TAAS KERRAN

olen huomannut mikä on mielialan vaikutus kipuihin. Nyt juuri kun on henkisesti heikoilla, tuntuu käden pienikin jomotus ja hermoärsytys tavallista suuremmalta. Toki tietysti, voihan se sitä normaalia kivun aaltoilua ollakin mutta vahvemmassa mielentilassa sitä kipua voi käsitellä edes jonkun verran, nyt kolottaa ja vihloo ja kuhisee ja vaika mitä. Sattuu polveenkin taas ja vähän kolottaa joka paikasta... Työläintä on oikeastaan kosketustunnon herkistyminen, kättä kun ei oikein voi missään pitää, kaikki kosketus tuntuu pahalta.  Äh mun kanssani, haluaisin kasvattaa itselleni panssarin. 

http://tyoergonomia.fi/2014/12/02/fysioblogi/

Tämäkin on mielenkiintoista. Tai no, jos tässä mikään nyt mielenkiintoista voi olla. Kohta A on tietysti nämä itselläni siellä täällä olevat kinesio-teippaukset. Miten kummassa ne voivat auttaa, sillä sitä ne tekevät! Hartiaseudun asento paranee ja polvi ei ärry ihan niin helposti... Tuota kautta koko elo ja olo helpottuu kun ei turhia jännityksiä ole niin paljoa. Kohtana B nousee esille lämpö. Lämmin, joskus liki kuuma, riisipussi hartioilla blokkaa särkyjä joksikin aikaa. Niin kauan kuin pussi on harteilla olo on normaalihko (siis enhän normaali ole koskaan mutta sillee tällee melkein :) ). Vaan ei mene montaa hetkeä kun pussi on jäähtynyt liikaa tai poissa niin vanhat olotilat palaavat. Sillä lämmöllä pystyy ainakin lykkäämään triópin ottoa, joskus jopa korvaamaan lääkkeen kokonaan. Lääkkeettömiä kivuhoito menetelmiähän on muitakin ja sellaisia yritän ahkerasti hyödyntää. Liikkuminen tietysti, hieronta hoitaa ja rentouttaa, tärkeät terapiat, hemmottelu vaikkapa Päivin käsissä (http://www.butikturku.fi/) kasvohoidon mekeissä rentoutuen, kaikenlainen muukin rentouutaminen.... Ihan noin muutama asia mainitakseni. Rahaahan menee noihin hyvinvointipalveluiden käyttöön, mutta toistaiseksi niin kauan kuin mahdollista. 

Kun oma  minä  lakkaa olemasta, kuinka mikään voisi enää olla minun.  (Nagarjuna) 

Ihminen on niin hauras. On liian helppoa  jäädä jyrän alle ja murskautua, liiskaantua ja tallauntua maan tasalle. On vaikeaa nousta jos on painettu liian alas, saviruukkua ei aina voi korjata. Jos omanarvontunto alueella, jossa on tuntenut olevansa vahvoilla viedään, on pudotus iso. Tunnen olevani täysin rikki, haavoittunut henkisesti. Tunnen itseni Janssonin näkymättömän lapsen kaltaiseksi. Tai oikeastaan, haluaisin olla näkymätön, ei pikkuvarvastakaan vilkkuisi. Kait se olisi liian helppoa, kaikki tämä täytyy käydä läpi ja jatkaa fyysisesti näkyvänä vaikka sieluni on näkymätön, täynnä tyhjää tuskaa. Minulla ei ole aavistustustakaan miten tästä nousen mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. En uskalla ajatellakaan etten nousisi... 

"Kun jokin epäonnistuu, on tärkeämpää keskustella asioiden korjaajasta

kuin siitä, ketä on moitittava." (Francis J. Cable)

 Ystävyyden voimalla olen päässyt askel askeleelta eteenpäin. Kaikkea ei voi tietenkään kaataa läheisimpien niskaan, eihän tarkoituksena ole romahtduttaa ketään toista. Pikku hiljaa alkaa avautua muitakin avun väyliä, niistä ikuisesti kiitollisena otan kaiken vastaan. Meille jokaiselle on tärkeää että löytyy se joku, joka uskoo sinuun. Eikä ystävyys pelkää huolen ja tuskan jakamista tietenkään ole, yhtä tärkeää on jakaa ne ilon asiat joita kaikesta huolimatta onneksi riittää. Ystävien lisäksi elämässä kannattelee spontaanisti annettu ja saatu positiivinen palaute. Kiitoshan on lasten kasvatuksenkin kulmakivi, paljon tehokkaampi kuin moite ja rankaiseminen. Hyvän jakaminen on tuhansia miljoonia kertoja tehokkaampaa kuin moite ja virheiden luetteleminen. Pienestäkin kiitoksesta kaiken ikäisillä selkä suoristuu ja pää nousee pystyy. Suinkaan en tarkoita etteikö virheistä voi puhua, nehän ovat oppimista nekin. Oikea palaute niistä, oikeaan aikaan ja oikein annettuna auttaa kehittymään sekin. 

