Kun tämä elämä

ei oikein tahdo pysyä käsissä. Eletään ja ollaan kaupungissa, käsillä on kaikki mukavuudet ja elämän helpottajat. On vesiklosetit ja suihkut käden ulottuvilla. Lämpötila suhteellisen sopivalla mukavuusalueellla eli ei siis liian lämmintä mutta ei kylmääkään. Lähikauppaan meno kestää pari minuuttia, torille tuskin kymmentäkään. Bussi kulkee kortelin mitan päästä ja fillari on pihalla. Miksi siis tökkii? 

Yhtenä syynä on varmaan ylläripylläri poskiontelotulehdus antibiootteineen ja kortisonikuureineen. Anbiootti kuvottaa iltaisin, kortisoni saa pumpun  pomppimaan miten sattuu... Harvinaisen työläs lääkekoktaili tällä kertaa. Mutta toivon että tauti katoaa ennenkuin oikein ehti iskeäkkään, varhaisvaiheessa mutta todellisena. Kunhan tuo paranee, alkaa henkivaivatkin helpottaa. Ja sen myötä jaksaminen arjessa muutenkin. 

Toinen asia on se, että sielu elää vielä puoliksi kesätunnelmissa, odottaa intiaanikesää, toivoo helteiden paluuta. Ja odottaa aurinkoa. Onneksi siitä paisteesta on kuitenkin tänä vuonna saanut nauttia, mutta auringon suhteen olen kyltymättön, sitä ja lämpöä ei täällä ole koskaan liikaa, mielestäni ei edes tarpeeksi. Nauttikaa te muut talvesta ja pakkasista, minä nautin lämmöstä ja auringosta. Pelkästään, tai no en pelkästään, siksi että voin niin paljon paremmin silloin. Huomaan kädessäni jo tämän ilmojen viilentymisen. Kihinä ja kuhina käden sisälmyksissä on päivittäinen vieras, liki kokoaikainen. Toisaalta, on vasta lähinnä hermokuhinaa, ei vielä sen pahempaa. Mieluummin elän sen kuhinan kanssa kuin kivun... Ehkä... Tai sittenkin.... En tiedä! Oikeastaan  jos ihan rehellinen olen, en halua kumpaakaan kaverikseni. 

Syksy on aina jollain tavalla haikeaa aikaa. Kaunista mutta haikeaa. Luonto vaihtaa väriä keltaisen ja ruskean ja punaisen sävyihin. Hehkuen kuin haluaisi näyttää tulevalle kylmyydelle voimansa, ilkkuen pimeydelle mutta sitten hiljakseen väistyen odottamaan. Syksyn värit ovat upeita, välillä lähes henkeä salpaavia. Kauneutta löytyy joka vuodenajasta. Pitää keskittyä nauttimaan siitä mikä on meneillään. Talvellakin on kaunista, mutta kun se kylmyys ei sovi yhtään miinulle, eikä ole vaateista kiinni, jos olisikin eihän edes ongelmaa olisi. Ja talven jälkeen tulee kevät, sitten kesä... Odotan siis tulevaa :D

Peltolassa on tänään(kin) puuhailtu syksyhommia. Pientä sadonkorjuuta, pientä kasvimaan siivoilua ja perkaamista kotiloiden reikäisiksi popsimista salaateista ja pinaateista. Luumuja ja omenoita pussilliset, papuja, maissia, tomaatteja, chilejä, kurkkua.... Kaikkea mitä löytyy. Ikäväkseni en voinut jäädä sinne sytyttelemään kynttilöitä illaksi, aamulla kutsuu työ enkä oikein mielelläni enää fillaroi, liian kylmää kädelle :( Mutta myöntää täytyy että oli ihan kiva tulla kaupunkikotiinkin. Mennä lämpimään suihkuun, tiskata sisällä, laittaa 
kaaliloota uuniin ehkä hiukkasen pienemmällä edestakaisin roudauksella ja säätämisellä; elämän pieniä isoja iloja. Ja myönnän senkin, on tuo telkkarikin aika kiva :)  Peltolaan en sellaista koskaan halua, sinne ei se kuulu mutta täällä kaupungissa se joskus on aikas rentouttavaa. Jos löytää mieleistä katsottavaa, ei kyllä tapahdu kovinkaan usein. 

Nyt toivotan meille kaikille mukavaa muinaistulien iltaa, rauhaisaa yötä ja mukavia unia.  Herätään kaikki virkeinä ja levänneinä aamulla, myös me jotka saamme aamulla taapertaa työpaikalle :D

<3

Hän katseli

kättensä töitä ja oli tyytyväinen. Tai ainakin melkein, hyvä alku ainakin. Kun artikkeli saatiin valmiiksi, iski minuun puutarhahulluus. On niin paljon tehtävää ja vähän aikaa niiden tekemiseen. Hommia teen ihan äärirajoille asti, troppia naamaan ja menoksi. Ja illalla sitten vielä tujummat pillerit. Eihän tuossa ole mitään järkeä mutta kun se puuhailu on vaan niin mahdottoman kivaa. Mitä sitten olen JO tehnyt, kahden omenapuun vesiversojen leikkauskierros kakkonen, yhdestä puusta saadun saaliin sai mahdutettua juuri ja juuri kottikärryyn, pienellä pakolla. Toisen puun versot ja ns "pahuuden puun" eli jalopähkinän karsimesesta jääneet oksat odottaa edelleen poisvientiä... Uuden penkin tai pikemminkin vanhan penkin laajennuksen tekeminen. Se homma vaati yhtä sun toista siirtelyå, ollaanhan siirtolapuutarhassa. 

Nyt maalaistyttö istuu kuitenkin kaupungissa, elämä tuntuu olevan hiukkasen hukassa. Sade ja kolea keli yhdistettynä murheelliseen mieleen ei houkutellut jäämään enää möksälle. Aika isoa osaa päätöksessä näytteli myös lähes koko ajan sisäisessä umpijäässä oleva kipukäsi. Se tunne kun kylmä ei ole vain ulkoinen kylmä, vaan se kylmyys jää asumaan ihon sisälle luita myöden ja kaivertaa siellä hermoja eikä sitä oikein vie pois mikään ulkoinen lämpö... Torsaina muutimme Herttuattaren kanssa, aika on mennyt kaupunkikodin pieneen siistimiseen ja pyykkivuoren purkuun, se vuori oli niin sanotusti ylitsepursuavainen. Alkuun ainakin pääsin, pursuamista on hillitty sopivasti, seuraavalla pyykkäyskerralla voi koppa jo ihan vaikka tyhjentyä. Tosin pyykki on aika loppumaton luonnonvara, joten täytynee yrittää pitää puolensa sitä vastaan.

Hei me muutetaan....

Ensi viikolla alkaa taas työt. Maanataina on loma virallisesti kokonaan ohi ja työpaikka kutsuu heti. Osin kylläkin, työnteon lisäksi, asetun itse potilaaksi. Maanantaina menen puhaltamaan ja puhkumaan keuhkopolille ja sieltä juoksujakaa työn pariin. Se on helppo nakki, ainakin verrattuna torstain koetuksiin. Ilonani aloittaa aamun KNF:n kanssa, molemmat kädet ja vasen jalka pääsevät osalliseksi ENMG-tutkimuksista. Se N-osuus tutkimuksesta menee melkein piece of cake, pientä pistelyä verrattuna M-osioon. Jos ihan suoraan sanon niin hiukkasen peloittaakin, se lihasten sähköisen toiminnan tutkiminen tekee oikeasti kipeätä...  Ja jalan akupunktiosta tiedän että pistäminen siihen sattuu. Äh, mutta onhan asiat selvitettävä, kyllä sen ymmärrän. Mutta on sitten loistavaa juosta pisteltynä suoraan kehitysseurantapkl:n hoitajaksi, onneksi siellä on kivat kaverit hoitamassa vastaanottoa. 

Lenkkeilyä kera Herttuataren :)

Laitan tähän pari linkkiä, olen ne ennenkin jakanut, vaan kun jotenkin noita tutkimuksia odotellessa ja tuosta jääkourakipukädestä vähemmän nauttineena nämä kipuasiat ovat olleet enemmän omissakin ajatuksissa. Niinkuin tuo  työhön paluukin. Olin taas poissa kuusi viikkoa ja risat. Polvi toipui ja ei toipunut, välillä parempa ja välillä huonompaa, eli jatko menee varmaan samaan tahtiin. Ensi viikko menee töissä ok, onhan se pkl-hommaa. Mutta entä sitten kun teen normityötä? Tiedän että tällä kasituntisella päivällä ja kahden viikkovapaan rytmillä ja kylmenevillä keleillä on ikävät vaikutukset kiputuntemuksiini. Tai jos jostain syystä CRPS:ssä alkaisikin hyvä vaihe... Tuon todennäköisyys on aika pieni :(  ainakin jos kuistelee aikaisempia syksyjä. Ja kun se työrytmikään ei vastaa hyvinvointirytmiäni. 

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=nix00086#.U_cydFISUIw.facebook
http://www.suomencrps-yhdistys.fi/297812388

Loppujen lopuksi kipuhan on vain kipua. Kivun kanssa, ainakin tällä intensiteetillä joka nyt on, voi elää. Sitä voi pitää osana itseään, yhtenä luonteenpiirteenä tai ominaisuutena. Ongelmana on vain että kivun mukana tulee paljon muutakin. Väsymystä, pelkoa, ahdistusta. Kärsimättömyyttä ja ärtyisyyttä, masennusta ja toivottomuutta. Ne tunteet vaihtelevat ilon ja onnen ja toivon kanssa. Ja sen tasaisen arjen jossa me kaikki kuitenkin elämme. Enimmäkseen jaksan ollla positiivisella mielellä, uskon ja haluan uskoa hyvään. Ja uskoa siihen että käsikin pysyy täsä kunnossa kun nyt on. Ajoitttain nuo muut tunteet yrittävät ottaa vallan, mutta parhaani mukaan yritän niitä vastaan taistella. Ja osaan olla aika päättäväinen, suorastaan itsepäinen. Minähän en tuollaisten fiilisten anna elämääni pilata!

Lähdön haikeus

Nautitaan siiis elämästä, sen hyvistä hetkistä. Huonot hetket voitetaan, tavalla tai toisella. Joskus siihen tarvitaan ulkopuolista apua mutta useimmiten niitten yli pääsee itse, ehkä hiukkasen ystävien tuuppaamana. Siksi siis iloitsen luonnosta, linnuista ja siileistä, puutarhasta, kukista ja kaikesta muusta. Ja kaupungin pienistä iloista, elämisin helppoudesta siellä. Maisemista ja Aurajoesta (jokirannat puineen ja heijastuksineen, Tuomiokirkon ympäristö kokonaisuudessaan, Kupittaan puisto esimerkkeinä), kauppatorista mahtavine vihanneksineen ja hedelmineen, kauppahallista ja sen teekaupasta, mun leipäkaupoista....  En pysty kaikkea arkeani ilahdutttavaa edes tässä nimeämään. Ei ole aivan arkisen elämän voittajaa :D

http://www.xn--lintujen-net-ocba.net/peukaloinen   Tällaisen pikkuisen näin ihan loppukesästä Peltolassa, oli aikas ihana!  Ja tällaisia myös http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-punarinnalla-on-kevatillan-kaunein-liverrys/

Voisiko tätä parempia hetkiä ollakkaan <3

Illat ovat

alkaneet pimetä aivan kunnolla. Ainakin näin sisällä istuessa tuntuu siltä. Samaten päivät viilenevät, jopa iltateen olen aivan vapaaehtoisesti nauttinut muutaman kerran sisällä. Tosin tuo kattini Herttuatar kaipaa myös seuraa ja rapsutuksia, taitaa kaivata veljeään... Se kannustaa olemaan enemmän sisällä, etenkin kun ulkona saattaa olla hiukkasen vilu ;)  Vettä on tullut ihan kotitarpeiksi ja ylikin, kahteen päivään en päässyt edes aamukahville puutarhaan. Se on varmaan asteittasta koulutusta taas elämään kaupungissa.Näinä kahtena aamuna sain kerännyt aamumarjanikin vesisateessa läpimäristä pensaista. Vähissäalkavat olla jo marjat, montaa kertaa ei niistä enää aamumarjoja kerätä. Sekin tuo eräänlaisen haikeuden mieleen, taas on kesä kulkemassa kohti syksyä. Toivottavasti huomenna on taas kaunis aamu, edellisistä aamuista viisastuneena keräsin marjat jo illalla, tänään ihan valoisaan aikaan. yhtenä iltana sain tuon homman tehdä aivan hämärissä, melkeimpä käsikopelolla  :)

http://www.xn--lintujen-net-ocba.net/varpushaukka

Tällä kertaa hiukan erilainen lintu, en tiedä näinkö tällaisen vaiko jonkun toisen haukan mutta päivällä taivaalla liiteli selkeästi joku haukoista. Yksinään se piirtyi selkeästi taivaan sineä vasten. Juuri sillä hetkellä taivaalla todella oli sineäkin, eikä pelkästään mustia ja harmaita pilviä! Punarinta on näyttäytynyt muutaman kerran, viehätävä lintu, saa mielellään olla täällä ihan vakituisestikin. Ja onhan noita, koska laulu on ihan tuttua, mutta tervetuloa näkyville punarinnat, minä tykkään teistä kovasti.

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-punarinnalla-on-kevatillan-kaunein-liverrys/

Luonnon pieniä tapahtumia saa kokea täällä päivittäin, pikkusiilit (jotka eivät enää ole niin kovin pieniä) Pikku ja Mini käyvät säännöllisesti iltamurkinalla. Kissanruoka maistuu niin että maiskutus kuuluu pitkälle. Arkoja pikku siilit ovat sopivasti, hyvä niin, auttaa selviämään! Mielestäni siilin talvipesässäkin on käyty, pidetään peukkuja että juuri nämä olisivat löytäneet sen omakseen. Olen pohdiskellut että mahtaako useampi siili horrostaa samassa pesässä jos tilaa riittää... Usein siilit tulevat kasvihuoneen takaa, siellä on juuri sellaista ryteikköä että sen uskoisi olevan siileille mieleen. Silloin tällöin maailman ihmeistä sammakko pomppii esille yllättävistä paikoista yllättävällä hetkellä. Muutama päivä sitten ihan pelästyin kun hups ja hei, sammakko loikkasi kuunliljan lehdelle keskeltä kukkapenkkiä. Taisi se ammakko olla metsästysretkellä.

http://www.siilikiikarissa.fi/ruokinta

http://www.sammakkolampi.fi/lajit/sammakko.html

Nyt kun pehtoori on palannut  työnsä pariin asustamme täällä kahdestaan leskikuningatar Herttuattaren kanssa. Vanhat naiset hunningolla... Kuuntelemme radiota, ylen ykköstä enimmäkseen. Monasti jätän radion auki kissallekin, ajattelen että se hiukan helpottaisi kaverin kaipuuta, minähän olen niin  paljon ulkona. Radiosta tulee niin paljon kaunista musiikkia, iltaisin en oikein malta mennä nukkumaan kun odotan yöklassista. Dokumenttien maailma kiehtoo minua, on ihan toista pelkästään kuunnella ja muodostaa itse mielikuvansa, nähdä asiat päänsä sisällä. Televisiossa aina katsoo toisen silmin, kun aisteista on vain kuulo tarjolla, avautuu aivan toisenlainen mielikuvien ja kuvien maailma. Käytetyt tehosteet, jos niitä on, tulevat tärkeiksi, ne vahvistavat kuultua ja päästävät mielikuvituksen valloilleen. Sitähän minulla riittää. Luulen että minun kannattaisi vihdoin alkaa kuunnella äänikirjoja, työtoverini on niitä jo pitkään minulle suositellutkin. Jonkun pitäisi niitä vaan ladata minulle valmiiksi :D Toki kuuntelen kevyttäkin musiikkia, ja jazzia, olen kaikenlaisen musiikin ystävä, aina fiiliksen mukaan.

Elokuun pimenevät illat ovat upeita. Kirkkaalla säällä täällä Peltolassa voi katsella kuuta ja tähtiä, elosalamat välähtelevät aavemaisesti. Kynttilät lyhdyissä valaisevat pihaa ja luovat salaperäisen hehkun. Kuistille sytytän moooonta tuikkua iltaisin. Kynttilän liekki on kuin sanaton rukous, ajatukset menevät kuin itsestään rakkaisiin ja heille toivoo elämään turvaa, onnea ja terveyttä. Heidät jotka ovat jo poissa, heitä on helppo muistaa ja ajatella kynttilän liekin olevan kuin tervehdys; hei Mamma ja Pappa, hei kummipoika, olette minulle rakkaita edelleen. Pimeys tuo haikeuden, kätkien samalla sisäänsä lukematomia tarinoita. 

Kohta menen katselemaan omia tarinoitani unien maailmaan. Toivottavasti ne ovat ystävällisiä, liian monta kertaa on viime sunnuntaisen varkauden jälkeen niihin hiipinyt turvattomuus. Toivottavasti myös sinun unitarinasi ovat ystävällisiä ja turvallisia, ja ennenkaikkea, toivottavasti saat pitkän ja rauhallisen lepoa tuovan unen, ilman kipuja, ilman yöllisiä ahdistavia ja pelottavia ajatuksia jotka kiertävät kehää ja karkoittavat unen ja levon. Hyvä yötä ystävä, tavataan pian.

Tässä elokuun kukka, pieni ihme <3

Pahuuden käärme

on luikerrellut paratiisiin.Tässä paratiisissa kasvaa paljon omenoita, mutta näiden liika syöminen johtaa vain mahavaivoihin. Silti tänne on tullutn pelko ja epävarmuus, epäilys ja epäluulo kaikkia kohtaan.Tai no, ei kaikkia kohtaan, vaan jokaista jota en tiedä täällä ennen nähneeni. Anteeksi kaikki ystävät ja tutut ja vähemmän tutukin, porttini on ja pysyy kiinni. Olette yhtä tervetulleita tänne kuin ennenkin, ei portin kiinniolo sitä asiaa muuta miksikään.

Peltolan kotiini on "murtauduttu", no ei kokreettisesti sisälle eikä murtauduttu mutta omalle turvallisuusalueelleni on tunkeuduttu luvatta. Minulle täällä koti on laajempi käsite kuin pelkkä talo, koko puutarha on kotiani, mökki siinä keskellä tuo tuo suojaa ja yksityisyyttä. Ja turvaa, jos nyt sitten enää sitäkään. Joka tekee puutarhassani, tai puutarhalleni pahaa, tekee pahaa myös minulle. Pihallani olleesta rakkaan ystäväni kassista, ei siis käsilaukusta, kangaskassista vietiin kukkaro ja kännykkä. Me olimme takapihalla, höpötimme niinkuin ystävättäret vain voivat tehdä intensiivisesti ja iloisesti. Ja siinä ohomennessään, keskellä kirkasta sunnuntain aamupäivää joku kävelee portita sisälle ja alkaa tutkia kassia... Joka puolella on ihmisiä, toki ei aivan näkyvissä. 

Tyyppi ilmeisesti nähtiin, naapuri melkein puhutti häntä koska luuli että oli meillä remppahommissa. Ja itsekkin kaipasi johonkin remppajuttuun apua. Mutta kun kaveri puhui puhlelimessa, ainakin mukapuhui, niin säästyi kysymyksiltä. Alueella oli samoihin aikoihin nähty toinenkin hiippari, oli piipahtunut takakulmanaapurin tontilla ja jonkun toisenkin sillä puolella olevan. Oli paennut aluetta reunustavan aidan läpi kun perään oli lähdetty. Kiinni saataessa oli sanonut etsineensä frisbeetä.... Että kummasti  ne frisbet lentelee! Röyhkeätä touhua, paremmin ymärtäisi jos se olisitapahtunut kun täällä ei enää asu juuri kukaan. Mutta kauniina kesäpäivänä kun porukkaa on paikalla melkein kuin Vilkkilässä kissoja. 

Mutta minulle tämä merkitsi tiettyä turvllisuuden katoamista. Illuusion särkymistä. Pelon syntymistä, pelon jossa ei ole järjen hiventäkään. Ja joka ei ole missään suhteessa tapahtuneeseen. Vähän kuin CRPS:n määritelmässä sanotaan; kipu joka on syntymismekanismiinsa suhteettoman voimakasta. Ja kuitenkin todellista. Ihan samalla tavalla tämä pelko on liian voimakas suhteessa tapahtumaan. Tuskin samat tyypit tulevat tänne uudestaan, eiväthän tule, eiväthän? Varmasti? Ihan varmasti? Ovet ja ikkunat ovat tiukasti kiinni, tai ainakin melkein tiukasti... Ei tee mieli lähteä piemyteen katsomaan kuuta vaikka se on hieno. 

Pah, nyt pitää ottaa pienet mindfulnessit ja rentouttaa korviin jääneet jännittyneet hartiat. Yrittää antaa pahan painua omaan pahuuteensa, pois minun pienestä kesäparatiisistani. Omenoita se paha ei saa, ne pysyvät tällä tontilla tiukasti. Enkä halua antaa itseänikään sen pahan pihteihin, minun on saatava nauttia täällä asumisesta ja iloita paikasta josta on tullut minulle elämän henkireikä ja voiman lähde.  

Höyhenen keveällä hipaisulla, hyvää rauhallista yötä meille kaikille, turvallisesti <3

Tunnen 

äärimmäistä kiitollisuutta ja onnea siitä että saan ollatäällä Peltolassa. Toki kiitollisuutta on helpompi tuntea kun ilmat ovat hellineet. Mutta enpä niitä alkukesän kylmiä viikkojakaan olisi kaupungissa halunnut olla, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna ;) Olen kait sielultani maalaistyttö, maallahan olen kasvanutkin. Kun olen päässyt tämän maantasaisen elämän makuun taas, ahdistuisin ja masentuisin kaupungin ihmispaljoudessa. Olen viettänyt ihania kaupunkikesiäkin mutta näin puutarhakeinu näkövinkkelistä laskevaa aurinkoa (silloin kun se vaan näkyy pilvien takaa) katsellen en tästä haluaisi luopua. Ymmärrän hyvin näitä vanhoja tervaskantoja jotka täällä asuskelevat vuosikymmenet. Tämän möksän ja naapurin alkuperäiset omaistajat olivat asuneet täällä 40-luvulta lähtien... 

Valokuvaus on kummasasti lakanut kiehtoa minua. Näen usein silmissäni kuvakulmia kun katselen ympärilleni, joskus ihmisiinkin. Mietin miten tuostakin kuvan ottaisi, mikä toisi asian parhaiten esille. Olisiko valo sopiva, värejä ja muotoja korostava. Vielä saan tyytyä ajatustasolla tapahtuvaan kuvaamiseen, ja siihen välineistöön jota minulla on... Mutta hyvä että saan haaveilla. Sekin on osa luovuutta, hahmottaa ympäristöä, nähdä sen monimuotoisuus. Nähdä nimenomaan se, miten ympäristöstään haluaa toisille kertoa. Leikkinäkin tällainen havainnointi on hauskaa, ja antaa tilaa ihan omalle itselle. Näen juuri omalla tavallani, jopa silloinkin kun toinen sanoo mitä pitäisi katsoa.

Hiukkasen samaa on ihmisten katselu kaupungissa. Talvellahan havainnoin paljon bussissa matkustaen, teen sitä edelleenkin. Mutta ihmisten katselu yleensäkin, esimerkiksi miten talvi-ihmiset kuoriutuvat ensin kevääseen ja sitten kesään... Talvella saa melkein hakemalla hakea muita värejä kuin mustaa, harmaata ja ruskeaa. Välillä leikittelin laskemalla montako sitä ja sitä väriä tuli vastaan. Ja sitten yllätteän tulikin vaikkapa viinenpunainen :)  Kevätkansa alkoi vaihtaa väriä, katukuva vaaleni ja kirkastui, vaatteisiin tuli yksityiskohtia, näyttävyyttä. Kesä kevensi ja kirkasti näkyä edelleen. Tosin kesällä vain käväisen kaupungilla mahdollisimman lyhyen aikaa, niin sellaista varsinaista tutkailua ei tule paljoa tehtyä. Täytyy kyllä myöntää että tuo keveneminen on välillä hiukkasen liiallistakin, on hetkiä että toivoisi vastaantulijan katsoneen tarkemmin peiliin. Toisaalta, ennenkuin arvostelee ketään toista, täyty muistaa että kauneus on katsojan silmissä... 

Parasta on kuitenkin katsoa ja tutkailla puutarhaa. Iltateemaisema ei lakkaa kiehtomasta minua. Se on aina erilainen vaikka on ihan sama maisema päivästä toiseen. Silti taivas on aina erilainen, kasvit kasvavat ja muuttuvat, yhtäkkiä huomaakin että jossain on auennut uusia kukkia, illan edetessä värit muuttuvat ja muodot tulevat aivan eri tavalla esille. Voi kun osaisin näitä juttuja kuvata, maalata tämän maiseman meille kaikille, vaikkapa muistin tueksi talvella kun kaikki on pimeää ja kylmää. Tosin ne mielikuvathan on parhaita, niihin voi palata aina missä tahansa. Mielikuvaharjoitukset ovat hyviä. Opin niitä tekemään vuosia sitten kun minulla oli isoja huolia murkkuni kanssa. Kävin muutaman tukikäynnin psykologilla ja hän opetti mielikuvien käytön vaikeina hetkinä. Se tapa on jäänyt elämään, ja toimii! 

Tätä omaa kirjoittelua on haitannut viime aikoina toisenlaiset kirjoitukset. Sanoisinko painesemmat sellaiset. Kolegiaalisena heikkona hetkenä menin lupaamaan artikkelin muuhun kun omaan lehteen. Onneksi minulla on ystävä/työkaveri/neonaatihoitajaaktiivi kanssakirjoittajana. Enpä vaan taas muistanut tai tajunnut mitä menin lupaamaan :D KOha siinä hommassa ollaan voiton puolella ja pitäkin olla sill' deadline lähestyyy uhkaavasti. Paine on kova etenkin kun ns vieraaseen julkaisuun, vaikka se onkin hoitajayhdistyksen lehti sekin. Täytyy sanoa, että mielenkiintoista on taas paneutua asioihin paremmin, monta hyvää ajatusta on meille tulut, sellaisia jotka on syytä tuoda kääytäntöön omallakin osastolla.  Avartavaa kun samalla tulee arvioitua omaakin toimintaa tutkimustietoon perustuen. 

   Nyt hyvää yötä, katsotaan hyvillä mielen mitä huominen tuo tullessaan!

<3