KESÄ KEIKKUEN KULKEVI.....
Kelit vaihtuu ihanasta lämpimästä auringonpaisteesta kylmään hyiseen navakkaan tuleen ja/tai sateeseen ihan tuosta noin vaan. Niitä lämpimiä hiukan kosteita kesäiltoja kaipaan. Ja sittten kun sellainen tulee, istun illalla puutarhakeinussa ja nautin joka solullani. Katson auringon kulkua taivaalla, hätistelen kärpäsiä, kuuuntelen lintuja ja heinäsirkkoja (kuulen ne vielä, ihan aikuisten oikeesti 😂 Kesäähän on onneksi vielä jäljellä, toivotaan että niitä iltoja on vielä monta... Entäpä ne elokuun kostean lämpimät illat.. Ne ovat vielä edessä 😍
Kyllä niin kesäihminen olen, herään henkiin keväällä kun ilmat lämpenevät ja luonto alkaa vihertää ja ensimmäiset kukat avaavat nuppunsa. Siitä voi sanoa alkavan todellisen elämän. Kesäiltoina virkistyn kun istahdan pihakeinuun. Silloin aistit herkistyvät, ne alkavat varastoida kesänergiaa että selviäisi talvesta.Talvella mennnään päivä kerrallaan, selvitään ja askelletaan kohti kevättä ja kesää. Talvella pärjäämisessä auttaa liikunta; ilman salitreenejä ja jumppia näivettyisi ja kasvaisi kiinni sohvaan. Ja muuttuisi niin henkisesti kuin fyysisestikin perunaksi. Ehkä. Näin kesällä en tahdo saada itseäni salille minkään aktiviteetin pariin, en millään ilveellä. Treenikamatkin on raahatttu mökille, mutta ei auta. Mieli tekisi tavallaan, mutta ei vaan tule lähdettyä. Riittää muka kun touhuaa pihalla ja juoksee koiran kanssa lenkeillä. Vaikka ei se oikeati riitä. Lihaskuntoakin pitäsi huoltaa, pitää yllä voimaa ja liikkuvuutta. Vaan ihminen on saamton ja heikko, vähän laiskan pulskeakin...
Nyt talvesta(kin) tulee erilainen, koiruus pakottaa ulkoilemaan säässä kuin säässä. Aamuin illoin ja niitten välissä. Pieni ihana koirulainen, mummon piristäjä ja virkistäjä. Toki erilaista on muutenkin. Hiukkasen luulen, että se totuus tästä eläkeläisyydestä iskee vasta kun on pimeää, liukasta, kylmää, sadetta päivästä toiseen. Vielä en ihan tajua missä mennään, odotan loman loppuvan, vapaapäivien loppuvan. Vaikka eiväthän ne lopu, minut on "tuomittu" ikuiseen kesälomaan. 😄 Takaraivosssa nakuttaa edelleen, että jokainen kesäpäivä on hyödynnettävä, pisaraakaan lempeästä lämmöstä ja auringosta ei saa heittää hukkkaan.
Oma eläkelahjani minulle itselleni oli koiruus, pieni suuri mäyrinkäinen, kodinvaihtaja ihanainen 💖 Hän katsoi minua fb:n kuvassa suoraan silmiin, hei sinä ihminen siellä, ota ja huolehdi minusta. Lähdimme katsomaan, rakkaus syttyi heti. harkintakyky rapisi pieninä palasina lattialle. Szotyi the Queen, vajaat kolme kiloa koiraa, egoa moninkertaisesti. Olemme totutelleet yhteielämään, mikä täällä möksällä ollessa olisikaan. Molemmat olemme löytäneet liikunnan ilon, koiruus jopa juoksuttaa minua ja minä alistun. Olen onnellinen, niin onnellinen, että pelottaa jos karvakorvalle sattuu jotain. Yhteenkuuluvuus ja ilo ovat käsinkosketeltävia, me olemme erottamaton pari 💗
Eläkeläisen elämä on kiireistä, kliseinen mutta niin tosi sanonta. En oikein tiedä miten olen töissä ehtinyt käydäkään. Päivät täyttyvät kaikesta mahdollisesta. Paljon mummoilua, puutarhaa, koiruutta.... Kotihommat täälllä möksällä vievät aikaa. Elämästä pitää vai nauttia, vaikkapa puutarhakeinusssa istuen. Valoisat illat venyvät, on uskomatonta kulkea kesäyössä puutarhassa, kaikki kukat näyttävät erilaisilta, värit tulevat aivan uudella tapaa esille 💗 Linnut ovat jo hieman vaienneet, enää ei kuule satakielen laulua viimeisellä iltayön pissalenkillä. Joku mustarastas jaksaa silloin tällöin huhuilla, tai tintti tipsukka laulaa muutaman sävelen. Kirjoittamaankaan ei ole muka ehtinyt, tai joutanut, saanut itseään toimeen. Iltaisin jutskataan somen välityksellä, ystävyyssuhteet säilyvät ja vahvistuvatkin kun mahdolllisuudet tavata paranevat. Ja illalla saa kukkua, kun aamulla saa nukkua. Alkaa löytyä se itselle sopiva elämisen rytmi. Jospa se auttaisi noissa uniongelmissa 💛
