KOIRUUS TULI TALOON...

Kissavanhuksieni muutettua autaammille hiirtenmetsästysmaille,  ajattelin josko taas olis koiruuden vuoro tulla kaverikseni.Olin pitkään haaveillut koirasta, nimenomaan mäyräkoirasta, mäyriksien sieluun kun on tutustunut kerran, vievät ne sen kokonaan. Ensimmäisenkin mäyräkoirani piti olla karkeakarvainen, vaan toisin kävi, Akseli oli maailman sileäkarvaisin karkkari 😃  Elämässä vaan sattuu kaikenmoista... Tälläkin kertaa haaveilin karkeakarvaisesta kääpiömäyräkoirasta. Kun aina ei suju haaveiden mukaisesti, niin nämäkin suunnitelmat muuttuivat äkkinäisesti. Tälläkin kertaa; karkari kääpiöstä tuli kiiltävän sileä kaniinimäyräkoira. Vaan kun en yksinkertaisesti voinut  asialle mitään  😍

Pitkään pohdin haluanko pennun vai uskallanko ottaa aikuisen kodinvaihtajan. Katselin kaikkia mahdollisia mäyräkoirasta mäyräkoirasivuja, hurahadin ajatukseen mäyräkoirasta yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pienen rohkaisun jälkeen, kiitos siitä, Fröken Alva ja Herrrasmies Takku 💖  , päädyin aikuiseen kodinvaihtajaan. Selatessani taas kerran mäyräkoira-ryhmien kuvia, katsoi HÄN minua suoraan syvälle sisimpääni yhdessa kuvassa. Pieni punainen kaniiinimäyräkoira, rakkautta ensi silmäyksellä 💖  Alvaa ja Takkua voi käydä ihastelemassa facebookissa, niinkuin myös tätä omaa nappisilmäänikin.  

https://fi-fi.facebook.com/Fantsula/

https://www.facebook.com/mayrakoiranmaailamassa/

Niiinpä rakkaan ystäväni Tiinan kanssa ajoimme Orivedelle "katsomaaan" tätä pientä ihanuutta. Annica-kasvattaja laittoi hiukkasen murisevan ja tärisevän pienen koiran syliini, kuulemma se oli paras tapa luoda luottamus, eikä kestäyt kauaakaan kun koiruuus ja palvelija-ehdokas rentoutuivat molemmat ja sillä tiellä ollaan edelleen. Koiruus oli paljon paljon pienempi kuin osasin kuvitella, niin pientä mäyräkoiraa en ollut koskaan ennen tavannut. Hän oli ja on edelleen, suorastaan valloittava. Enkä voinut enää kuvitellakaan lähteväni sieltä kotiin ilman Szotyitä 💖 Taisi Tiina-ystävän galgo-haaveetkin saada pientä buusteria sillä reissulla... Nyt hänellä on aivan ihastuttava galgo-tyttö.

 

Szotyi the Queen on paras kaverini. Uskollinen ystävä joka kulkee perässäni kuin koira. Rakastaa lenkkeilyä, on kohottanut aerobista kuntoani paremmin kuin mikään muu, laittaa oksitosiinit virtaaamaan ja mieli kirkastuu kun nukkuu sylissäni. Minulla on joku, joka ilahtuu suuresti kotiintulostani, se lämittää sielua. Häntä viuhkoo ympyrää ja koira tanssii ja hyppii innosta pinkeänä. Tämä koira on sylikoira, pehmeä ja lämmin. Ego on ison koiran, kuten kunnon mäyrinkäisellä kuuluukin olla. Mökillä vahditaan pihaa ja tietä, omaa valtakuntaa ei ole vain kotipiha, myös naapurin vieraista ilmoitetaan. Kesällä toisten koirien kohtaamiset sujui hyvin, nyt täällä kaupungissa pitää puolustautua ja puolustaa palvelijaa. Kunhan palvelija kuntoutuu ja pääsee kipsistään eroon, alkaa armoton koulutus... Oravat ja pupujussit vaviskoon  kun kuningatar saapuu paikalle 😉

