LOMAVIIKKO nro 1

kohta lopuillaan enkä ole edes ehtinyt aloittaa kirjoittamista....Ihan vaan höh sille :/ Puolustukseksi voisi sanoa. että päivät ovat olleet niin täynnä touhua, ettei oe ehtinyt/jaksanut istua alas ja rauhoittua kirjoittamaan. Vaikka olen siivonnut itselleni työpyödän, piiitkästa aikaa. Olen kauan työskennellyt turhan epäergonomisesti sohvalla istuskellen, pitää yrittää laittaa sille stoppi ja olla järkevä... Tosin pöydälle on nyt levitelty aikuisten värityskirjat sun muut meditaatio välineet ja nytkin istun tässä soffalla :D

Pelko on kulkenut kanssani pitkään. Se ei ole kiva kaveri, ei sellainen jonka kanssa jaetaan salaisuudet, tämä kaveri kuuluu niihin hallitseviin kiusaaja tyyppeihin, niihin joista ei voi irroittaa otettaan tai irrottaminen on varsin vaikeaa. Onneksi joskus, ulkoiset olosuhteet muuttuvat, ja pelon on pakko alkaa hellittää otettaan. Tosin aluksi on olemassa vain hiuksenhieno halkeama joka erottaa pelon ei-pelosta, halkeamilla on kuitenkin taipumus kasvaa ajan kuluessa säiden vaihdellessa. Tätä halkeamaa ei tukita ruokkimalla pelkoa, sen olen päättänyt. Ulkoisten olosuhteiden pysyessä turvallisempana alkaa elämä muuttaa muotoaan, ilo voi palata, sielun taakka kevenee. Nyt on vain oltava rohkeutta käydä pelkoa läpi ja ottaa siitä lopullinen niskalenkki ja saada se halkeama kasvamaan ja leviämään. Ja lopulta erottamaan tämän pelon pois elämästäni ikuisiksi ajoiksi. 

Terveydenhuollollakin on usein taipumus aiheuttaa pelkoa. Jo itse sairaus voi olla pelon syynä, vaikka nyt näkökulmani on toinen. Olen kohdannut ja kokenut pelkoa jonka terveydenhuollon henkilökunta on asenteillaan ja teoillaan minulle aiheuttanut. En tiedä onko kyseessä tahaton vai tahallinen käyttäytyminen, todennnäköisesti syynä ovat opitut käyttäytymismallit ja haluttomuus/kyvyttömyys muuttaa omia työskentelytapojaan. Ehkä leipäytyminen työhön, pusketaan eteenpäin mitään ajattelematta. Iso kysymysmerkki minulle on miksi näin tehdään! Useimmiten olisi suhteellisen helppoa toimia niin ettei potilaan/asiakkaan tarvitsisi ainakaan turhaan pelätä. Kesäisen sairasteluni seurauksena minulle määrättiin tutkimuksia jotka eivät ole mukavia. Ei sen ihmeempiä kuin gastroskopia ja colonoskopia. Pelkään noita tutkimuksia, ihan aidosti ja isosti. Pelkään toki sitäkin mitä sietä löytyy, jos löytyy. Mutta siis ne itse tutkimukset! Edellisessä gastrosokpiassa kykenin juuri ja juuri hallitsemaan pakokauhuni siinä tutkimuspritsillä maatessani. Tilanne jossa en sanallisesti kykene millään tavalla kommunikoimaan kenenkään kanssa, on vain inhottava olla ja sattuu. Pyysin siis jo etukäteen esilääkettä, hoitajalta tuli vastaukseksi sellainen ryöppy kuinka tutkimus on kaikille hankalaa ja pitää vain tsempata enemmän ja ei kestä kauaa, on hyvät intrumenti jne jne.... Onneksi lääkäri päätti tällä kertaa antaa sen lääkkeen (tutkimukseen mennessäni en vielä tiennyt miten tullaan toimimaan), edellisellä kerralla en pyynnöstä huolimatta saanut. Itse en hoitajana koskaan voisi toimia noin... 