http://ariramo.com/2015/01/19/johtajuuden-3-tarkeinta-kulmakivea/

Loppuun pari herkutteluvinkkiä. En tosin ole itse vielä testannut, vakaa aikomus on. Onhan se vanha totuus olemassa: "Hyvä ruoka, parempi mieli!" Uskotaan siihen. 

http://kuudespaisti.blogspot.fi/2015/01/taytetyt-perunankuoret-eli-potato-skins.html?spref=fb

http://www.k-ruoka.fi/reseptit/meheva-appelsiini-sitruunakakku/

 <3

KEVÄÄN ODOTUS

on nousemassa potentiaalisesti pilviin. Eilen treffattiin Peltola-tuttjen kanssa. Energisiä naisia joita muuten tapaa vain kesäisin tuolla kesäparatiisissa. Pöydällä oli siemenluetelo poikineen, ilmassa väreili kasvun ihmeen odotus. Vuosien taimetus kokeiluiden jälkeen omalle taimikasvatukselle on kyllä iskenyt realistisuus; miten pikkuiset taimet saavat valoa, miten noita heiveröisiä kesän merkkejä jaksan hoitaa. Plus lisänä: laiskuuden peikko... Pitäisi hiukkasen kalustaa udelleen ja löytää huonekasveille tilaa jostain jotta taimet pääsisivät ikkunalle. Kaikkea tuota olen tehnyt vuosikaudet, nyt vaan olen mukaavuudenhaluinen laiskuri. Mutta sitä kesää odotan, niin että melkein pahaa tekee. Kaipaan puutarhaa, kaipaan mökkiä, kaipaan eloa ja oloa siellä "maalla" kaupungissa. 

Eilen kuulin että Peltolassa joku ihan asuu, toki ei virallisesti, nyt talvellakin. Mökki on eristetty lämpimäksi ja kaupunkikoti on lähellä. Olisihan se romattista joo, mutta ei minusta olisi siihen. En ainakaan usko. Ei vaikka huussiin pääsisi sisäkautta. Vettä ei tule, se pitäisi kantaa kaupungista kokonaan. Tilaa on vähän, vajaat 30 neliötä. Siinä sitten aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos on kaksi aikuista pitää olla hyvä parisuhde että sen kestää, hienoa että sellaisiakin löytyy, niinkuin tämä pariskunta joka talvimökkeilyä harrastaa. Jos on yksin, tulee pitkät pimeät illat, tekeminen rajoittuu sisälle möksään. Olisihan toki hienoa seurata vuoden kiertoa maan tasalta, nähdä ja tunnistaa pienetkin muutokset maisemassa heti ikkunan takana. Seurata lintujen touhuja ruokintapaikalla koska silloin sellaisen voisi perustaa. Seurana olisi lintujen lisäksi pupujusseja ja peuroja. Paljon hyvää tuolaisessa elämäntavassa olisi mutta silti nautin kaupungin mukavuuksista. Etenkin kun vielä tuolla työelämässä pyörin... Luulen kyllä että tarvitsen sen lämpimän suihkun ja vessan ja hiukkasen enemmän tilaa ympärilleni, sisälläkin. 

https://www.youtube.com/watch?v=o8tXuLTgqvg

Ei tuo videopätkä ole teknisesti mikään ihme, siitä tuli vaan tunnelmat itselle mieleen, vapun juhlinta on portti kevääseen ja kesään...