Koira on hyvä hoivaaja. Aistii heti jos palvelija on kipeämpi kuin normaalisti, kipsijalkaa on hoivannut nukkumalla tiiviisti siinä kiinni. Ja mitä kipeämpi palvelija on, sitä likemmäs koiruus itsensä asettaa  Kesällä tiesi pikkupehtoorin sairastuvan ripulitautiin jo etukäteen, haki palvelijaa apuun ulkoa useampaan otteeseen, palvelija pässinpää ei kyllä ymmärtänyt. Siinähän sitten oli siivottiin isommatkin sotkut, helpommalla olisin päässyt jos olisin koiraa osannut lukea. Uskon hyvin koirien kykyyn tulkita ja varoittaa ihmistenkin sairauksista, koiran vaistot ovat uskomattomat. Pitäisi olla taito ja kyky nähdä ja ymmärtää koiran kertoma. Toivottavasti se kehittyy yhteisen matkan jatkuessa.

Kummasti tuo koira myös sosiaalistaa. Lenkillä ollessa pysähdytään juttelemaan ihan outojen ihmisten kanssa, niin koirallisten kuin koirattomien. Pieni suloinen koira saa suut hymyyn ja kommentit ovat herkässä, mitään negatiivisuutta ei ole ainakaan vielä tullut esillle, ei edes vaikka remmirähjä iskee. Pennuksihan koiruutta luullaan, ilmeet muuttuvat vinekästi, kun kertoo kesälllä vietetyn kahvdeksan-vuotis synttäreitä. Toinen yleinen kommentii on." Tuollainen koira on kätevä, eihän se tarvitse paljon liikuntaakaan, kun on noin lyhyet jalat!"  Siinä sitten silmät pyöreänä ihmetellään kun sanon, ettei niin pitkää lenkkiä ole tullut vastaan, että koira väsyisi. Ensin hyytyy paljvelija. Mäyräkoira on luolakoira ja geeneissä asuu sitkeän metsästyskoiran geenit, myös riistavietin vahvuudessa..,

 

On Szotyi hyvän kaverinkin saanut 💕 Tiiina-ystävän galgotytö Seda Honkkelikoipi Taivaanlahja on ehdotttomasti hänen bestiksensä. Vaikka Seda kerran tyhjensi tuokakupin vilauksessa ja yritti vielä päästä oamtoimisesti namilaatikollle. Eipä tarvivnnut Szotyin kuin luoda oikeanlainen katse ja hiukkasen hampaita paljastaa, niin Seda antoi periksi. Szotyi the Queen on nimensä veroinen, hallitsee valtakuntaansa tiukoin ottein. Se on se ego... Nämä kaksi ovat varsin huipaisa näky kun yhdessä lenkeillään. Usein ne nuuskivat samoja kohtia, kuonot yhdessä ja kun toinen lähtee liikkeelle, lähtee toinenkin.Kaipaan oikein meidän yteisiä lenkkejämme, kunhan jalkani on kunnossa, ehdottomastii niitä pitää jatkaa. 

Onko tai onko ollut ongelmia kodinvaihtajan kanssa? Sopeutuminen on käynyt helposti, Szotyi otti valtakuntansa haltuun nopeasti ja helposti. Aikaisemmin mainittu uudesaan alkanut remmpirähjä, yksinjäämisen vaikeus, satunniset pissa-vahingot, niissä on työstettävää. Mutta tämä suloisuus kyllä vie voiton niistäkin. Pois en tätä koiraa enää antaisi, toivottavsti ei tarvitse edes pitkiä eroja tulla. Mielellään annan kuningattaren mennä pariksi päiväksi lomaresidenssiinsä, siellä häntä rakastetaan ja rapsutetaan ja hän voi puolestaan ilahaduttaa läsnäolollaan resedenssin palvelijoita.

