Pahuuden käärme

on luikerrellut paratiisiin.Tässä paratiisissa kasvaa paljon omenoita, mutta näiden liika syöminen johtaa vain mahavaivoihin. Silti tänne on tullutn pelko ja epävarmuus, epäilys ja epäluulo kaikkia kohtaan.Tai no, ei kaikkia kohtaan, vaan jokaista jota en tiedä täällä ennen nähneeni. Anteeksi kaikki ystävät ja tutut ja vähemmän tutukin, porttini on ja pysyy kiinni. Olette yhtä tervetulleita tänne kuin ennenkin, ei portin kiinniolo sitä asiaa muuta miksikään.

Peltolan kotiini on "murtauduttu", no ei kokreettisesti sisälle eikä murtauduttu mutta omalle turvallisuusalueelleni on tunkeuduttu luvatta. Minulle täällä koti on laajempi käsite kuin pelkkä talo, koko puutarha on kotiani, mökki siinä keskellä tuo tuo suojaa ja yksityisyyttä. Ja turvaa, jos nyt sitten enää sitäkään. Joka tekee puutarhassani, tai puutarhalleni pahaa, tekee pahaa myös minulle. Pihallani olleesta rakkaan ystäväni kassista, ei siis käsilaukusta, kangaskassista vietiin kukkaro ja kännykkä. Me olimme takapihalla, höpötimme niinkuin ystävättäret vain voivat tehdä intensiivisesti ja iloisesti. Ja siinä ohomennessään, keskellä kirkasta sunnuntain aamupäivää joku kävelee portita sisälle ja alkaa tutkia kassia... Joka puolella on ihmisiä, toki ei aivan näkyvissä. 

Tyyppi ilmeisesti nähtiin, naapuri melkein puhutti häntä koska luuli että oli meillä remppahommissa. Ja itsekkin kaipasi johonkin remppajuttuun apua. Mutta kun kaveri puhui puhlelimessa, ainakin mukapuhui, niin säästyi kysymyksiltä. Alueella oli samoihin aikoihin nähty toinenkin hiippari, oli piipahtunut takakulmanaapurin tontilla ja jonkun toisenkin sillä puolella olevan. Oli paennut aluetta reunustavan aidan läpi kun perään oli lähdetty. Kiinni saataessa oli sanonut etsineensä frisbeetä.... Että kummasti  ne frisbet lentelee! Röyhkeätä touhua, paremmin ymärtäisi jos se olisitapahtunut kun täällä ei enää asu juuri kukaan. Mutta kauniina kesäpäivänä kun porukkaa on paikalla melkein kuin Vilkkilässä kissoja. 

Mutta minulle tämä merkitsi tiettyä turvllisuuden katoamista. Illuusion särkymistä. Pelon syntymistä, pelon jossa ei ole järjen hiventäkään. Ja joka ei ole missään suhteessa tapahtuneeseen. Vähän kuin CRPS:n määritelmässä sanotaan; kipu joka on syntymismekanismiinsa suhteettoman voimakasta. Ja kuitenkin todellista. Ihan samalla tavalla tämä pelko on liian voimakas suhteessa tapahtumaan. Tuskin samat tyypit tulevat tänne uudestaan, eiväthän tule, eiväthän? Varmasti? Ihan varmasti? Ovet ja ikkunat ovat tiukasti kiinni, tai ainakin melkein tiukasti... Ei tee mieli lähteä piemyteen katsomaan kuuta vaikka se on hieno. 

Pah, nyt pitää ottaa pienet mindfulnessit ja rentouttaa korviin jääneet jännittyneet hartiat. Yrittää antaa pahan painua omaan pahuuteensa, pois minun pienestä kesäparatiisistani. Omenoita se paha ei saa, ne pysyvät tällä tontilla tiukasti. Enkä halua antaa itseänikään sen pahan pihteihin, minun on saatava nauttia täällä asumisesta ja iloita paikasta josta on tullut minulle elämän henkireikä ja voiman lähde.  

Höyhenen keveällä hipaisulla, hyvää rauhallista yötä meille kaikille, turvallisesti <3