Välipalana musiikkilinkki. Kappele tuli vastaani aamulla aamukahvia nautiskellessani kaikessa rauhassa, hyvin nukutun yön jälkeen, pitkästä aikaa siis sellainenkin ylellisyys :) Toki silloin taisi olla tuo versio https://www.youtube.com/watch?v=YvobUJj29NY Jotenkin tuo ensimmäinen linkkini oli aika vaikuttava vaikka ko kappaleen onkin tottunut enemmän kuulemaan naisen esittämänä. Radioaamujeni ehdoton suosikki on täällä enennkin mainostamani Muistojen bulevardi Ylen ykköseltä.  http://areena.yle.fi/radio/1386955  Kuuntelen aina kun vaan voin, onneksi nykyisin tulee joka päivä niin viikossa joku osuu kahvittelun aikoihin ja onhan aina tuo Areena. Vanhanaikaisempaahan musiikkia tuolla on, mutta sen kautta sa hyvän alun päivälle, ei ole kiirettä ja voi ottaa rennosti. Sitä paitsi, mielestäni tuolla on usein erittäin kaunista ja melodista musiikkia, taidolla tehtynä. Yksi päivän iloisista jälleenkuulemisisista oli Mahalia Jackson, joskus nuoruudessani häntä kuuntelin paljonkin. Niinkuin esimerkiksi Luis Armstrongia ja muita jazz-blues saralla vaikutavia mustia muusikkoja. Pitänee alkaa kaivaa noita vanhoja lemppareita enemmänkin esille, Se musiikin linja ei varfmaan koskaan meneta kiehtovuuttaan.  https://www.youtube.com/watch?v=E2VCwBzGdPM Eikä Elviskään mikään turha heppu ollut :D https://www.youtube.com/watch?v=00eUebsh68M  Hyvää häneltä tuokin vaikkei sellaista ihan peruskamaa nyt ollutkaan. Mutt hei, kuuntelen minä muutakin, hyvin monipuolisesti muuta. En elä menneisyydessä, tykkään laajalla skaalalla musiikista kepeästä klassiseen. Sehän se juuri on musiikin parhautta, sitä on niin moneksi, kaikkiin mielentiloihin.

Moneen mielentilaan on myös ruuasta. Viimeksikin taisin sitä asiaa hiukkasen pohtia. Olen lapsuudesta lähtien oppinut mm lohtusyömisen salat. Parhaiten muistan kun pikkutyttönä, kolmosluokkalaisena, tulin koulusta kotiin, meillä oli ollut päässälaskukokeet. Äitini oli hankkinut herkkua jos toista palkinnoksi koska kokeenhan oli tarkoitus mennä hyvin. No, todellisuus oli täysin päinvastainen. Koe oli mennyt penkin alle, nippanappa pääsin läpi, ehkä pelkästään opettajan hyväntahtoisuuden takia. Mehän sitten äidin kanssa nautittiin ne herkut, harmituksen, surun, pettymyksen ja häpeän poistamiseksi. Edelleen tartun samaan aseeseen jos on paha mieli ja stressi vaivaa. Isäni elämän viimeiset viikot elin karkeilla ja Voi hyvin karpalo-juomalla (sehän oli silloin ns keventävä...), istuin sairaalassa ja kävin äitini luona heidän kodissaan. Muuten en noista viikoista paljoa muista, työt ja kaikki muu ovat menneet jonninmoisessa sumussa ja humussa, energiana puhdas lisäaineila maustettu ja värjätty sokeri. Ihan samaan tartun edelleen herkästi, taas yritän siitä kovasti päästä eroon. Karkkihyllyä vältän viimeiseen asti, jos edes pidempään pystyisi niitä välttelemään. 

Muutenki hyvä ja itselle mieleinen ruoka on tärkeää. Olen monella tavalla tunnesyöjä, En osaa elää ruokien suhteen suunnitelmallista elämää. Se ei todellakaan olen minun juttuni. Voin  kyllä miettiä paljonkin mitä tehdä tai ostaa. Lopullisen päätöksen teen kuitenkin kaupassa. Mikä näyttää siltä että sitä voi syödä, se on se tärkein kaikesta. Vaikka suunnitelmissa olisi vaikka lohta niin sitä on turha ostaa jos se näyttää vastenmieliseltä, en sitä pystyisi syömään. Olen siirtynyt yhä enemmän ja enemmän kasvisruokaan, kana  ja kala voi mennä oikein valmistettuna ja joskus joku makkarasoppa/uunimakkara. Kaivelen lehdistä ja netistä reseptejä ja niitten avulla säveltelen kaikenmoista. Joskus sinne päin, joskus reseptin mukaankin. Mutta kun en vaan aina jaksaisi sitä ruokaa väkeltää. Mutta jos pitäisi syödä säännöllisesti, kolmen neljän tunnin välein olisi ihan ruokaakin tehtävä. Niinkuin muutakin hyvinvointia lisäävää nautiskeltavaa. Apua, olen hukassa ;) Etenkin kun tässä tulee vastaan tuo tunne, vatsa ei tahdo tuolla rytmillä ottaa mitään vastaan, se ei vaan sitä tee. Useimmiten. Niin ja lisäksi: Mää haluun tehosekoittajan! Olen kyllästynyt sekoittelemaan smoothieita sauvsekoittajalla.  :D

http://chocochili.net/ 
                  
http://blondkitchen.blogspot.fi/

Lopuksi vielä viittaus mielenkiintoiseen artikkeliin kipuasioihin liittyen. Oma kiouoireistoni toki liittyy hermivaurioon leikkauksen seurauksena. Mutta varteenotettavaa asia jos vielä jotain operoida täytyy, toivottavästi ei enää ikinä. Käsi on muuuten taas ihan outo. Ei kestäisi olla yhtään ilman painehanskaa. Kosketusherkkyys pahentunut huomattavasti ja etu-ja keksisormi koko ajan turvoksissa tyvestä, hermojen kihinät ja nykinät valloillaan koko ajan. Hermoja ärsytettäessä, niinkuin viimeksi fysioterapiassa, alkaa periferiasta lähtevät nykinät jotka nousevat hartioihin saakka. Ihan pienestä silloinkin alkoi, eikä fyssari uskaltanut kättä enempää käsitellä. Erittäin epämiellyttävää tuo on, vaikka eihän se henkeä uhkaa niin ei pitäisi olla väliä. Silti, jos joskus istuu vaikka kuuntelemassa luentoa ja yhtäkkiä alkaa joku kohta nykimään ilman syytä, eikä vaan voi mitään sille, niin hävettää. Pelottaa että joku huomaa ja minulla luullaan alkavan kouristuskohtauksen...

http://www.laakarilehti.fi/files/nostot/nosto1_1.pdf

Tämä vissiinkin oli tässä. Paljon tuli "höpistyä", nyt täytyy mennä kaivelemaan kuva-arkistoja. Uusia kuvia ei ole, en ole tuolla liukkaudessa halunnut enkä uskaltanut ylimääräisesti liikkua, ettei vaan sattuisi mitään. Mutta tunnelmoidaan  kevättä ja kesää, unelmoidaan uudesta ajasta. Kyllä se lämpö ja valo sieltä tulee :D

<3

PALJON ON VIIME AIKOINA

ollut ajatuksia. Ihan aina ei kovin positiivisiakaan. Ne kaikki pitäisi saada jotenkin edes jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta mitens sen teet? Ei oo helppoo ei, onenksi on sellainen vanha sanonta "yrittänyttä ei laiteta" Kaitpa se tässäkin pätee...

Yhtenä lukemattomista muista kanssakulkijoista olen herkkuaddikti. Väsymys, stressi, paha mieli.... Askeleet kantaa karkkikauppaan ja irtsareita valikoituu pussillinen. Ekat on sitten saatava suuhun heti kaupan ulkopuolella, kylläkin vähän häpeillen, eihän kukaan vaan näe mentaliteetilla. Vaihtoehtona se karkkipussi tai suklaapatukat kaupan karkkihyllystä, hartaasti valiten, ei sitä nyt mitä tahansa karkkia syödä. Makeaan tottuu, siihen tulee tarve, liki pakottava sellainen. Kait tämä riippuvaisuutta on, ihan kuin alkoholismi tai tupakan himo. Puolustaudun aina vaan sillä että tämä tarve ei vahingoita toisia, persoonallisuuteni ei muutu jos syön karkkia, ei tule hajuhaittoja. Mitä sitten oman itseni suhteen? Väliäkö sillä, metabolinen oireyhtymä, reiät hampaisiin, pelastusrengas vyötäröllä, häpeän tunteet kun ei voi hallita itseään... Silläkin on merkitystä paljonkin. Sitä paitsi voin paremmin ellen ahmi karkkeja, tiedän sen. 

Nyt juuri, tällä hetkellä karkkihanat on suljettu. Jäljellä on joulusta vielä taatelikakkua ja chilisuklaapipareita. Ne syödään, pikku hiljaa, ei tarvitse syödä paljoa kerrallaan ja silti tuntuu hyvältä. Paremmaltakin kuin superhyperextramakeiden karkkien jäljeltä. Yritän kovasti saada ateriarytmiä kuntoon; ei liian pitkiä taukoja, ei itsensä ähkyksi syömisiä ja verensokerin ylenmääräisiä vaihteluita. Vaikeaa ja haastavaa, vuorotyö ja työn rytmi ovat koulineet epäsäännölisyyden pyhätön, oman mieleni. Nyt yritän sitä palautella ruotuun taas kerran. Näitä yrityksiä on ollut aikaisemmin, toimivat ne mutta kun se stressi iskee murenee kaikki. Ja tuota stressiähän on, syystä jos toisesta. Mitenkä tämän mielensä nyt tsemppaisi toimimaan enmmän järjellä kuin tunteella. 