💖

KUN ELINTILA KAPENEE...

Neljä seinää, ikkunat, ovi vapauteen. Siinähän ne ovat, ne rajat tai rajattomuus. Oven suurta merkitystä ei ymmärrä, ellei siitä voi vapaasti kulkea. Elämän polkujen odottamattaomien käänteiden merkitystä ei tahdo aina käsittää, vaikka miten haluaisi ja yrittäisi. Jostain on kuitenkin aina kaivettava voima ja rohkeus kohdata kaikki vastaantuleva.

                                                             

Itsenäinen, itsellinen ja aktiivinen elämäntapa saa ison kolauksen, kun kyky liikkua viedään. Viimeisiin seitsemään vuoteen mahtuu monenmoista, kroppa on vaatinut korjaavia toimenpiteitä, jokaisella niistä on ollut suora vaikutus elämänlaatuun. Onneksi ne varsinaiset vaikutukset ovat kuitenkin olleet, yhtä lukuunottamatta, positiivisia, vaivat on hoidettu ja elämä sujunut entistä paremmin. Ystäväni mielestä minulla on ollut paljon tules-alueen ongelmia, itse en osaa niin ajatella, ongelmat ovat ehkä vain keskittyneet näihin viimeisiin vuosiin ja niitä on hoidettu operatiivisesti.Tälllä viimeisimmällä kerralla on vielä ollut näyttävää klenkata kipsikoipena, ja toki tarvita huomattavasti enemmän apua kuin koskaan ennen. En silti osaa itseäni pitää siinä mielessä jotenkin sairaana, nämä ovat vain ominaisuuksia ja osa minua.

On kova paikka olla pärjäämättä itse. Kovempi kuin saatoin edes kuvitella. Kun on avuton, asetttaa itsensä samalla toisten armoille. Onneksi on auttajia, se on iso asia, enkä tiedä miten ikinä voin saamani avun korvata... Henkisesti tämä on silti ollut äärimmäisen vaikeaa. tuntuu että olen joutunut avaamaan sieluni syvimpiä sopukoita myöden toisille, vain siksi etten pärjää itse. Eihän käytännön avun tarvitseminen ole sielun avaamista, silti se tuntuu sellaiselta.

Tätä kirjoittaessani minulla on ollut jalka kipsattuna kahdeksan viikkoa. Tähän ajanjaksoon on sisältynyt  itsenäisyyden ja liikkumisen pyhässä yhteydessä monenmoisia vaiheita. Parhainta oli viikko ennen leikkausta, jolloin minulla oli lupa varata jalalle koko painolla kipsin kanssa. Silloin tunsi taas itsensä vapaaksi linnuksi, itsenäiseksi normaaliksi olennnoksi. Pääsi ulos koiran ja kummipojan kanssa, toki haastetta riitti, etenkin kun tämä kolmikko oli liikenteessä, mutta  silloin pääsi pidemmälle kuin koiran pissatus lähimmän nurmikon reunaan. Vapautta avartavia askelmia mitattiin juuri koiran kanssa, ensin talon nurkka, sitten Asemapuiston nurkka, seuraava etappi kortteli ympäri, Mikaelin puisto ja lopulta Puolanpuistoon taidemuseon tuntumaan. Voi sitä onnen tunnetta, sitä iloa ja riemua jonka tuo maailman avartuminen toi!  

Sitten, uusi tipahtaminen maan rakoseen. Leikkaus, uusi kipsi, haavakivut, hermokivut.... Taas ne neljä seinää, entistä tiukemmin, ja sadetta aamusta iltaan. Kipu jo itsessään on riittävästi, elintilan rajoittuminen siihen päälle ja toisten avusta täysin riippuvaisena oleminen tuntuu edelleen aivan liian ahdistavalta. Monta monituista kertaa olen miettinyt vanhuutta näiden viikkojen aikana. Tuleeko omasta elämästä juuri tälläistä, olet yksin kotona, liikuntakyky on mitä on, et ehkä edes sängystä pääse itse ylös... Onko se hyvää elämää vaikka "saankin" olla kotona. Entä ellei apua olekaan kuin ne kotihoidon pikaiset kaksi-kolme kertaa päivässä? Tuota en edes uskalla ajatella enempää.