Kyllä niin kesäihminen olen, herään henkiin keväällä kun ilmat lämpenevät ja luonto alkaa vihertää ja ensimmäiset kukat avaavat nuppunsa. Siitä voi sanoa alkavan todellisen elämän. Kesäiltoina virkistyn kun istahdan pihakeinuun. Silloin aistit herkistyvät, ne alkavat varastoida kesänergiaa että selviäisi talvesta.Talvella mennnään päivä kerrallaan, selvitään ja askelletaan kohti kevättä ja kesää. Talvella pärjäämisessä auttaa liikunta; ilman salitreenejä ja jumppia näivettyisi ja kasvaisi kiinni sohvaan. Ja muuttuisi niin henkisesti kuin fyysisestikin perunaksi. Ehkä. Näin kesällä en tahdo saada itseäni salille minkään aktiviteetin pariin, en millään ilveellä. Treenikamatkin on raahatttu mökille, mutta ei auta. Mieli tekisi tavallaan, mutta ei vaan tule lähdettyä. Riittää muka kun touhuaa pihalla ja juoksee koiran kanssa lenkeillä. Vaikka ei se oikeati riitä. Lihaskuntoakin pitäsi huoltaa, pitää yllä voimaa ja liikkuvuutta. Vaan ihminen on saamton ja heikko, vähän laiskan pulskeakin...
Nyt talvesta(kin) tulee erilainen, koiruus pakottaa ulkoilemaan säässä kuin säässä. Aamuin illoin ja niitten välissä. Pieni ihana koirulainen, mummon piristäjä ja virkistäjä. Toki erilaista on muutenkin. Hiukkasen luulen, että se totuus tästä eläkeläisyydestä iskee vasta kun on pimeää, liukasta, kylmää, sadetta päivästä toiseen. Vielä en ihan tajua missä mennään, odotan loman loppuvan, vapaapäivien loppuvan. Vaikka eiväthän ne lopu, minut on "tuomittu" ikuiseen kesälomaan. 😄 Takaraivosssa nakuttaa edelleen, että jokainen kesäpäivä on hyödynnettävä, pisaraakaan lempeästä lämmöstä ja auringosta ei saa heittää hukkkaan.
Oma eläkelahjani minulle itselleni oli koiruus, pieni suuri mäyrinkäinen, kodinvaihtaja ihanainen 💖 Hän katsoi minua fb:n kuvassa suoraan silmiin, hei sinä ihminen siellä, ota ja huolehdi minusta. Lähdimme katsomaan, rakkaus syttyi heti. harkintakyky rapisi pieninä palasina lattialle. Szotyi the Queen, vajaat kolme kiloa koiraa, egoa moninkertaisesti. Olemme totutelleet yhteielämään, mikä täällä möksällä ollessa olisikaan. Molemmat olemme löytäneet liikunnan ilon, koiruus jopa juoksuttaa minua ja minä alistun. Olen onnellinen, niin onnellinen, että pelottaa jos karvakorvalle sattuu jotain. Yhteenkuuluvuus ja ilo ovat käsinkosketeltävia, me olemme erottamaton pari 💗
Eläkeläisen elämä on kiireistä, kliseinen mutta niin tosi sanonta. En oikein tiedä miten olen töissä ehtinyt käydäkään. Päivät täyttyvät kaikesta mahdollisesta. Paljon mummoilua, puutarhaa, koiruutta.... Kotihommat täälllä möksällä vievät aikaa. Elämästä pitää vai nauttia, vaikkapa puutarhakeinusssa istuen. Valoisat illat venyvät, on uskomatonta kulkea kesäyössä puutarhassa, kaikki kukat näyttävät erilaisilta, värit tulevat aivan uudella tapaa esille 💗 Linnut ovat jo hieman vaienneet, enää ei kuule satakielen laulua viimeisellä iltayön pissalenkillä. Joku mustarastas jaksaa silloin tällöin huhuilla, tai tintti tipsukka laulaa muutaman sävelen. Kirjoittamaankaan ei ole muka ehtinyt, tai joutanut, saanut itseään toimeen. Iltaisin jutskataan somen välityksellä, ystävyyssuhteet säilyvät ja vahvistuvatkin kun mahdolllisuudet tavata paranevat. Ja illalla saa kukkua, kun aamulla saa nukkua. Alkaa löytyä se itselle sopiva elämisen rytmi. Jospa se auttaisi noissa uniongelmissa 💛
Tälläistä tällä kertaa, ei selittelyjä miksi näin harvakseltaan, se on vain näin tällä kertaa. Elämä asettuu, ehkä, rauhallisellemmille urille. Nyt toivotan teille blogiystävät mahdollisimman rauhallista yötä ja lepoa tuovaa unta.
💖