Ruuanlaitto tökkii pahasti. Pitäisi vaan saada tehdä helppoa ja yksinkertaista sapuskaa. En viitsisi itselle kauheasti laittaa, einekset eivät maistu niin taitaapa olla vaihtoehdot kovin vähissä. Perusmättöä ovat kasvisvoittoiset pastat: Chili-tomaatti tai lehtikaali tai pinaatti höystettynä fetajuustolla. Pastoissa ei yleensä ole ruokakermaa tms, joskus kaipaan soossimaisempaa ja laitan pakumpaa Creme Bonjouria. Kana-nuudeli-vihanneskeitto on yksi suosikki josta yleensä tulee melkeinpä muhennosta, soppa on tuhdisti maustettuna parhaimmillaan. Pitää olla todellista potkua :) Toinen suosikki keitoista on ystävättären mukaan nimettyn häneltä saatu ohje, linssikeitto, taidanpa laittaa tähän jopa sen reseptin vaikken olekkaan noita reseptejä tottunut jakamaan :)

Piipen linssisoppa

1l vettä 

½dl riisiä

1tl merisuolaa

Kasvisliemikuutio

Iso sipuli 

1rkl oliiviöljyä

2dl punaisia linssejä

2tl paprikajauhetta

Cayanne pippuria, chiliä

Punainen paprika pilkottuna joukkoon tai suikaleina tarjolle

Freesaa sipulit ja kuullota riisi öljyssä. Lisää vesi ja kiehauta, lisää kasvisliemikuutio ja hyvin huuhdotut linssit. Anna porista liedellä kunnes riisit ja linssit pehmeitä, keitto saa olla lähes saostunutta. Mausta reippaasti mieluiten, tässäkin saa olla hyvä jälkipotku. Tarjoa leivän ja hyvän levitteen kera. Itse suikaloin paprikat ja kukin saa niitä oman halunsa mukaan naustiskella keitossa tai leivän päällä. Tekee varmasti kauppansa, on monesti todistettu.

Ruokailu ja liikkumisasiat on kuitenkin varmaan se helpoin järjestykseen laitettava juttu. Vaikeampaa ja haastavampaa ovat nämä ihmisasiat. Mieli on niin arvaamaton, omat reaktiot, erityisesti ne joiden taustalla on menneisyyden kokemuksia. Ei riitä se että yrittää päästä eroon menneisyyden haamuista, niitä revitään uudestaan ja uudestaan vereslihalle. Mikä on oikea toimintamalli, minulle itselleni, ei kenenkään toisen tahdon mukaan. Olo on hauras, rikki revitty. Silti täytyy nousta ja noustaankin. Kuitenkin arveluttaa mikä on ratkaisun hinta minulle itselleni... Ystävyyttäkin on niin monenmoista. Toinen kuulee ja kuuntelee, keskustelee, toinen neuvoo, ohjaa ja opastaa muttei kuule eikä aina edes kuuntele. Mutta jos neuvoja ja opastajakin on hauras ja tarvitsee itse apua... 

Itsehän minun on silti se pääni seinään hakattava. Itse tiedän mihin olen valmis, tunnen prosessieni vaiheen. Kaikesta sähäkkyydestäni ja tunneherkkyydestä huolimatta olen hidas tekemään isoja vaativia päätöksiä, vaikka niiden tekemättömyys toki rassaakin. Minä vaan tarvitsen sen aikani, voin jutella asioista, kuunnella neuvojakin. Mutta kyllä se ratkaisu omasta päästä lähtee. Koskee se vaikkapa tulevaisuuden työkuvioita ja täyttämistä odottavia kaavakkeita tai muita elämän kiemuroita. Nyt on aktiivisen työstämisen aika, monessa suhteessa.Käden tuntemukset ei helpota asiaa ollenkaan, mutta hällä väliä niistä kuitenkin. Nyt ne niputetaan omaan suljettuun ryhmäänsä.