Olen kokenut tämän avuttomuuden myös alttiina olemiseksi.Otan vastaan sen mitä minulle tarjotaan, myös kaiken sanallisen. Joku voi tahattomasti, enemmän ehkä omaa pahaa oloaan peilaten, arvostella kaikkea mitä teen, tietää mikä minulle parasta, mitä voin tehdä, mitä en. On vaikea sanoa vastaan,ei halua pahoittaa kenenkään mieltä. Eikä etenkään sellaisen ihmisen, joka auttaa ja on auttanut todella paljon tänä kipsikautena. Tuollainen tilanne on vaikea, se tuo liian paljon mieleen monet työelämän huonot hetket. Niinpä asiat peilaavat liikaa toisiaan ja vanha paha olo nousee taas pintaan vahvistaen toinen toistaan.

Olen tässä kirjoittaessa purkanut omia tuntojani itselle epämukavalla alueella olemisesta, ajatukseni eivät tarkoita, ettenkö olisi onnellinen, iloinen ja kiitollinen kaikesta mahtavasta avusta mitä olen saanut ja saan. Tiedän saaneeni sen merkkinä ystävyydestä. Ilman rakkaita auttajiani en olis pärjännyt omillani. Halusin vain hiukkasen kuvata tuntoja näin kun elintila äkisti kapenee ja elämän peruspilarit muuttuvat. Tämä ei ole helppoa, en usko että kenellekään, kipuoireilu itsessään vaatii jo ajoittain autettavan rooliin astumista ja avun vastaanottamista, tämä liikuntarjoitteisuus nostaa tätä tarvetta aivan uusiin mittasuhteisiin. Kiitos miljoonasti, tuhannesti, ikuisesti rakkaat ystävät, että olette pitäneet ja pidätte minusta ja koiruudestani hyvää huolta 💖   

💖

ANTEEKSI... 

Kävi ilmi ettei edellinen blogipostaus ole näkynyt esim. matkapuhelimella, nyt blogia on päivitetty ja fontin väri vaihtunut, nyt pitäisi nähdä myös mpbiililla, jos joku haluaa vielä tekstin lukea 💖

MIKSI TÄSSÄ KÄVI NÄIN?

Ai miten kävi, no näin. Aikaa on kulunut sitten edellisen päivityksen, taas. Olisi luullut, että aikaa on ollut kirjoittaa, ainakin periaatteessa. Aikaa on kyllä ollut, mieli ei vaan ole jaksanut paneutua mihinkään. On menty lähinnä päivä kerrallaan, selviten edes jollain tavalla eteenpäin. Toivo ja epätoivo ovat taistelleet tilasta, avun tarve ja itsenäisyydestä luopuminen ovat värittäneet päiviä ja luoneet suuria henkisiä haasteita. 

Eli,lyhyesti, pitkästi, jotenkin... Ajatuksella tai ilman, sanat saavat tulla ikäänkuin itsekseen, sormet valitsevat kirjaimet eläen omaa eläänsä. Minä olen vain välikappele, kone jonka toiminnan vakaus on kyseenalaista. Juttuhan jäi viimeksi kesän päättymiseen tapaturmaisesti ja samalla tiellä jatketaan edelleen. Jonkun aikaa kuljettiin hieman mutkittelevaa loivasti nousevaa reittiä, kunnes reilu viikko sitten vastaan tulikin jyrkänne, jossa tie oli vaarassa sortua. Onneksi tie kuitenkin lähti kiemurtelemaan serpentiinin tavoin alaspäin.Toistaiseksi tie ei ole osannut päättää jatkaako se vielä samaan suuntaan, vai voisiko jo tulla hetkeksi aikaa tasamaata ennen uutta nousua...

