PALJON ON VIIME AIKOINA

ollut ajatuksia. Ihan aina ei kovin positiivisiakaan. Ne kaikki pitäisi saada jotenkin edes jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta mitens sen teet? Ei oo helppoo ei, onenksi on sellainen vanha sanonta "yrittänyttä ei laiteta" Kaitpa se tässäkin pätee...

Yhtenä lukemattomista muista kanssakulkijoista olen herkkuaddikti. Väsymys, stressi, paha mieli.... Askeleet kantaa karkkikauppaan ja irtsareita valikoituu pussillinen. Ekat on sitten saatava suuhun heti kaupan ulkopuolella, kylläkin vähän häpeillen, eihän kukaan vaan näe mentaliteetilla. Vaihtoehtona se karkkipussi tai suklaapatukat kaupan karkkihyllystä, hartaasti valiten, ei sitä nyt mitä tahansa karkkia syödä. Makeaan tottuu, siihen tulee tarve, liki pakottava sellainen. Kait tämä riippuvaisuutta on, ihan kuin alkoholismi tai tupakan himo. Puolustaudun aina vaan sillä että tämä tarve ei vahingoita toisia, persoonallisuuteni ei muutu jos syön karkkia, ei tule hajuhaittoja. Mitä sitten oman itseni suhteen? Väliäkö sillä, metabolinen oireyhtymä, reiät hampaisiin, pelastusrengas vyötäröllä, häpeän tunteet kun ei voi hallita itseään... Silläkin on merkitystä paljonkin. Sitä paitsi voin paremmin ellen ahmi karkkeja, tiedän sen. 

Nyt juuri, tällä hetkellä karkkihanat on suljettu. Jäljellä on joulusta vielä taatelikakkua ja chilisuklaapipareita. Ne syödään, pikku hiljaa, ei tarvitse syödä paljoa kerrallaan ja silti tuntuu hyvältä. Paremmaltakin kuin superhyperextramakeiden karkkien jäljeltä. Yritän kovasti saada ateriarytmiä kuntoon; ei liian pitkiä taukoja, ei itsensä ähkyksi syömisiä ja verensokerin ylenmääräisiä vaihteluita. Vaikeaa ja haastavaa, vuorotyö ja työn rytmi ovat koulineet epäsäännölisyyden pyhätön, oman mieleni. Nyt yritän sitä palautella ruotuun taas kerran. Näitä yrityksiä on ollut aikaisemmin, toimivat ne mutta kun se stressi iskee murenee kaikki. Ja tuota stressiähän on, syystä jos toisesta. Mitenkä tämän mielensä nyt tsemppaisi toimimaan enmmän järjellä kuin tunteella. 

Ruuanlaitto tökkii pahasti. Pitäisi vaan saada tehdä helppoa ja yksinkertaista sapuskaa. En viitsisi itselle kauheasti laittaa, einekset eivät maistu niin taitaapa olla vaihtoehdot kovin vähissä. Perusmättöä ovat kasvisvoittoiset pastat: Chili-tomaatti tai lehtikaali tai pinaatti höystettynä fetajuustolla. Pastoissa ei yleensä ole ruokakermaa tms, joskus kaipaan soossimaisempaa ja laitan pakumpaa Creme Bonjouria. Kana-nuudeli-vihanneskeitto on yksi suosikki josta yleensä tulee melkeinpä muhennosta, soppa on tuhdisti maustettuna parhaimmillaan. Pitää olla todellista potkua :) Toinen suosikki keitoista on ystävättären mukaan nimettyn häneltä saatu ohje, linssikeitto, taidanpa laittaa tähän jopa sen reseptin vaikken olekkaan noita reseptejä tottunut jakamaan :)

Piipen linssisoppa

1l vettä 

½dl riisiä

1tl merisuolaa

Kasvisliemikuutio

Iso sipuli 

1rkl oliiviöljyä

2dl punaisia linssejä

2tl paprikajauhetta

Cayanne pippuria, chiliä

Punainen paprika pilkottuna joukkoon tai suikaleina tarjolle

Freesaa sipulit ja kuullota riisi öljyssä. Lisää vesi ja kiehauta, lisää kasvisliemikuutio ja hyvin huuhdotut linssit. Anna porista liedellä kunnes riisit ja linssit pehmeitä, keitto saa olla lähes saostunutta. Mausta reippaasti mieluiten, tässäkin saa olla hyvä jälkipotku. Tarjoa leivän ja hyvän levitteen kera. Itse suikaloin paprikat ja kukin saa niitä oman halunsa mukaan naustiskella keitossa tai leivän päällä. Tekee varmasti kauppansa, on monesti todistettu.

Ruokailu ja liikkumisasiat on kuitenkin varmaan se helpoin järjestykseen laitettava juttu. Vaikeampaa ja haastavampaa ovat nämä ihmisasiat. Mieli on niin arvaamaton, omat reaktiot, erityisesti ne joiden taustalla on menneisyyden kokemuksia. Ei riitä se että yrittää päästä eroon menneisyyden haamuista, niitä revitään uudestaan ja uudestaan vereslihalle. Mikä on oikea toimintamalli, minulle itselleni, ei kenenkään toisen tahdon mukaan. Olo on hauras, rikki revitty. Silti täytyy nousta ja noustaankin. Kuitenkin arveluttaa mikä on ratkaisun hinta minulle itselleni... Ystävyyttäkin on niin monenmoista. Toinen kuulee ja kuuntelee, keskustelee, toinen neuvoo, ohjaa ja opastaa muttei kuule eikä aina edes kuuntele. Mutta jos neuvoja ja opastajakin on hauras ja tarvitsee itse apua... 

Itsehän minun on silti se pääni seinään hakattava. Itse tiedän mihin olen valmis, tunnen prosessieni vaiheen. Kaikesta sähäkkyydestäni ja tunneherkkyydestä huolimatta olen hidas tekemään isoja vaativia päätöksiä, vaikka niiden tekemättömyys toki rassaakin. Minä vaan tarvitsen sen aikani, voin jutella asioista, kuunnella neuvojakin. Mutta kyllä se ratkaisu omasta päästä lähtee. Koskee se vaikkapa tulevaisuuden työkuvioita ja täyttämistä odottavia kaavakkeita tai muita elämän kiemuroita. Nyt on aktiivisen työstämisen aika, monessa suhteessa.Käden tuntemukset ei helpota asiaa ollenkaan, mutta hällä väliä niistä kuitenkin. Nyt ne niputetaan omaan suljettuun ryhmäänsä.

Siinä kaiken muun ohella nautiskelen olosta ja elosta ja yritän parantua kunnolla. Keittelen soppaa ja puuroa ja hurauttelen smoothieita.Haaveilen tossujen kutomisesta ja huovuttamisesta. Kuolastan mäyräkoiran kuvia ja unelmoin omasta sellaisesta. Rapsuttelen koirakuumeessa kissaa jonka uskolliseksi palvelijaksi olen lupautunut. Odotan kevättä ja kesää malttamattomana, siksi tunnelmia viime keväältä tähän päättömän pohdinnan sekaan. Koettakaa jaksaa ystävät, tätäkin pähkäilyä ja pohtimista. Nyt unten maille, josko nyt saisi nukuttua hyvin. Hyvää yötä ja kauniita unia meille kaikille.

<3