KESÄN LOPPU...

tuli varoittamatta, ei sillä ollut edes kelloa kaulassa. Eipähän vanhingoilla yleensä sellaista taida ollakaan 😖 Reilu viikko sitten touhusin innoissani möksällä. Oltiin oltu pitkällä lenkillä koiruuden kanssa, juteltu niitä ja näitä puutarhoista ystävän kanssa hänen pihallaan, mm puista joita ei tulisi tuollaiseen paikkaan edes istuttaa.Tuolla möksällä saa aina priorosisoida ja tehdä valintoja siitä, mitä haluaa tehdä/mitä pitää tehdä, saman arvoisia töitä on paljon, on vaan tartuttava johonkin. Valintani oli ehkä väärä, ainakin sillä oli katastrofaaliset seuraukset.  Edellinen omistaja on istuttanut pihalle jalopähkkinäpuun (Mantsurian jalopähkinä?), nuo puuthan kasvavat luonnossa 8-10m korkeiksi eli aivan liian isoiksi pienelle tontille, ja täysin sopimattomin mittoihin siirtolapuutarhan säännöksiin nähden 😩 Näin tuo meidänkin puumme venyy aina kesän aikana sopimattomiin mittoihin ja sitä joutuu leikkelemään aika rajustikin vuosittain.

Sunnuntaina päätin käydä tämän "pahuuuden puun" kimppuun, rakkaallla lapsellahan on monta nimeä. Katsastuskomitea on valittanut puun korkeudesta, leikkaaminen tuonut harmaita hiuksia liki vuosittain, puu on kaunis mutta äärimmäisen hankala nopean kasvunsa takia. Minun mielessäni puu oli oikeastaan saavuttanut kohtalonsa jo ennen toissa sunnuntaita, olin valmis siitä luopumaan kokonaan tai ainakin leikkaamaan sen alas radikaalisti, oli siitä sitten mitä seurauksia tahansa. Ja nyt, no niin, ehkä senempiä selityksiä ei kaivata...

Päätin leikata ko puuta aika reippaasti, niin kauan sujuikin huvin, kun pärjäsin oksaleikkurin kanssa. Suunnitelmissani oli kysyä naapurin Jaria sähkösahan kanssa auttamaan suurimpien oksien leikkaamisessa, itsepäisenä päättäväisenä muulina halusin kuitenkin ensin itse tehdä kaikkeni, jospa kuitenkin pärjäisin ihan itse.... . Niinpä kaivoin sahan esille, aikani sahattuani omaan pituuteeni liian korkealta saha juuttui, varvistin tikkailla, tikkaan tasainen painotus muuttui, tikas painui maahan ja kaatui, minä tarrauduin oksaa (tietenkin juuri siihen jota olin ollut sahaamassa....) tipahdin, jalka jäi jumiin tikkaan puolan väliin ja vääntyi 😓 Ja murtui...

Pieni iloinen välipala, näitä möksällä olemisen riemuja, luonnon tuomia hyviä kokemuksiaTämä siksi, että yhtenä aamuna hyppeli punarinta pihalla, harvinaisempi vieras, itse en ennen ollut nähnyt noin läheltä, noin pitkää aikaa 💗 
https://audioboom.com/posts/1338543-punarinnalla-on-kevatillan-kaunein-liverrys

Kävin sitten taas kerran katsastamassa Tyksin yhteispäivystyksen. Hyvää sanottavaa tälläkin kerralla; tulin kuulluksi, ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja asiansa osaavia. Iso kiitos sinne. Sain lähteä kotiin miettimäään yön yli, mitä mieltä itse olisin jalan operatiivisesta hoidosta. Minuahan pelotti aivan "sairaasti" ajatuskin leikkauksesta, mahdollisista hermokivuista sen jälkeen. Aamulla osastolla ortopediraati oli onnekseni päätynyt murtumien hyvän asennon vuoksi kipsihoitoon.(Joukossa oli minua pitkään hoitanut luotto-ortopedini, se lisää luottamustani tehtyyn ratkaisuun) Kuusi viikkoa, no ainakin, on jalka kipsattuna ja minä opettelen elämään keppikansalaisen elämää, täysin riippuvaisena ystävien avusta.