Siinä kaiken muun ohella nautiskelen olosta ja elosta ja yritän parantua kunnolla. Keittelen soppaa ja puuroa ja hurauttelen smoothieita.Haaveilen tossujen kutomisesta ja huovuttamisesta. Kuolastan mäyräkoiran kuvia ja unelmoin omasta sellaisesta. Rapsuttelen koirakuumeessa kissaa jonka uskolliseksi palvelijaksi olen lupautunut. Odotan kevättä ja kesää malttamattomana, siksi tunnelmia viime keväältä tähän päättömän pohdinnan sekaan. Koettakaa jaksaa ystävät, tätäkin pähkäilyä ja pohtimista. Nyt unten maille, josko nyt saisi nukuttua hyvin. Hyvää yötä ja kauniita unia meille kaikille.

<3

ITSEVALTIAS

korkeasti kunnioitettu Leskikuingatar Herttuatar Herkkä the Suuri. Tekee palvelijansa sekopääksi. Ja sulattaa sydämen. Vuoronperään, tasaisesti. Valtiattaresta on tullut nirso ruuan suhteen Whiskasseille vain käänetään selkä, Latzit menee jos huvittaa ja on juuri silloin sopivaa laatua. Vain Sheba ja vastaavat maistuu. Entäs nappulat, no ne menee, jos on Royal Caninia, turha edes yrittää lähikaupasta saatavia. Katti syö paremmin kuin emäntänsä, anteeksi palvelijansa....Nyt saan taas petikaverin. Hertuatar asettaa itsensä keskelle sänkyä ennenkuin ehdin kissa sanoa. Siinä se jököttää, ei siirry milliäkään, palvelija asettakoon itsensä sitten katin mukaan. Hänen Armonsa voi siirtyä jos palvelija kääntyy, ehkä. Tai sitten palvelija ei käänny.... Silti ajattelen kauhulla sitä hetkeä kun Herttuatar matkaa veljensä Kingin luo, mikä yksinäisyys siitä tuleekaan, mikä kaipaus. Kesällä tulee 18 vuotta täyteen, arvokas ikä. 

Mitä tiedän mielestänne on vertaistuki? Seurailen tuolla facesssa muutamaa kipuryhmää ja siellä tuntuu olevan vallalla negatiivisen jakamisen laki. Ryhmästä riippuen jaetaan haukkuja kelalle, vakuutusyhtiöille ja terveydenhuollolle, kiroillaan kipuja ja kurjuutta, voihkitaan ja nuristaan. Ymmärrän kaiken tuon, elämän totuuksiahan ne ovat. Ja kun on oikein kipeää, ei jaksaisi etsiä, saatikka löytää, jotain positiivistakin jaettavaksi tai edes itselle. Ikuisena hulluna optimistina uskon kuitenkin että pieni aktiivinen panostus sen oman elämän hyvän eteen vie pidemmälle kuin pelkkä kurjuudessa rämpiminen. Ei ainakaan pitäisi tuollaisessakaan yhteisössä alkaa torppaamaan positiivisia postauksia, hyvän mielen kuvia ja ajatelmia jotka voivat jollekulle toiselle tuoda iloa. Toki vertaistukeen kuuluu se vaikeuksien jakaminenkin, mutta peräänkuulutan suvaitsevuutta sille että osa kaipaa myös muunlaisia postauksia sinne joukkoon. Ja ennen kaikkea, osa kokee saavansa sitä vertaistukea nimenomaan siitä, että kivun keskellä joku jaksaa olla positiivisemmallakin mielellä.

Muutenkin erilaisten some-ryhmien toiminta on usein aika outoa. Ei ole tarkoitus ketään mollata, mutta jotenkin tuntuu että somessa toimimisessa vallitsee aivan omat sääntönsä, eikä niin mukavat sellaiset. Kuka ihan live-elämässä alkaisi arvostelemaan ja moittimaan toisten ajauksia tuosta noin vaan. AIkuiset (oikeasti aikuiset?) riitelevät seinällä vaikkapa fontin koosta jolla toinen kirjoittaa. Tai onko luontokuva luontokuva, jos siinä istuu mukana koirakaveri tai jotain vastaavaa. Hei haloo, jotain rotia tähän toimintaan. Samojen kohteliaisuus- ja sopivaisuussääntöjen pitäisi vallita niin somessa kuin elävässä elämässä. Mutta täällä kun kaikki on niin paljon helpompaa anonyminiteetin takana. Toki voin äänestää "jaloillani" ja lakata katselemasta vaikkapa villasukkia, luontokuvia ja vanhoja postikortteja. Ne vaan on kivoja ja niitten seuraamisesta tulee useimmiten sentään hyvä mieli. Ja onneksi pääasiassa kaikki ovat sovussa. Eikö meissä ihmisissä löydy ollenkaan suvaitsevaisuutta ja toisen arvostamista ja kunnioittamista? Joku pieni juttu tämän purkauksen sai aikaan. Ajatukset on pidemmän ajan kuluessa syntyneitä. Tuota negatiivisuutta ja riitaa ja mielen pahoitusta tuntuu olevan ryhmässä kuin ryhmässä. Miten herättäisi vastaan taistelevan liikkeen? 