Kipsikoipena on nyt eletty reilut seitsemän viikkoa. Olotilat ovat olleet kovin vaihtelevat, kipsi on auttanut ja vaivannut vuoron perään. Sitä on vaihdettu ja hetken taas on ollut parempi, mutta pian taas tullut jotain ongelmaa. Jalka jouduttiin kuitenkin leikkaamaan, yksi murtumista tarvitsi tuekseen ruuvit. Leikkaushaava on ollut kovin kipeä ja olen tarvinnut runsaasti erilaisia kipulääkkeitä. Kipsin alta on lähtenyt muitakin kipuja kuin ne, jotka voi ajatella murtumien/kipsin/leikkauksen aiheuttamiksi. Murtuma, kivut ja kipsi ovat yhdessä aktivoineet koko kehon hermokivut. Pienet hermoja pureskelevat hiiret ovat olleet kiireisiä ja tottelemattomia. Kipukohtauksista on tullut jälleen arkipäivää. Ne ryömivät  aktivoituessaan milloin  vasemman käden, milloin oikean jalan kautta koko kehoon. CRPS kukkii koko  komeudessaan! Takaraivossa on pelko CRPS:n leviämisestä kipsijalkaankin, aika näyttää miten on käynyt. Välillä tekisi mieli repiä kipsi keinolla millä tahansa  pois jalasta, vaan eipä taitai si kotioloissa onnistua.... Olen miettinyt hakeutumista päivystykseen kivun hoitoon, kun on oikein huono tilanne. Jotenkin on vaan pelottanut saako apua ja toisaalta jo itse lähteminen on tuntunut liian raskaalta. 

Entäpä ne hermot sitten, päässsä tai sielussa tai missä ne nyt sijatsevatkaan, kireällä kuin viulun kieli. Ei ole helppoa kun sattuu ja väsyttää, huonosti nukutut yöt eivät helpota kipuilua, päinvastoin ne lisäävät sitä. Olen aina yrittänyt olla se pärjääjä, itse tekijä ja nyt yhtäkiä, olenkin avun tarpeessa. On henkisesti hankalaa luopua omasta turvallisesta rooolistaan ja alkaa jakaa elämänsä auttajien kanssa. Olen kuitenkin iloinen ja onnellinen saamastani avusta, minua on siunattu ihanilla ystävillä 💖  Sen hienompaa ystäväjoukkoa en voisi saada: Pikku koiruus on päässyt lenkille ja viettämään aikaa lomaresidenssissään, minua on kuskattu kauppaan ja autettu siellä, minulle on tuotu ruokaa ja vahdittu hiukkasen sitäkin että myös syön...  Nimittäin kipsi ja nyt sitten vielä leikkaus ja kipuläääkkeet ovat vieneet lähes totaalisti ruokahaluni, syömättömyys ei kuitenkaan auta parantaan...

Tässä ovat siis tämän hetken eväät, tää Niäminen on hiukkasen heikoilla ja väsynyt. Välillä menee usko tulevaisuuteen, tai pikemminkin, kivuttomaan tulevaisuuteen. Kyllä kuitenkin olen nauttinutkin elämästä, kaikista pienistä asioista siinä. Ja uskon tulevaisuuteen, en voi olla uskomatta. Täyttä kivuttomuutta tuskin koskaan tulee, kunhan jalka tulee kuntoon ja nämä pahemmat hermokivut laantuvat. Kunhan pääsen treenaamaan jalkaa ja koko kroppaa, saan koiruuteni kotiin ja pääsemme lenkkeilemään, silloin  olen palannut omaan elämääni takaisin. Kaikkea muutakin mukavaa on tulossa, mutta ennen kaikkea sitä ihan normaalia elämää. 