On vaikea pyytää apua, on vaikea "alistua" autettavaksi. Olen tottunut olemaan se pärjääjä, itse tekijä, ehkä auttajakin mieluummin kuin autettava. Nyt ei pysty itse juuri mihinkään, ruuan laitto tuntuu aivan ylivoimaiselta (tosin ei minulle juuri mikään maistukaan), siihen sisältyy aivan liian paljon pieniä liikkeitä, kääntymisiä ja paikan vaihtoja.... En olisi ikinä voinut kuvitella pyytäväni itselleni ruokaa, nyt siihenkin oli taivuttava. Minulla on onneksi rakkaita ja ihania ystäviä, he tuovat minulle kassikaupalla syötävää, pieniä herkkuja, kunnon ruokaa ja myös pitävät huolen, että syön 💛 Sekään ei ole aivan itsestään selvää tässä tilanteessa. Entä kaupassa käymiset? Lähikauppa on lähellä ja silti kaukana, kantaminen on haasteellista, jotain pientä voin joskus hakea, mutta sekin vaatii aikamoista ponnistelua, varauslupaa kun ei ole. Onneksi on ystävät, onneksi tiedän heidän tekevän tämän kaiken mielellään 💙 Jos pitää lähteä jonnekin, pitää kysyä kyytiä, tai soittaa taksi. Itsenäiselle kulkijalle sekin on uuden nöyrtymisen paikka. Ystäväkyydin etuna on juttelu ja mieltäpainavien tai ilahduttavien asioiden vaihto 💖 Kiitos.teille ystävät, kiitos lapsi; Tiina, Esa, Riitta, Ossi, Pirkko, Heidi, Samuli, ilman teitä en tulisi toimeen 💚

 

Mitä sitten koiruus, iloni ja onneni, paras lohduttaja. Hän (varsinais-suomalaiseen tapaaan) käy välillä lomailemaasa ystävien luona, siellä on hyvä olla, on seuraa ja syliä, rapsutuksia ja herkkuja. Kotona ollessa ystävät vievät häntä lenkille, yritän minä itsekin tehdä pieniä pissakakka-lenkkejä. Szotyi the Queen on huolestunut palvelijan tilasta, hän nukkuu pääasiassa sylissä, vahtii koko ajan mihin palvelija nyt sitten könkkääkään keppiensä kanssa. Koiruus stressaa selkeästi, alistuu elämän uusiin kuvioihin, eipä paljon muutakaan voi... Lenkit ystävien kanssa, ja palvelijan jättäminen kotiin, sujuvat päivä päivältä paremmin. Szotyi on vaan niin kiltti ja kiva koira 💖.

Se kipu sitten, miten sen kanssa pärjää? Sanotaanko vaihtelevasti, päivä päivältä paremmin. Edelleen olen varpailllani, mihin suuntaan jalan kivut ovat muuttumassa, niissä on niin paljon aineksia hermokivuksi, merkkejäkin sellaisesta on. Haluan uskoa ettei jalkaan koskaan kehity CRPS:sää, yritän otttaa tarpeeksi kipulääkettä ja pitää kivun kurissa kaikilla muillakin mahdollisilla keinoilla. Kädet huutavat välillä hoosiannaa, keppien kanssa kulkeminen on rankkaa. Toistaiseksi olen pärjännyt lastojen ja hanskojen avulla. Vielä on kuitenkin jäljellä viisi viikkoa tai jopa pidempäänkin, rukoilen käsien kestävän... Silti pelottaa, tuossa suhteessa eletään elämää veitsen terällä, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.. Onneksi kipulääkkeet hoitavat myös käsiä ja hartioita ja niskaa ja ja ja, kaikkea joiden kipuilun kanssa olen joutunut elämään. 

Tälläinen  on päivän tarjotin, eväät joiden kanssa eletään päivästä toiseen. Uskotaan tulevaisuuteen, uskotaan hyvään ja nopeaan toipumiseen. Ihanaa on uskoa ystävyyden voimaan, siihen rakkauden ja huolenpitoon mitä voi saada. Onneksi on näin. 

💖

TAIVAS ON HARMAA... 

mutta niin itkee sielukin. Elämä on niin pienestä kiinni, sattumasta, läsnäolon hetkestä. Pahuuden lonkerot kiemurtelevat omaan elinpiiriin, luovat epävarmuutta ja pelkoa.

Kuva: Johanna Manu / Yle

On käsittätmätöntä miksi tällaista tapahtuu ( https://yle.fi/uutiset/3-9785241 ) Vielä kun tapahtumat sattuvat oman elinpiirin keskiöön, sinne missä olet kuvitellut olevasi turvassa, maailman metropoleihin verrattuna pienessä kaupungissa. Ei minulla ole ollut harhakuvaa, etteikö Turussa olisi ongelmia. Olen kokenut kaupungin muuttuvan turvattomammaksi jo vuosien, vuosikymmenien, ajan. Vähensin kävelyä iltavuorosta kotiin, koska ydinkeskustan levottomuus oli pelottavaa etenkin viikonloppuisin.  Mitään tälläista en silti ole voinut kuvitella tapahtuvan omassa kotikaupungissani.

Nytkin istun täällä mökilläni (onnneksi), kuuntelen sadetta ja katson taivaan harmautta. Mikään ei voi kuvata paremmin mielalaa kuin tuo raskaana maahan valuva vesi, taivas itkee puolestani, en osaa tai ehkä uskalla, surra itse. Tai siis suren kyllä, mutta pelkään antaa surulle valtaa. Raskas suru päästää myös pelon valloilleen. Pelko on pidettävä kurissa, uskallettava elää normaalisti, vain näin voidaan taistella pahuutta vastaan. 

Tämä tapahtuma on vastaavien ohella herättänyt vahvaa yhteisöllisyyttä, surraan yhdessä, viedään tapahtumapaikoille kynttilöitä ja kukkia. Hyvä näin, tuetaan ja autetaan toisiamme siinä missä voidaan. Aina on ihmisiä, jotka välinpitämättömästi kulkevat hädässä olijan ohi, onneksi tlanteessa kuin tilanteessä on myös niitä niitä, jotka pysähtyvät auttamaan, vaikka oma turvallisuuskin olisi uhattuna.Auttajia löytyy ikään, sukupuoleen tai kansallisuuteen katsomatta, he myös auttavat em. ehdoin ketä tahansa. Kiitos heille, aidoille inhimilllisille kanssakulkijoille 💚  ( https://yle.fi/uutiset/3-9785500 ) 

Vihalla ei voiteta vihaa, kosto ei paranna mitään tai ketään. Arvet jäävät, yritään kasvaa niiden yli. Kannetaan vastuuta toisitsamme, autetaan toisiamme, ollaan inhimillisiä. Ollaan empaattisia ja oikeudenmukaisia. Kaikkea ei tule hyvksyä, pahan tekijät pitää saattaa vastuuseen teoistaan. Silti meillä meillä on varaa välittämiseen! Aina, ei vain tänään, tämän teon aktivoivima. Välitetään toisistamme ihan tavallisessa arjessamme  💜 http://blogit.image.fi/paivystavaanarkisti/empatia-on-kaikki-mita-meille-jaa/ 

34 YHTEISTÄ TYÖVUOTTA ❤💖

Viimeiset yhteiset työpäivät olivat yhtä juhlaa. Uskomatonta juhlaa. Hyvän mielen, ystävyyden ja haikeuden aikaa. Rakkaudesta työkavereihin, rakkaudesta työhön. Olinhan jo kerran jos toisenkin ajatellut vain poistuvani takavasemmalle, salaa ja huomaamatta. Onneksi asiat muuttuivat ja minulle oli henkisesti ja fyysisesti mahdollista jatkaa työntekoa oman toiveeni mukaisesti kesän kynnykselle. Ja ajankohtaan, jota olin monesti miettinyt itselleni parhaaksi. Kiitos siitä mahdollisuudesta... Nyt saatoin kypsyä hiljakseen ajatukselle, jäädä pois työelämästä. Oikeastaan se oman iän ja eläkkeen julkistamisprosessi alkoi vanhempainryhmämme joulujuhlassa, siellä kerroin koko juhlivalle joukkiolle suunnitelmistani, muutaman kyyneleen maustamana tietenkin 💕  Asiasta puhuminen oli edelleenkin vaikeaa, mutta helpottui ajan myötä. Sain tehtyä pakolliset päätökset, niinkuin nyt senkin, että juodaan kahvit osastolla. Mitään "pönötysjuhlia" en halunnut... Ensimmäinen hyvästeltävä oli minulle niin tärkeäksi tullut vanhampainryhmä,oli viimeinen kerta ryhmässä,haikeat hyvästit vanhemmille ja vetäjäkollegoilleni 💚

Mutta mitä sitten sainkaan, sitä en edes uskaltanut unelmoida, odottaa, toivoa, uskoa. Oma ihmisyyteni, itseluottamukseni, omanarvontuntoni nousivat sumusta ja menneet traumaattiset kokemukset ottivat askeleen ja toisenkin taaksepäin. Sydämestä tulevat kauniit sanat, yhteisesti kostuneet silmät, lämpimät halaukset... Jo se olis ollut tarpeeksi. Kahvitushetken ja niiden "pakollisten" yksikkömme omien traditioiden lisäksi, olivat maailman parhaat työtoverini keksineet vaikka mitä. Sain heidän yhteisesti tekemänsä torkkupeiton ja ponzon, neliöitä kun oli tullut niin paljon 💛 Tuohon lahjaan kuului valmistusprosessista kertova haikean hauska kirja, kuvia ja sattumuksia työn edistymisen varrelta. Saan vielä monet naurut ja kyynelet kun sitä selaan, samoin kun katselen omaa "torkkupeittoryhmääni" fb:ssa, sinne sain pääsyn peiton saatuani.Voi noita ihania rakkaita naisia, ette arvanneetkaan kuinka paljon tämä minulle on merkitsennyt 💜  Nuo peitto ja ponzo ovat täynnä halauksia, ja varmaan sitä nauruakin joka meillä niin usein raikui. 

 Niin ja tuo pieni koira tuossa, hän on oma eläkelahjani minulle itselleni. Vuosien haaveiden jälkeen, juuri nyt oli hänen aikansa... 💖

Juhlathan eivät loppuneet tuohon kahvitilaisuuteen. Kun nyt kuuuluin tähän muinaisjäämistöön tuossa työyhteisössä, sain myös toiset juhlat, sellaiset työkavereiden järjestämät, minunnäköiseni. Vietimme aivan mahtavan päivän Ruissalossa, jouduin, tai oikeastaan sain, tehdä kaikenlaisia pieniä hauskoja juttuja. En jaksa ymmärtää, miten  kaikki tuo mielikuvitus on mahdollista 😂  No, ehkä siksi että mukana oli juuri se joukko joka siellä oli 💗 Pieniä leikinomaisia tehtäviä joiden loppuhuipentumana sain uuden ammattitodistuksen, eläkepäivien talous on nyt taattu, ei tarvitse olla huolissaan 😍  Oli musiikkia, oli hyvää ruokaa, oli ihanasti ajateltu lahjakokonaisuus; jokaiselta sain siemenpussin tms. Nyt täällä Peltolanpuutarhassa kasvaa keskolakukkapenkki, ja kasvaakin muuten kovaa vauhtia 💓  Ensi vuonnakin kasvaa, osa siemenistä jää odottamaan esikasvatusta ja uutta kesää, osan jo kasvamassa olevista toivon siementävän ja nousevan uudestaan vuoden kuluttua... Olen niin onnellinen kaikesta tästä 💖

Tästä se  alkoi, viraallisesti eläkeläinen. Ensimmäisen eläkeaamun tunnelmia. Ihan lippujen liehuessa, auringon paistaessa oli helppoa astua uuteen elämään. Kun vielä ihan naapuri ja melkein naapurikin täällä Peltolassa aloitti oman eläkkeensä samana päivänä 💕

Kiitos rakkaat työtoverit, olette uskomattoman ihania ja tärkeitä 💙

AINA EI PAISTA VAIKKA PAISTAAKIN...

Sellaista se elämä on. Silti siitä paisteesta pitää ottaa kaikki irti. Siitä auringosta siis. Vaikka olen jo nauttinut vapaasta kesästä pari kuukautta, on jossain takaraivossa edelleen tunne, että jokainen kaunis minuuttti, jokainen sekunti, pitää käyttää hyödyksi. Että asioita pitäisi tehdä harvat vapaapäivät hyödyntäen... Ehtiä, ehtiä, ehtiä kaikki, niinkauan kuin aurinko paistaa.  En kylläkään ajattele joutuvani töihin, on vaan tunne, että ei tämä tälläinen vapaus voi olla totta, loppuu se kuitenkin ihan juuri 😆

Minähän elän ulkona, touhuan puutarhassa, ulkoilen koiran kanssa, istun pihakeinussa iltaisin teestä nauttien. Aamulla kahvit terassilla, lehti ja fb. Ihanan rauhalliset kiireettömät aamut, niitä minä rakastan. Aivoni rakastavat, vatsani rakastaa, koko kehoni rakasaataa 💖 Nyt pitää nauttia ulkoilmasta, kyllä sitä ehtii sisälllä istua kun kelit viilenee ja etenkin sitten kun ollaan jo kaupungissa, tulee kylmä ja pimeä, sateet ja rännät ja jäätiköt vuoronperään ja samanaikaisesti. Nyt imetään voimaa ja terveyttä lämpimistä auringon säteistä, kesätuulesta (vaikka tänä vuonna se onkin usein ollut hyytävää), lintujen laulusta, sirkkojen sirityksestä, kesän tuoksusta. Näitä voi sitten talvella muistella, palata niihin mielikuvissa vaikeina hetkinä. Tai ihan muutenkin vain. Tehdä kesäisiä mindfulness harjoituksia kun ulkona paukkuu pakkanen tai lotisee sade pitkin ikkunoita.😎

Sitten tuohon idylliin tulee joku pieni inhottava pistiäinen; itikka, mäkäräinen, polttiainen, pistiäinen mikä ikinä lieneekään. Tulee se yksi joka pistää, tulee se toinenkin. Kutittaa, rapsutetaan, kutittaa, rapsutetaan..... Rapsutetaan kunnes kädessä isot punaiset koomattavat leviävät alueet. Ja kipu. Antibiootti hoiti tulehduksen, kortisoni rauhoitti osaltaan ihoa. Olisipa tarina jäänyt tähän, mutta ei suinkaan. Kyseessähän oli hermovauriokäteni. CRPS sai hyvän tekosyyn lehahtaa pintaan, käden hermokivut hipoivat samoja taajuuksia kuin historiani alkuvaiheessa, kun kunnon lääkitystä ei vielä ollut. Pieni minäni pelästyi, masentui, ahdistui. Iski epätoivo, tässäkö taas ollaan, noustaanko aallonpohjasta yhtään ylemmäs vai onko ristiaallokko niin voimakasta ettei ylämäkeä enää tulekaan.  Ajatukset olivat epätoivoisia, hetkittäin en tiennyt,miten jaksan eteenpäin. Mutta pakko oli vain porskuttaa, halusi porskuttaa sillä eihän tälle voinut antaa periksi. Pikkuhiljaa on kipukohtaukaset harventuneet, kovin herkässä ollaan edelleen, nyt onneksi jo pärjään peruslääkityksellä vaikka hankalampaakin tulisi. Kyllä minä tiedän että tämä taudinkuva aaltoilee, välillä myrskyää oikein kunnolla, välillä tulee maininkeja. Ei vaan aina jaksaisi, toivoisi ja odottaisi tasaisempaa elämää, ehkei se vaan onnistu...

Nyt ollaan mainingeissa. Elämä on alkanut normaalistua. Onneksi. Tosin tänään taas iski täyslaidallisen hermoheikkoon käteeni. Mikä se muu olikaan kuin sontikka, kylmän kostea sateenvarjo johon käsi hetken lepääsi ja hermokivut alkoivat... Onneksi se meni ohi, ainakin melkein. Siitä huolimatta leikkasin tänään(kin) omppupuuta, nyt se urakka on tehty, puiden läpi näkee taas taivaalle ja kypsyvät paremmin ne harvat omput joita tänä vuonna tulee. Täällä iski parhaaseen omenan kukinta-aikaan kova tuuli ja sade ja ainakin kanelista varisi lähes kaikki kukat alas. Ehkä ensi vuonna taas saadaan maistuvaisia oman puun herkkuja. Alkukesän koleudesta huolimatta marjojen kukinta onnistui, punaviinimarjoja tulee,mustiakin, valkoisiin voi aina luottaa (ne ovatkin minulle varsinaisia herkkimarjoja) Karviaisaita voi huonosti, se alkaa olla vanha ja väsynyt ja muutama vuosi mennyt huonolla hoidolla, toivotaan että vanhatkin pensaat elpyvät, jotain uutta pitää siihen istuttaa joka tapaukasessa. Itseäni siitäkin saan syyttää, ei pitäisi laiskotella. Suklaakirsikkakin ehti onneksi kukkia ennen noita huonoja kelejä ja ilmeisesti pörriäisetkin lentelivät sopivasti, koleudesta huolimatta, makoisia kirsikoita olen maistellut ja paljon on vielä syötävää jäljellä. 

Tälläistä tällä kertaa, jotain muuta seuraavalla 😄

Hyvää yötä blogiystävät! 

💖