http://www.tavallisia.fi/ikuinenarpi

Ihan omaa luokkaansa on tietysti tuo varsinainen kiusaaminen. Onneksi omissa piireissäni ei tietääkseni tuollaista esiinny. Siitäolen onnellinen. Ikävät, loukkaavat ja mieltä pahoittavat kommentit poistaisin omalta fb-seinältä tai täältä aivan välittömästi. Onneksi se on mahdollista, ainakin toivon että poistetut kommentit katoavat ihan oikeasti muittenkin näkyvistä. Tuolla kiusaamisella ei ole ikärajoja. SItä harrastaa ja sen kohteksi joutuu yhtälailla varhaisteini tai eläkkeelle siirtyvä tai oikeasti jo vanhaksi kutsuttava. Lapselle ja nuorelle arvet jäävät pidemmäksi aikaa, ikääntyvällä elämää vähemmän jäljellä. Ei siltikään ole oikeampaa kiusata vanhaa/vanhenevaa, yhtä kipeää se tekee kaikissa tapauksissa. Tehdään siis hyvä päätös: itse emme osallistu mihinkään vastaavaan, itse emme hyväksy seinillämme toisen mollaamista, itse löydämme rohteuden puuttua kiusaamiseen jos sitä havaitsemme, itse mietimme aina kaksi ja kolmekin kertaa kannattaako postailu ja kommetointi kiukuspäisään. 

Onpas tästä tulossa kovin negatiivinen kirjoitus. Ei ole tarkoitus :D Ei minulla ole huono mieli, ei ainakaan pääasiassa sellainen. Väsynyt, tautinen, kipeä sieltä sun täältä mutta pohjimmiltaan se hullun positiivinen Niäminen. Hymy, jota Minsku kaipasi pari päivää sitten, on kyllä olemassa. Suorastaan olen nauranut itsekseni. Sille joka on fb:ssa tuossa linkissä syy nauruuni :D Aivan mahtava, kuninkaallinen, arvonsa tunteva The Cat :D
 https://www.facebook.com/video.php?v=650656161712080&set=vb.135107593266942&type=3&theater
Muutenkin olen kyllä ihan nauttinut elämästä, juttuhetkistä ystävien kanssa, vauvojen tuoksusta, pienistä yksinkertaisista asioista omassa arjessa. Listataanko tähän loppuun noita arjen onnen ja ilon pikku juttuja: lämpimät villasukat jalassa, kannullinen teetä illalla, aamukahvi, ystävät ihanaiset ja rakkaat, mahtavat työkamut, Herttuatar ja Varvasotus, oma lämmin sänky, kirjoittelu, tietska, radio, liikuntakyky vaikkei vielä oikein taas jaksakkaan... Ja paljon muuta hyvää ja kivaa. Niitä toisia en viitsi alkaa edes miettimään, on niitä ikäviä ja kurjia juttujakin ihan joka päivä, mutta annetaan niiden olla ihan omissa oloissaan. Eikös vaan. 

Tässä on fiilistelty kesäisin kuvin, kesää kaivaten, kesästäunelmoiden, kevättä odotellessa. Meille kaikille ihania päiviä, jaksetaan olla iloisia ja tyytyväisiäkin.

<3

JOULU ON

raivattu pois. Kevät saa tulla.Vaikka tunnustaudun täysiveriseksi jouluihmiseksi, aina näin loppiasen tienoilla iskee kevätkaipuu. Yhtäkkiä on vain raivattava joulutavarat pois. Alan ylensä koristeista, niin tänäkin vuonna. Ajattelen että "kuusi vielä jääköön" ja hetken päästä huomaan riiisuvani sitäkin. Kummasti tulee tila ja valoa huusholliin. Pimeysvalot ikkunoille saa vielä jäädä paikalleen, ne lähtevät sitten ajallaan. Päivät ovat olleet jo valoisia, toki auringon paiste on hellinyt viime päivät, mutta muutenkin valossa on jo kevään taikaa. Kohta herään henkiin... Kunhan nuo pakkaset loppuvat alkaa taas henkikin kulkea. Toivotaan ainakin, nyt on hiukkasen heppoista. Tosin toipuilen edelleen tuosta bronkiitistani, oireilen alkavaa sinuiittia... Onneksi huomenaamulla lääkäriin. Sen käynnin varasin jo joku aika sitten, varmuudeksi kun en lopettanut yskimistä, nyt iloitsen tuosta saamattomuudesta, kerrankin sellainen on hyväksi :)