Tänä syksynä en ole päässyt juurikaan ulkoilemaan. Olen ihaillut facebookissa ja televisiossa ihmisten postaamia luontokuvia. Mahtavat syksyn värit ovat tulleet niiden kautta myös minun luokseni. Ihan käytännön syistä joudunkin nyt etsimään omia vanhoja syksykuviani tähän postaukseen, ehkä ne ajavat asiansa tälläkin kertaa. Ne kuitnekin tuovat iloa ja niistä voi ammentaa voimaa jos muuten tuntuu raskaalta.

💖

KESÄN LOPPU...

tuli varoittamatta, ei sillä ollut edes kelloa kaulassa. Eipähän vanhingoilla yleensä sellaista taida ollakaan 😖 Reilu viikko sitten touhusin innoissani möksällä. Oltiin oltu pitkällä lenkillä koiruuden kanssa, juteltu niitä ja näitä puutarhoista ystävän kanssa hänen pihallaan, mm puista joita ei tulisi tuollaiseen paikkaan edes istuttaa.Tuolla möksällä saa aina priorosisoida ja tehdä valintoja siitä, mitä haluaa tehdä/mitä pitää tehdä, saman arvoisia töitä on paljon, on vaan tartuttava johonkin. Valintani oli ehkä väärä, ainakin sillä oli katastrofaaliset seuraukset.  Edellinen omistaja on istuttanut pihalle jalopähkkinäpuun (Mantsurian jalopähkinä?), nuo puuthan kasvavat luonnossa 8-10m korkeiksi eli aivan liian isoiksi pienelle tontille, ja täysin sopimattomin mittoihin siirtolapuutarhan säännöksiin nähden 😩 Näin tuo meidänkin puumme venyy aina kesän aikana sopimattomiin mittoihin ja sitä joutuu leikkelemään aika rajustikin vuosittain.

Sunnuntaina päätin käydä tämän "pahuuuden puun" kimppuun, rakkaallla lapsellahan on monta nimeä. Katsastuskomitea on valittanut puun korkeudesta, leikkaaminen tuonut harmaita hiuksia liki vuosittain, puu on kaunis mutta äärimmäisen hankala nopean kasvunsa takia. Minun mielessäni puu oli oikeastaan saavuttanut kohtalonsa jo ennen toissa sunnuntaita, olin valmis siitä luopumaan kokonaan tai ainakin leikkaamaan sen alas radikaalisti, oli siitä sitten mitä seurauksia tahansa. Ja nyt, no niin, ehkä senempiä selityksiä ei kaivata...

Päätin leikata ko puuta aika reippaasti, niin kauan sujuikin huvin, kun pärjäsin oksaleikkurin kanssa. Suunnitelmissani oli kysyä naapurin Jaria sähkösahan kanssa auttamaan suurimpien oksien leikkaamisessa, itsepäisenä päättäväisenä muulina halusin kuitenkin ensin itse tehdä kaikkeni, jospa kuitenkin pärjäisin ihan itse.... . Niinpä kaivoin sahan esille, aikani sahattuani omaan pituuteeni liian korkealta saha juuttui, varvistin tikkailla, tikkaan tasainen painotus muuttui, tikas painui maahan ja kaatui, minä tarrauduin oksaa (tietenkin juuri siihen jota olin ollut sahaamassa....) tipahdin, jalka jäi jumiin tikkaan puolan väliin ja vääntyi 😓 Ja murtui...