Ihan näin "maallikkona" ihmettelen mitä tässä lääktsemättömyydessä voitetaan. Yksi argumentti oli "jos annetaan lääkettä on loppupäivä hankalampi". Mitä väliä, en ymmärrä. Mielestäni tämä on lähinnä sadismin esiastetta, hoitajana itse panostaisin potilaan ymmärtävään kohtaamiseen ja uskoisin että rauhallinen potilas on lääkärillekin parempi. Sitäpaitsi, olin tällä kertaa jälkeenpäin paljon paremmassa kunnossa kuin lääkkeettömän kerran jälkeen! Ei ollut kipuja, ei epämiiellyttävää oloa, ei väsymystä. Eikä mitään mielikuvaa itse tutkimuksesta :)  Kivuton tutkimus olisi todella tärkeää kipupotilaalle, silloin kun se tavalla tai toisella voidaan järjestää. Näin toimimalla voidaan ainakin vähentää niitten peruskipujen kurissa pysymistä sillä kipu saa aikaan kipua. Näin se vaan menee. Lasten sairaanhoidossa pyritään aina kivuttomuuteen ja turvallisuuteen, kuten myös siihen ettei lapselle jäisi traumoja hoidoista ja tutkimuksista, mikä erottaa aikuiset lapsista? Muu kuin ikiaikainen vanhentunut toimintamalli, potilaan alistaminen. 

Tulipa oltua synkällä mielellä. Tuo kipu- ja pelkoasia nostattaa vaan minulla tunteet pintaan. Lisäksi en jaksa ymmärtää potilaan huonoa kohtelua missään tilanteessa. Niinkuin en myöskään sitä kuinka muutenkin hallitaan pelolla ....

Hyvää yötä blogiystävät. Huomenna pyörähtää käyntiin lomaviikko nro 2. On se vaan mukavaa olla lomalla. Kesälomalla.....

<3

PS: Kuvissa näkyy syksyisen Turun maisemia, kulttuurimaisemaa parhaimmillaan!

EI SAISI LAISKOTELLA

ollenkaan, ei yhtään. Säännöllinen elämä, tiukasti kiinni vaatimattomissakin harjoitteissa tai pikku treeneissä. Näin se vain on, että tälleen. Helpottaakohan tämä koskaan? Vai onko keho auttamattomasti jo niin jäykkä ja joustamaton että pienikin lipsahdus on suoraan tie turmioon tai ainakin johonkin jäykkäniskaisuuteen... No, niin se ainakin on että työtä itsensä kanssa pitää tehdä. Piste. Jos haluaa saavuttaa jotakin, etenkin jos tavoitteena on vähemmän kipuja ja enmmän poweria. 

Välillä joutuu miettimään kuinka ihminen voikaan olla niin iso kokonaisuus. Psyykkisen stressin pienentyessä vähenee kipukin ja päinvastoin. Tosin tuntuisi että nuo psyykkisen stressin nostavat kipukertoimet ovat vaikutavampia kuin vähentämiskertoimet. "Kipulomatkin" ovat tärkeitä, riittää että on hetki helpompaa, se nostaa toivoa parantumisesta ja antaa  kummasti voimia. Vaikka sisimmässään tietäisikin täydellisen kivottomuuden unelmaksi vaan.... Sitäpatsi, eikös ihmsellä pidä aina olla unelmia? Pelkän unelmoinin sijasta on kuitenkin ehdottomasti panostettava siihen mitä voi tehdä; olen päättänyt huolehtia itsestäni, niin kropasta kuin mielestäkin. Kehoni kaipaa venymistä ja liikkuvuutta, kestävyyttä, vahvuutta. Eikä noita voi saavuttaa sohvaperunana. Nytkin kolmen aktiivisen huoltoviikon jälkeen yksi laiskuriviikko ja heti tuntuu kostautuvan. Tosin annan anteeksi laiskuroinnin, viime viikko oli töitä muualla, mentorointia uudessa sairaalassa vanhempilähtöisen vauvojen hoidoin parissa, Eli nyt taas Niäminen kurinpalutukseen. Vielä on yhdeksän viikkoa seuraavaan isompaan tsemppaukseen, pienempiä onneksi saa useammin. 

Mielenkiintoista on kuinka koettu ja helpottunut henkinen stressi alkaa nostaa päätään (ei stressinä vaan vahvoina tunteina) juuri tässä tilanteessa kun elämä tuntuu helpommalta. Vanhat asiat palaavat sykleittäin, pienikin muistutus nostaa ajatukset ja kokemukset pintaan. Nyt taitaisi olla aika alkaa puida kokemuksia parantavassa mielessä. Ettei niistä jää taakkaa pitää ne saada käsiteltyä. Toivon saavani siihen mahdollisuuden jossain vaiheessa. Kuntoutuksessakin voin niitä puida, ihan varma en ole riittääkö se, mutta katsotaan mitä elämä tuo eteen. Jo nyt voin henkisesti paremmin, samalla olen alkanut jaksaa fyysisesti huomattavasti enemmän eli elämä on voittanut monella tavalla :D :D :D Onneksi ehkä elämän asenteeni on perustaltaan positiivinen, kaiken keskellä olen uskonut että kyllä ne asiat järjestyvät. Silloinkin kun paha olo on puristanut sielun aivan sykkyrälle ja itsetunnon nollaan, on toivon vire piileskellyt olkapäällä.

Tänään on ollut syystouhujen päivä. Peltolaa pakataan talvipakettiin. Kaikki farmin tuotteet olivat tänä vuonna myöhässä. Eli osa meni haaskuun, koska pakkanen vei herkät kasvit. Niin kasvihuoneessa kuin kasvimaallakin. Mutta siinäkin on elämän kierrolla osanasa. Kaikki meni omaan kompastiin ja ajan kuluessa tuottaa se hyvää vahvaa multaa uusille kasveille. Talvikurpitsoita on jakamiseen asti :D  Tosin pakkanen on purrut ulkokuorta, toivossa on sisällön kuitenkin olevan käyttökelpoista. Kurpitsasosetta pakkaseen, kun vaan sinne mahtuisi.... Vielä pitää mennä touhuamaan. Pääasia on että työt on aloitettu, nyt on mukavampi jatkaa. Siilejä ei ole näkynyt, naapuri lähetti viimeiset kissan=siilin ruokapussit Herttuattarelle. Herttuatar kiittää kauniisti ja maiskuttaa mieluusti lahjapusseja. Jos vaan siltä tuntuu ;) Tai sitten haistaa ja komentaa palvelijaa antamaan uutta ja muka parempaa sapuskaa.... Mahdoton on tämä vanha itsevaltias Herttuatar, mahdoton ja niin mohdottoman rakas ja tärkeä. 

Tällaista tänään.jotain muuta huomenna. Tai tuskin huomenna, aamulla kiiruhdan terapoimaan fysioterapeutin kanssa, sen jälkeen toimintaterapeutti laittaa minut koville keittiöhommissa. Katsotaan mitä teräviä huomioita saankaan kuulla. Omaksi hyödykseni ja opikseni. Montaa asiaa olen jo tässä tapaamisten välissä tarkastellut kriittisellä silmällä, odotan innolla huomista. Noiden terapioiden jälkeen on vielä työpäivä...

Toivotan teillle blogiystävät mukavaa viikkoa, ehkä tapaamme jonakin päivänä!

<3

TÄNÄÄN OLLAAN SYKSYISELLÄ 

mielellä. Miksiköhän? No kun: ilmassa pientä kirpeyttä, torilta puolukoita pakkaseen, pikakäynti Peltolassa ja pelagonioiden muutto kaupunkiin, syksyn eka omenapaistos.... Tosin puolukat odottaa vielä parvekkeella ja pelargoniat keittiön  lattialla, onpahan huomiseksi puuhaa tiedossa. 

Rakastan lämpöä, silti olen myös syksyihminen, ja kevätihminen ja kesäihminen (vaan en talvi, jos joku nyt ei sitä vielä tietäisi..... ;) )  Syksyn värikylläisyys, pimentyneet illat ja kaupungin valot. Ne tuovat sydäntä ja sielua sävähdytäviä kokemuksia, ne voi tuntea fyysisesti, ne tulevat iholle. Ne ovat esteettisiä elementtejä jotka voi tuntea jokaisella solullaan. En ole patikoija-tyyppiä, tällä hetkellä en edes jaksaisi pitkiä matkoja, silti haluaisin vielä joskus päästä pohjoiseen ruska-aikana. Hyvässä ja turvallisessa seurassa tietenkin, olenhan pikkuinen pelkuri....  En pystyisi kantamaan rinkkaa, enkä noita pitkiä matkoja kävelemään mutta joltain kiinteältä asemapaikalta voisin retkeillä ja nauttia näkymistä ja puhtaasta ilmasta. Sitten joskus toteutan tämän haaveeni toivottavasti :D Meri ja saaristo ovat kuitenkin lappia enemmän osa minua, olisi vaikea asua merettömässä paikassa. Meri tuo vapauden tunteen, meren kautta pääsee vaikka minne pakoon, ainakin mielikuvien tasolla. Saaristo on ainutkertainen luonnoltaa ja luenteeltaan, se puhuttelee aina, läpi vuoden. Se riittää. Jollain tasolla pohjoisen luonto ja saaristo ovat samankaltaisia, molemmat koskettavat minua syvälle sieluni syövereihin. Ehkä se on sitä, että ne molemmat ovat tämän elämän ääripäitä, haasteellisia ja vaativia, näyttävät usein voimansa ja saavat ihmisen tuntemaan oman pienuutensa.

AJATUKSIA KUNTOUTUKSESTA 

vol kaksi. Kuntoutus tuli mieleeni noista edellisen kappaleen pohdinnoista. Jaksaminen on kuin näytteille asetettu aasinsilta palata tähän vuoden urakkaan; kunnon kohotus :D Oman fyssarin kanssa Ruissalossa mietittiin tavoitteita miten Niäminen saataisiin taas jaloilleen. Vai olisko se pikemminkin; käyttämään jalkojaan. Kun polvet kerran taas kestää, pitää niille antaa töitä. Toki tuolla töissäkin laitetaan tassua toisen eteen vauhdikkaastikin, se vaan ei riitä. Palaan siis juurilleni ja yritän saada kaupungin haltuuni kävellen. Pikkuhiljaa kaikki työmatkat kävellen, samoin kaikki muut matkat, entiseen tapaan. Loman kunniaksi olen tehnyt lenkkejä ja kävellyt muita matkoja. Tuntuu niin mukavalta, vapauttavalta. Ensin keskityn työmakoihin toivoen että draivi pysyy päällä ensin seuraavat kolme kuukautta, sitten seuraavat..... Matkojen lisääntyessä ja pidentyessä. 

Kaksi viikkoa alkaa olla putkessa kuntoutusviikon jälkeen. Nyt menee hyvin, ongelmana on pitkäjänteisyys, jaksanko samaa tahtia ensin nyt nuo 12 viikkoa, ennen seuraavaa tsemppitotuusviikkoa. Mottona on jaksaa, kunhan pimeys ei lannista ja liukkaus kallista katuun.... Ruokarytmin kanssa olen tehnyt aktiivisesti työtä. Voisin itseäni hiukkasen kehaistakin, en nyt ihan joka päivä ole viiteen ateriakertaan päässyt mutta ainakin neljään. Minulle sekin on hyvä. Onneksi on marjoja pakkasessa ja smoothievempaimella voi tekaista hyviä välipaloja. Sellaisia joita voi töissäkin nopsasti suuhunsa kaataa. Myönnän että olen alkanaut jo tätä säännöllisempää rytmiä kaivatakin, ehkä minulla on vielä toivoa! Pakko on kyllä myöntää että olen herkutellutkin, eihän sitä omenapaistosta voinut hukkaankaan heittää, eihän? Karkkia en ole syönyt, muutaman suklaapalan töissä ja kerran ihan ostin Pätkis-patukan, sen isomman. Näin kun saisi jatkumaan.... 

Hänen kununkaallinen korkeutensa leskikuningatar Herttuatar on jälleen kerran ottanut tilan haltuunsa. Sänky ja vessa, siinä ne tärkeimmät. Soffan kanssa, jos sille päälle sattuu. Istuu tuossa vieressä ja maukuu ja mouruaa, tassaa ellen rapsuta. Päivänä eräänä ei rauhoittunut ennenkuin nappasin syliin, siinähän ne enkat sitten tulikin. Puolitoista tuntia sylissä, varmaan tähän asti ollut sylissä saman verran koko elämänsä aikana :) Illalla hyppää sänkyyn heti kun alan sängynpeittoa ottamaan pois, tuijottaa murhaavasti kun hänen arvonsa nostan sängynpeitolta pois. Hädin tuskin mahdumme molemmat nukkumaan samassa sängyssä, eikä johdu minusta, Herttuatar asettuu keskelle sänkyä eikä satavarmasti aio liikahtaakaan, sen verran tietysti että hakee ne illan rapsutukset, antaen tassusta ellei niitä saa, kunnes tarpeeksi nautiskeltuaan kääntää palvelijalle selkänsä.... Näin meillä <3 

Hyvää yötä blogiystävät, huomenna on uusi päivä ja kaikkea mukavaa tulossa. Viimeinen lomapäivä...

<3