paljon, jo siksikin etten ihan jäykistyisi ja siksi että välillä tuntuu siltä että seisominen on helpompaa kuin isuminen. Outoa. Istuessa joku helposti painaa takareiden hermoja ja laukaisee kipukohtauksen. Sen verran olen kait lepäillyt että niitä kauheita kipukohtauksia on tullut vähemmän :)

Puutarhassa riittäää paljon puurtamista, myös sellaista jota voi tehdä jalkavaivaisena. Aina on nypittävää ja siistittävää vaikkei tämä paratiisini olekkaan millään tavalla huoliteltu ja kurinalainen. Välillä ajattelen että nyt on jo hiukan saavutettu tavoite cottage gargen tyylisestä rönsyilevästä aina kukkivasta herkullisesta ja näennäisesti itse itsensä hoitavasta puutarhasta. Mutta se on haave vain... Tarvitsen lisää kukkia, kukkapenkit kaipaavat voimaa ja rehevyyttä, uusia ideoita syntyy kuin sieniä sateella. Pehtoori ei tiedäkkään mitä kaikkea taas päässäni muhii :) Avainsanat tällä kertaa ovat; kaariportti, köynösruusu, kärhöt! Pehtoorin lempilausetta lainatakseni "Tekishän sitä jos olis tarpeet..."

Nyt vielä pieni puutarhan kastelu, tai suurin osahan on jo kasteltu mutta viimeinen neljännes. Kastelu herättää tuoksut, kesä suorastaan tulvii tuomaan mielen hyvinvointia. Lämpimän kesäillan tuntu iholla, lintujen viserrys, maan ja ruohon ja kasvien täyteläinen tuoksu. Ei tästä voi olla pitämättä, tämä on autuutta, myös kipeänä. Ja sitäpaitsi, lämpö tekee hyvää niin kädelle kuin polvellekin. Eikä tällaisena iltana halua mennä nukkumaan ollenkaan! 

SIlti toivotan teille kaikille hyvää yötä, nautitaan kesästä ja iloitaan elämästä!

Tänään on ollut...

taas selllainen päivä. Mitään ei saa aikaiseksi, vain jotain pientä säätöä, ei mitään kunnollista. Herännyt olen kukonlaulun aikaan, ihan liian aikaisin joka tapauksessa. edellisten päivien vauhti on varmaankin jotenkin jäänyt päälle. Ihan vaan pään sisäisinä kierroksina, muuten painaa väsymys aivan lyttyyn. Tekisi mieli tehdä puutarhahommia, ei vaan jaksa käydä niihin käsiksi. Vettäkin on tullut vain ripsaukina. Siltikään ulkona oleminen ei kauheasti houkuta, tuulee vilpoisesti ja aurinko vain kurkistelee pilvien takaa.

Niäminenkin hyytyi tuon edellisen tekstin jälkeen, koko päivän on  tämä ollut tekeillään mutta valmista ei ole tullut, suu vain revennyt liitoksistaan haukotuksissa. Täysin tavoistani poiketen otin iltapäivänokoset, uni tuli samantien kun sängylle oikaisin... Sen jälkeen iltateet ja olo on ihan toinen!

Iltateeseura oli mitä parhainta, "kesäpoika" veteli maksrillileipiään, itsellä perinteiset hedelmäiset lisukkeena maapähkinätahnaleipä. Jaloissa pyöri siili, Simo kuljeskeli edes sun takaisin, nokka tuhisi ja heilui ja haisteli kaikkea herkkupaloja paikantaen, tipahtaneet leivänmurut katosivat hetkessä. Simppa oli kyllä jo nautiskellut päivittäisen kissanruoka pussinsa, lisää ilmeisesti olisi kaivannut! Yksi pussi saa kuitenkin riittää päivässä, liian ihmisestä riippuvaiseksi ei siiliä saa opettaa. Välillä piti Simpan ihan nousta seisomaan takajaloilleen jalkaani vasten... Enpä ole moista ennen kokenut! Simpasta on tullut varsinainen lemmikki tälle tontille :D Kuului jossain vaiheessa kova rutina, kukkaviidakosta löytyi kotiloita!

Mutta tämä väsymys ja uupumus, tämä on toivotonta. Ja käsi :(   Työ vie voimat, vauhtia on siellä riittänyt ja työrytmini ei yksinkertaisesti sovi minulle. Kroppani tarvitsee enemmän kokonaisia vapaita, sieluni tarvitsee kunnon vapaita. En jaksa ja kykene jatkamaan näin.... Elimistöni ei kertakaikkiaan toivu näin lyhyillä vapailla, etenkään käsi ja jalka. Kädestä on tullut äärimmäisen kipu- ja kosketusherkkä, puserotkin hiertää rannetta kipeästi. Lämpötilan vaihtelut turvottaa ja kutistaa vuorotellen ja kaikki muutokset saavat aikaan valtaisan hermokihelmöinnin ja kivun. Tämä on vaan yksinkertaisesti niin syvältä kuin olla voi. Miksi ihmeessä en saa tehdä pitkiä päiviä jolloin voisin saada paremmin ne toipumisjaksotkin? Ymmärrän kyllä että jokaisella meistä on omia erityistarpeitamme eikä niitä kaikkia voi mitenkään kuunnella. Mutta silti, voi kun työssäjaksamisani voitaisiin tukea kuitenkin aika yksinkertaisella tavalla, ja näin estää mahdollisesti sairausloman tarve. Työ on minulle iso ilo, motivaatiota sen tekemiseen löytyy ja päättäväisyyttä,  Eli toki pärjään, olenhan tähänkin asti pärjännyt! Nyt vaan on sellainen olo että sairausloma ei ole kovin kaukana, ellei tapahdu jotain muutosta tässä käsikaverissani.

http://www.tehylehti.fi/lehti/20140624/  Täältä löytyy sivulta 30 ihan hyvä juttu CRPS:stä!

Meidän vanhus, hiukkasen impressionistisesti.... 

Ainakin joku on jo saanut uuden Neonataalihoitaja-lehtensä. Itse en paperiversiota ole vielä nähnyt. Hiukkasen taas jännittää mitä sieltä tulee, olen toki lukenut sähköisen version mutta mielestäni vain paperisesta perinteisestä versiosta näkee kunnolla millainen lehti on. Lehti pitää tuntea näpeissään, haistaa sen tuoksu. Jänskättää  taas miten lehti otetaan vastaan, Lehden saaminen valmiiksi on aika henkilökohtainen asia vaikkei se todellisuudessa sitä olisikaan, Siinä jotenkin kuitenkin laittaa oman itsesnsä peliin, saattaa työnsä raadin arvioitavaksi. Eli odottelen näkeväni lehden itsekkin, sen jälkeen voi alkaa taas miettiä seuraavaa, stressaaman sen artikkeleiden saamista. Tosin ennen sitä pitää saada aikaan artikkeli yhteen toiseen ammatilliseen julkaisuun... Kirjoittaminen on kivaa, kunhan sille vaan on aikaa!

Haaveena vapaus....

Nyt toivotan teille ystäville hyvää yötä, huomenna uusi päivä, toivottavasti voimia silloin enemmän!

<3