Pieni iloinen välipala, näitä möksällä olemisen riemuja, luonnon tuomia hyviä kokemuksiaTämä siksi, että yhtenä aamuna hyppeli punarinta pihalla, harvinaisempi vieras, itse en ennen ollut nähnyt noin läheltä, noin pitkää aikaa 💗 
https://audioboom.com/posts/1338543-punarinnalla-on-kevatillan-kaunein-liverrys

Kävin sitten taas kerran katsastamassa Tyksin yhteispäivystyksen. Hyvää sanottavaa tälläkin kerralla; tulin kuulluksi, ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja asiansa osaavia. Iso kiitos sinne. Sain lähteä kotiin miettimäään yön yli, mitä mieltä itse olisin jalan operatiivisesta hoidosta. Minuahan pelotti aivan "sairaasti" ajatuskin leikkauksesta, mahdollisista hermokivuista sen jälkeen. Aamulla osastolla ortopediraati oli onnekseni päätynyt murtumien hyvän asennon vuoksi kipsihoitoon.(Joukossa oli minua pitkään hoitanut luotto-ortopedini, se lisää luottamustani tehtyyn ratkaisuun) Kuusi viikkoa, no ainakin, on jalka kipsattuna ja minä opettelen elämään keppikansalaisen elämää, täysin riippuvaisena ystävien avusta.

On vaikea pyytää apua, on vaikea "alistua" autettavaksi. Olen tottunut olemaan se pärjääjä, itse tekijä, ehkä auttajakin mieluummin kuin autettava. Nyt ei pysty itse juuri mihinkään, ruuan laitto tuntuu aivan ylivoimaiselta (tosin ei minulle juuri mikään maistukaan), siihen sisältyy aivan liian paljon pieniä liikkeitä, kääntymisiä ja paikan vaihtoja.... En olisi ikinä voinut kuvitella pyytäväni itselleni ruokaa, nyt siihenkin oli taivuttava. Minulla on onneksi rakkaita ja ihania ystäviä, he tuovat minulle kassikaupalla syötävää, pieniä herkkuja, kunnon ruokaa ja myös pitävät huolen, että syön 💛 Sekään ei ole aivan itsestään selvää tässä tilanteessa. Entä kaupassa käymiset? Lähikauppa on lähellä ja silti kaukana, kantaminen on haasteellista, jotain pientä voin joskus hakea, mutta sekin vaatii aikamoista ponnistelua, varauslupaa kun ei ole. Onneksi on ystävät, onneksi tiedän heidän tekevän tämän kaiken mielellään 💙 Jos pitää lähteä jonnekin, pitää kysyä kyytiä, tai soittaa taksi. Itsenäiselle kulkijalle sekin on uuden nöyrtymisen paikka. Ystäväkyydin etuna on juttelu ja mieltäpainavien tai ilahduttavien asioiden vaihto 💖 Kiitos.teille ystävät, kiitos lapsi; Tiina, Esa, Riitta, Ossi, Pirkko, Heidi, Samuli, ilman teitä en tulisi toimeen 💚

 

Mitä sitten koiruus, iloni ja onneni, paras lohduttaja. Hän (varsinais-suomalaiseen tapaaan) käy välillä lomailemaasa ystävien luona, siellä on hyvä olla, on seuraa ja syliä, rapsutuksia ja herkkuja. Kotona ollessa ystävät vievät häntä lenkille, yritän minä itsekin tehdä pieniä pissakakka-lenkkejä. Szotyi the Queen on huolestunut palvelijan tilasta, hän nukkuu pääasiassa sylissä, vahtii koko ajan mihin palvelija nyt sitten könkkääkään keppiensä kanssa. Koiruus stressaa selkeästi, alistuu elämän uusiin kuvioihin, eipä paljon muutakaan voi... Lenkit ystävien kanssa, ja palvelijan jättäminen kotiin, sujuvat päivä päivältä paremmin. Szotyi on vaan niin kiltti ja kiva koira 💖.

Se kipu sitten, miten sen kanssa pärjää? Sanotaanko vaihtelevasti, päivä päivältä paremmin. Edelleen olen varpailllani, mihin suuntaan jalan kivut ovat muuttumassa, niissä on niin paljon aineksia hermokivuksi, merkkejäkin sellaisesta on. Haluan uskoa ettei jalkaan koskaan kehity CRPS:sää, yritän otttaa tarpeeksi kipulääkettä ja pitää kivun kurissa kaikilla muillakin mahdollisilla keinoilla. Kädet huutavat välillä hoosiannaa, keppien kanssa kulkeminen on rankkaa. Toistaiseksi olen pärjännyt lastojen ja hanskojen avulla. Vielä on kuitenkin jäljellä viisi viikkoa tai jopa pidempäänkin, rukoilen käsien kestävän... Silti pelottaa, tuossa suhteessa eletään elämää veitsen terällä, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.. Onneksi kipulääkkeet hoitavat myös käsiä ja hartioita ja niskaa ja ja ja, kaikkea joiden kipuilun kanssa olen joutunut elämään. 

Tälläinen  on päivän tarjotin, eväät joiden kanssa eletään päivästä toiseen. Uskotaan tulevaisuuteen, uskotaan hyvään ja nopeaan toipumiseen. Ihanaa on uskoa ystävyyden voimaan, siihen rakkauden ja huolenpitoon mitä voi saada. Onneksi on näin. 

💖

TAIVAS ON HARMAA... 

mutta niin itkee sielukin. Elämä on niin pienestä kiinni, sattumasta, läsnäolon hetkestä. Pahuuden lonkerot kiemurtelevat omaan elinpiiriin, luovat epävarmuutta ja pelkoa.

Kuva: Johanna Manu / Yle

On käsittätmätöntä miksi tällaista tapahtuu ( https://yle.fi/uutiset/3-9785241 ) Vielä kun tapahtumat sattuvat oman elinpiirin keskiöön, sinne missä olet kuvitellut olevasi turvassa, maailman metropoleihin verrattuna pienessä kaupungissa. Ei minulla ole ollut harhakuvaa, etteikö Turussa olisi ongelmia. Olen kokenut kaupungin muuttuvan turvattomammaksi jo vuosien, vuosikymmenien, ajan. Vähensin kävelyä iltavuorosta kotiin, koska ydinkeskustan levottomuus oli pelottavaa etenkin viikonloppuisin.  Mitään tälläista en silti ole voinut kuvitella tapahtuvan omassa kotikaupungissani.

Nytkin istun täällä mökilläni (onnneksi), kuuntelen sadetta ja katson taivaan harmautta. Mikään ei voi kuvata paremmin mielalaa kuin tuo raskaana maahan valuva vesi, taivas itkee puolestani, en osaa tai ehkä uskalla, surra itse. Tai siis suren kyllä, mutta pelkään antaa surulle valtaa. Raskas suru päästää myös pelon valloilleen. Pelko on pidettävä kurissa, uskallettava elää normaalisti, vain näin voidaan taistella pahuutta vastaan. 

Tämä tapahtuma on vastaavien ohella herättänyt vahvaa yhteisöllisyyttä, surraan yhdessä, viedään tapahtumapaikoille kynttilöitä ja kukkia. Hyvä näin, tuetaan ja autetaan toisiamme siinä missä voidaan. Aina on ihmisiä, jotka välinpitämättömästi kulkevat hädässä olijan ohi, onneksi tlanteessa kuin tilanteessä on myös niitä niitä, jotka pysähtyvät auttamaan, vaikka oma turvallisuuskin olisi uhattuna.Auttajia löytyy ikään, sukupuoleen tai kansallisuuteen katsomatta, he myös auttavat em. ehdoin ketä tahansa. Kiitos heille, aidoille inhimilllisille kanssakulkijoille 💚  ( https://yle.fi/uutiset/3-9785500 ) 

Vihalla ei voiteta vihaa, kosto ei paranna mitään tai ketään. Arvet jäävät, yritään kasvaa niiden yli. Kannetaan vastuuta toisitsamme, autetaan toisiamme, ollaan inhimillisiä. Ollaan empaattisia ja oikeudenmukaisia. Kaikkea ei tule hyvksyä, pahan tekijät pitää saattaa vastuuseen teoistaan. Silti meillä meillä on varaa välittämiseen! Aina, ei vain tänään, tämän teon aktivoivima. