Voiko olla autuaallisempaa
ja ihanampaa kuin istua puutarhakeinussa illalla ja seurata laskevan aurinongon matkaa halki maiseman. Pensaiden ja kukkien vihreä loistaa jalokivien lailla monissa sävyissään, kontrastina kukkien värit, keinu natisee hiljakseen liikkeen tahtiin. Aurinko lämmittää vielä suloisesti eikä ole ihan pakko tehdä mitään... Pöydällä lojuu tekstejä jotka pitäisi lukea, kirja jota voisi lukea. Mutta nyt ei ole pakko, nyt saa tehdä mitä haluaa.
Taas puutarhakeinussa, taas ihanan lämmin ilta, näihin en kyllästy varmaan koskaan. Voisin vaikka tottua... Viime päivien lukulistalla on ollut kirja tietoisesta läsnäolosta, pieni kertauspläjäys mindfulnessista. Yritän taas herätellä näitä taitoja henkiin, kertailla vanhoja oppeja. Elämä/elimistö tuntuu olevan sellaisessa huolen ja stressin tilassa että apua kaivataan. Pelkkä puutarha ja kesäillan lämpö ei ihan riitä, muutakin apua tarvitaan. Osasyyllisenä on tuo polven uusi kipeytyminen, minua stressaa tämä fyysinen epäkunto, haluaisin olla ihan normaali, haluaisin pystyä liikkumaan normaalisti, jaksaa liikkua normaalisti (en tarkoita jaksamattomuutta huonon kunnon takia, vaan kun tuo polvi ei tunnu kestävän paljon mitään). Toki stressitekijä on myös se etten tiedä mistä on kysymys, enkä sitä koska paranen. Ja on muitakin huolia, kun taidan olla huolisieppo iskee välillä iso ahdistus niin omaan privaelämään kuin työhönkin liittyen. Tietoisen läsnäolon harjoittelu, opetella taas olemaan tässä ja nyt, ja oman itsensä hyväksyminen tässä hetkessä on haastavaa. Harjoitus kuitenkin auttaa ja ehkä niiden harjoitusten myötä pääsee edes hiukkasen lähemmäs tasapainon tilaa, niiin haluan ainakin uskoa. Olenhan tätä ennekin tehnyt, ja saanut eväitä arkeeni, nyt tavallaan vaan kerrataan asioita omin voimin.
Tämä sairaslomailu on vaarallista. Kun edes vähän on jaksanut istua hiljakseen paikoillaan ja muutenkin tekeminen on ollut pienen puuhastelun asteella on mieleenaalkanut tulvia suunnitelemia ja projekteja :) Pehtoori on mietinyt päänsä puhki kaariporttitoiveeni takia. Osa rakentui tänään, kiitos Peltolan oman kierrätyskeskuksen. Sieltä löytyi vanhat rautaiset vattupuskan tuet, ne saavat uuden elämän porttini sivutukina, pitää vaan saada muu materiaali, eli kaaren muotoon taivutettava verkko. Ruusu ja kärhökin on jo ostettu eli enää puuttuu vaan ihan vähän.... Etupihakin pääsee uuteen uskoon, siirttolapuutarhan siirrot alkavat pikapuoliin tai sitten viimeistään kun olen lomalla. Tällä hetkellä pehtoori alkaa pyyhkiä hikeä kun vain mainitsen että minulla on idea, miksiköhän? Siirtoprojekti taitaa vaan vaatia pikkuisen terveempää jalkaa, mutta katsotaan miten sen kanssa edetään. Nämä ovat asioita jotka kuuluvat siirtolapuutaarhan arkeen, tämähän on SIIRTOla puutarha.
Taidan edelleen kuulla sirkkojen sirityksen. Olin aivan unohtanut sirkkojen olemassaolonkin, mutta nyt illan edetessä on korviini kulkeutunut ääni, joka ei voi olla mitään muuta. Lintujen äänet ovat melkeimpä kadonneet, vain satunnaisesti kuuluu laulurastaan tai jonkun muun viserrystä. Päivisin kyllä tintit ja varpuset tuovat loputonta iloa touhuillaan puutarhassa. Tosin salaattiani en välttämättä jakaisi varpusten kanssa, mutta ehkäpä niistä riittää meille kaikille.... Vielä ei ole edes alkaneet lintujen kokoontumisajot, hiukkasen myöhemmin täällä on välillä uskomaton sirkutus ja räksätys kun muuttajat kokoontuvat läheisille sähköjohdoille ja mökkien katoille. Sitten kun nuo äänet alkavat kuulua, iskee haikeus, se on väsitämättä merkki syksyn lähestymisestä ja paluusta kapunkiin. Onneksi vielä on "kesää jäljellä, vielä on kauniita päiviä..." En haluaisi kaiken tämän päättyvän, tämä on elämää johon tunnen kuuluvaani. Vaikka viihdyn kaupungissakin, minussa asuu aina pieni maalaistyttö. On onnea päästä omalle pihalle, on onnea tonkia ja suunnitella omaa puutarhaa. Tästä voi kerätä sisimpäänsä massoittain muistoja, sellaisia joiden avulla jaksaa talviset kylmät kuukuadet, Tässä keinussa on helpppo elää helppo olla tässä hetkessä. Ja jopa hyväksä oma vajavaisuutensa.
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-mustarastas-on-syvantumma-huiluniekka/
Taas puutarhakeinussa, taas ihanan lämmin ilta, näihin en kyllästy varmaan koskaan. Voisin vaikka tottua... Viime päivien lukulistalla on ollut kirja tietoisesta läsnäolosta, pieni kertauspläjäys mindfulnessista. Yritän taas herätellä näitä taitoja henkiin, kertailla vanhoja oppeja. Elämä/elimistö tuntuu olevan sellaisessa huolen ja stressin tilassa että apua kaivataan. Pelkkä puutarha ja kesäillan lämpö ei ihan riitä, muutakin apua tarvitaan. Osasyyllisenä on tuo polven uusi kipeytyminen, minua stressaa tämä fyysinen epäkunto, haluaisin olla ihan normaali, haluaisin pystyä liikkumaan normaalisti, jaksaa liikkua normaalisti (en tarkoita jaksamattomuutta huonon kunnon takia, vaan kun tuo polvi ei tunnu kestävän paljon mitään). Toki stressitekijä on myös se etten tiedä mistä on kysymys, enkä sitä koska paranen. Ja on muitakin huolia, kun taidan olla huolisieppo iskee välillä iso ahdistus niin omaan privaelämään kuin työhönkin liittyen. Tietoisen läsnäolon harjoittelu, opetella taas olemaan tässä ja nyt, ja oman itsensä hyväksyminen tässä hetkessä on haastavaa. Harjoitus kuitenkin auttaa ja ehkä niiden harjoitusten myötä pääsee edes hiukkasen lähemmäs tasapainon tilaa, niiin haluan ainakin uskoa. Olenhan tätä ennekin tehnyt, ja saanut eväitä arkeeni, nyt tavallaan vaan kerrataan asioita omin voimin.
Tämä sairaslomailu on vaarallista. Kun edes vähän on jaksanut istua hiljakseen paikoillaan ja muutenkin tekeminen on ollut pienen puuhastelun asteella on mieleenaalkanut tulvia suunnitelemia ja projekteja :) Pehtoori on mietinyt päänsä puhki kaariporttitoiveeni takia. Osa rakentui tänään, kiitos Peltolan oman kierrätyskeskuksen. Sieltä löytyi vanhat rautaiset vattupuskan tuet, ne saavat uuden elämän porttini sivutukina, pitää vaan saada muu materiaali, eli kaaren muotoon taivutettava verkko. Ruusu ja kärhökin on jo ostettu eli enää puuttuu vaan ihan vähän.... Etupihakin pääsee uuteen uskoon, siirttolapuutarhan siirrot alkavat pikapuoliin tai sitten viimeistään kun olen lomalla. Tällä hetkellä pehtoori alkaa pyyhkiä hikeä kun vain mainitsen että minulla on idea, miksiköhän? Siirtoprojekti taitaa vaan vaatia pikkuisen terveempää jalkaa, mutta katsotaan miten sen kanssa edetään. Nämä ovat asioita jotka kuuluvat siirtolapuutaarhan arkeen, tämähän on SIIRTOla puutarha.
Taidan edelleen kuulla sirkkojen sirityksen. Olin aivan unohtanut sirkkojen olemassaolonkin, mutta nyt illan edetessä on korviini kulkeutunut ääni, joka ei voi olla mitään muuta. Lintujen äänet ovat melkeimpä kadonneet, vain satunnaisesti kuuluu laulurastaan tai jonkun muun viserrystä. Päivisin kyllä tintit ja varpuset tuovat loputonta iloa touhuillaan puutarhassa. Tosin salaattiani en välttämättä jakaisi varpusten kanssa, mutta ehkäpä niistä riittää meille kaikille.... Vielä ei ole edes alkaneet lintujen kokoontumisajot, hiukkasen myöhemmin täällä on välillä uskomaton sirkutus ja räksätys kun muuttajat kokoontuvat läheisille sähköjohdoille ja mökkien katoille. Sitten kun nuo äänet alkavat kuulua, iskee haikeus, se on väsitämättä merkki syksyn lähestymisestä ja paluusta kapunkiin. Onneksi vielä on "kesää jäljellä, vielä on kauniita päiviä..." En haluaisi kaiken tämän päättyvän, tämä on elämää johon tunnen kuuluvaani. Vaikka viihdyn kaupungissakin, minussa asuu aina pieni maalaistyttö. On onnea päästä omalle pihalle, on onnea tonkia ja suunnitella omaa puutarhaa. Tästä voi kerätä sisimpäänsä massoittain muistoja, sellaisia joiden avulla jaksaa talviset kylmät kuukuadet, Tässä keinussa on helpppo elää helppo olla tässä hetkessä. Ja jopa hyväksä oma vajavaisuutensa.
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-mustarastas-on-syvantumma-huiluniekka/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti