PERSEIDIEN YÖ

tai sittten ei. Ja niinhän se meni, pilvet peitti taivaan ja uni voitti. Ja taas kului aikaa eikä mitään tekstiä tullutkaan. Nyt istun pihakeinussa lämpimässä auringon paisteessa. Ihan T-paidassa tarkenee vaikka tuuli puhaltaa navakasti. Onneksi keinussa on katos, muuten taitaisi saada omenasta päähänsä, sen verran hurjaa tuo tuulen tuiverrus on. Keittiössä tuoksuu omenapiirakka, jospa illalla pikku-pehtoorin kanssa sitä maisteltaisiin... Pian nuo omppusadosta väkerretyt piirakat ja paistokset alkavat näkyä taas vyötäröllä, plääh, se kun kuntouksen harjoitteiden ja kesän liikunnan ansiosta jo hiukkasen kaventuikin. 

On surullista että syksyn sastoa tulee usein liian yltäkylläisesti. Jos sitä yleensä tulee. Ei itse sadossa ole mitään moittimista, siinä vain että siitä jää niin iso osa käyttämättä. Liian laiska on hakemaan ylimääräisille kesäkurpitsoille, lehtikaaleille, omenille ja muille toisia ottajia. Ylijäämä menee kompostiin, toki sieltä se hyödynnnetään kasvimaalla uudestaan vuoden kahdenkuluttua. Toki voisihan sitä suhteellisen helpostikin hankkia kyydin ja viedä omppuja lähikoululle/päiväkotiin/lastenkotiin tai vanhuksille. Tuossa vaiheessa iskee se mukavuudenhalu ja epäilys huolitaanko lievästi ulkonäöltään epätäydellisiä omppuja mihinkään, vaikka olisivatkin taatusti puhtaita ja myrkyttömiä.  Tässä kovassa maailmassahan vain  täydelleinen n hyväksyttävää :(  Täällä siirtolapuutarhassa ei kyllä kannata omenolaatikkoa portin pieleen laittaa, taitaa olla samat ongelmat kaikilla, tänä vuona omenoita tulee todella paljon....

Maanantaina alkaa viimeinen pätkä kesälomaa. Loma on mukavaa vaikka siihen kasaantuisikin tutkimus- ja lääkärikäyntejä useampiakin. Huonoilla fiiliksillä lomaani aloittelen, kuten sitä edellistäkin, työstä johtuen. Tuleee pahaa mieltä aiheuttavia uutisia, ikäviä sanoja evääksi "lomamatkalle". Pääseköhän näistä eroon ennen työuran loppumista vai kiihtyykö työmurheiden vauhti ennen kaiken päättymistä? En enää jaksaisi tällaista, haluaisin lähteä työelämästä hyvillä mielin ja tyytyväisenä. Toki myös virkeänä, terveenä ja hyväkuntoisena. Vai onko rakkaan viisaan ystävättäreni ajatus, että työelämästä poisjääminen on helpompaa jos on hiukkasen vaikeaa, totta. Silloin ei sitä työelämää kaipaisi niin paljoa. En tiedä, olo on kovin ristiriitainen kun työstäni pidän niin kovasti. 

Maanantaina odottavat sähköiskut ;) Tiedossa aina yhtä mukava ENMG tutkimus, varokaa lääkärit Niäminen tulee, se voi mottaista takaisin sähköiskun voimasta ;)  Sitten viisaat alkavat pohtia tarvitseeko tehdä jotain, kädelle ja/tai niskalle. Itse aloitan oman tekemiseni eli toimintakykyni ylläpidon liikunnallisin keinoin, myös samaisena maanantaina. Kesän, vai syksyn, ensimmäinen treeni tiedossa. Hiukkasenko "pelottaa" tuo totuuden silmiin katsominen. Pitkäksi on tauko venähtänyt, liikuttamisesta ovat huolehtineet puutarha ja työmatkat, kuten myös pikku-pehtoorin kanssa touhuaminen. Sellaiset aktiviteetit ovat elokuun sateissa laskeneet kuin lehmän häntä. Aamut ovat  liian vilpoisia minulle pyöräillä töihin (CRPS-käsi ei kylmyyttä siedä), puutarha ei ole vaatinut niin paljoa hoitamista, tai ainakaan saanut. Muutama pieni kahvakuula-treeni ei ole kesää tehnyt paremmaksi. Totuus alkaa valjeta, töihin itsensä ja terveytensä hyväksi on alettava heti, ei sitten joskus. Uhkakuvana on totaalinen jäykistyminen ja läskistyminen ja sohvaperunoituminen kunhan on pakko muuttaa kaupunkiin.  Mitään noista en halua eli on alettava taistella omaa itseään vastaan ja myös voitettava se taistelu :D 

Nyt taasen, hyvää yötä blogiystävät. Toivotaaan tästä yötä viiime yötä parempaa; unta ilman häiriötekijöitä. Ei ylimääräisiä kolinoita aamukahvi-terassilla, ei levottomuutta ympäristössä, ei oman pään sekavia ja ahdistavia ajtuksia, ei huoligeneraattrin aktivoitumista, ei mitään kolotuksia tai jumituksia. Onko mahdollista vai ei, aamulla sen viimeistään tietää, ehkä voi ksinkertaisesti tehdä päätöksen että näin tapahtuu...

<3

ELÄMÄ ON 

heittäytymistä ja uskaltamista. Rohkeutta olla oma itsensä ja etenkin voittaa itsensä. Ellei uskalla mitään, ei koskaan pystykään mihinkään. Näin se vain on. Vaikka pysyvyys ja vaarovaisuus tuntuisikin turvalliselta, näivettyisi ellei koskaan ylittäisi itseään, ei koskaan heittäytyisi elämään. 

Viimeiset kuusi vuotta ovat vaatineet sen kaltaista heittäytymistä ja uskallusta että hirvittää. Näin jälkikäteen ajatellen, en tiedä miten kaikesta olen selvinnyt edes suhteellisen selväjärkisenä. Tuo selväjärkisyys taitaa kyllä olla ihan oma tulkintani henkisestä (ja fyysisestä) tilastani joten täysin objektiivisen varma asiasta en voi olla ;) Vaikka onhan minua sen verran tutkailtu näinä vuosina, enkä siitä huolimatta ainakaan diagnoosiksi asti, järjettömyyden leimaa ole otsaani saanut! 

Viime vuonna kuljin läpi kuntoutusmyllyn, yksilöllisesti. Viisaasti, ainakin minulle sopivasti, jaksot olivat neljässä osassa, paras tulos tulee kun tietää etttä kohta on taas uusi kerta. On jaksettava treenata vaikka ei jaksaisikaan... Kiltti tytttö tekee kotiläksyt ja kun samaa vauhtia huomasi edistystä voinnissaan ja jaksamisessaan nosti se motivaatiota. Mutta sitä heittäytymistä ja rohkeutta tuossakin tarvittiin, piti oikeasti kohdat oma kehonsa, niinkuin myös oma mielensäkin. Voittaa ajatukset omasta kykenettömyyydestä ja antaa vaan palaa täysillä. Omasta kaiken kykenevyydestään tahdon voimalla piti myös hellittää, pakko on vähitellen oppia olemaan armollinen itselleen. Tuo koulu on vielä pahasti kesken, ehkä vähitellen...  Omassa ohjelmassa pysymisessä vadittiin sitkeyttä henkiselläkin tasolla, ne samat iänikuiset venytykset ja muut maistuivat välillä umpipuulta, näin  kesälomaillessa omista ohjeista pitkän kaavan mukaan alkaa jo huomaamaan, että syytä olisi taas alkaa uudelleen. Ja kyllä aloitankin, ensi viikolla sitten ;)  Uskoisin että kaikki tämä on vaikuttanut positiivisesti elämän hallintaani.

Mitä elämä tuo nyt lomien jälkeen, sitä ei vielä voi tietää. Tiedän ettei kaikki ole ihan kivaa, ei edes miellyttävää, mutta olen noista menneistäkin vuosista selvinnyt, miksen taas tästäkin.... Ainakin voin päättää selvitä! Onnekseni tiedän edelleen etten ole yksin, minua on tukenani seisoo niin ammattilaisia kuin ystäviäkin. Olen onnekas <3 Suurin asia tulevassa vuodessa on omaan mieleen sukeltaminen. Jos suunnitelmat etenevät toivoitten mukaan. Aletaan taas kerran käydä tätä kipuhistoriaa läpi, yritetään sopeutua siihen ja omaan haavoittuvuuteen. Ja siihen ettei enää ole entinen itsensä, ettei pysty ihan kaikkeen, että hyväksyisi itsensä juuri tällaisena ja jaksaisi näillä ehdoilla jatkaa kunttoutumista ja hyvän elämän ylläpitoa. Pärjään näinkin kyllä, mutta kuntouksen prosessi auttoi ymmärtämään että kipupisteitä löytyy vielä turhan paljon, toipumista riittää muttei se mahdotonta ole. 

Nyt tällaisia ajatuksia, ensi kerralla jotain muuta ;) Vielä päivän viimeinen antibiootti ja sitten nukkumaan. Kauniita unia meille kaikille, kiitos että saan jakaa kanssanne ajatuksiani!

<3

KESÄ

ei paljoa sanoja kaipaa,kuvat puhuvat puolestaan. Lomailu on ollut ja on edelleen mukavaa, loppu vaan alkaa häämöttää... Tässä kesässä tuntuu menevän sekaisin työ- ja loma-ajatukset, aina en muista koska mikäkin on tapahtunut. On tehty niin paljon töitä Peltolassa pitikin kesää, ajatukset kulkevat enemmänkin niiden töiden mukaan, elämä ennen ja jälkeen sen ja sen vaiheen. Samalla mielessä risteilee mitä kaikkea vielä pitäisi ehtiä.

Pehtoori poistuu kotikonnuilleen ja työmaalleen ensi vkl, sitten touhutaan itsekseen. Pari pikku ikkunaa on hiukkasen kesken vielä, vähän oikeastaan unohtunutkin että hommaa olisi. Ei paljoa, mutta sen verran että aikaa siihen pitää ottaa. Puhumattakaan minun loppumattomista puutarhaprojekteistani... Nekin edistyvät hitaahkosti, pikku-pehtoorin hoito haittaa hommia, ei aina voi iskeä kukkapenkin kimppuuun kun kaksivuotias pyörii ympärillä :) Pikku-pehtoori on kova poika osallistumaan, tänään hoidettiin yhdessä kasvihuonetta. Suuri ilo tuosta pikku-pehtoorista on, lapsen iloinen nauru vie aikuisen murheet hiukkasen kauemmaksi. Niinkuin myös lapsen touhujen seuraaminen saa hyvälle tuulelle. 

Mutta nyt niitä kuvia, juttua ei tällä kertaa enempää, pieniä palasia kesäparatiisistani teidänkin iloksenne. Kummasti näitä kuvia on lähinnä kasvimaasta, no se onkin se iso ilo täällä, ihan yhtä suuri kuin kauniit kukat, kyllä niitäkin löytyy, mutta paras loist oon jo takana päin.... 

Hyvää yötä blogi-ystävät, kauniita ja kivuttomia unia meille jokaiselle. Minun sieluni lepää näissä maisemissa, kehokin rentoutuu vaikka touhuaisi aamsuta iltaan. Kivut tosin palasivat jo, ilmat viilenivät ja helteet hävisivät. Silti tätä parempaa kesän vietto tapaa ei ole! 

<3