Tässä on ollut varsin kummallisia ajatuksia. Hiljakseen olen alkanut tuntea itseäni vanhaksi. Siis oikeasti vanhaksi. Syynä ei suinkaan ole omat raihnaisuuden tuntemukset, ei tautisuus, ei mikään sellainen. Toki nuokin vaikuttavat, krooninen sairaus on aina pysähtymisen paikka vaikka sairastua voi missä iässä tahansa. Ensinnäkin omassa ystäväpiirissä yksi toisensa jälkeen joutuu huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmistaan, ja myös saattamaan heidät haudan lepoon. Se koskettaa joka kerran. Vanhempien vanheneminen tuo oman vanhuuden lähemmäksi, minäkin olen jo oman pienen perhepiirimme vanhin... On toki kummitäti (isäni sisar) ja pari vanhempaa serkkua mutta siinä se sitten on.Tämän lisäksi omat ikätoverit sairastuvat, osa vakavasti, osa vaan krämmppääntyy tavalla ja toisella. Sekin laittaa ajatukset liikkeelle. Porukalla voidaan puida lääkityksiä ja tehtyjä tutkimtuksia. Tosin ystävistäni löytyy tietttyä sarkatisuutta ko asioista puhuttaessa niin osaamme ottaa siitäkin irti ilon :D

Mikään näistä ei kuitenkaan ole varsinaisena syynä näihin ajatuksiin juuri nyt. Elämäni sivuaa läheltä eläköitymisen buumia. Rakkaimmat YYA-ystäväni Mummo ja Kanttoori ovat nyt molemmat täyspäiväsiä elkeläisiä, Kattoorikin sai joululahjaksi Reiskat että osaisi asettua elkeläisen rooliin. Ehkä nyt on helpompi treffaillakin. Toinen sydänystäväni on hiljakseen jäämässä pois työelämästä, hänen miehensä jo nautiskelee tuosta vapaudesta. Tänään kuulin lapsuuden ystäväni jääneen juuri osa-aikaiselle eläkkeelle.... Ikätoverini työpaikalta jäi pois jo viime keväänä. Toinen on jäämässä ensi kesänä.  Minulle tohtoorit ovat puhuneet osa-aikaisuudesta jo silloin kun tämä CRPS todettiin eli joskus neljä vuottta sitten.Vielä olen prosessissa mutta henkisesti jo lähes taipunut. Se viimeinen potku omiin persuksiin vain pitäisi antaa itselleen. Täytyy myöntää että nämä sisäilma oireilut kannustavat hakeutumaan, jos ei kokonaan, niin ainakin osittain pois työelämästä. On ihan pakko myöntää että viimeisen puolen vuoden sairastelut laittavat miettimään todella vakavasti asiaa. Jotta edes sen hakemuksen saisi tehtyä valmiiksi, sitten pallo olisi toisten hallussa ennenkuin se heitettäisiin takaisin minulle. 

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarin-aani/hengenpelastajat/#.VKv7mSusV1Z

Sopivasti tuohon edelliseen aiheeseen törmäsin tänään linkin artikkeliin. Itsellä ei onneksi ole kokemusta hengen pelastumisesta, mutta tuohon elämän pelastamiseen yhdyn täydellä sydämellä. Kivun hoitajat, diagnoosin tekijät, kuuntelijat ja minuun uskovat ensiksi, ellei tuota kaikkea olis tullut, en ole varma olisinko tässä naputtelemassa. Sen verran ahdistavaa oli se aika kun vaan oli kipeä eikä tiennyt, ei edes itse uskonut, että onko kaikki todellista vai teenkö kaikki oireeni vain omassa päässäni. Sitten tulivat kuntouttajani, psykologi jonka kanssa käytiin tilannetta läpi uudestaan ja uudestaan, toimintaterapeutti jonka avulla löysin fyysistä toimintakykyäni takaisin, fysiioterapeutti joka avasi kehon lukkoja. AIna ei todellakaan tarvita hektistä ensihoitoa tai korjaavaa puukkoa. Niiden jälkeen tarvitaan se kaikki muu, se jonka avulla tämän arjen jaksaa ja saa toimimaan.

Hyvää yötä ystävät elämä on kyllä aikas ihanaa!

<3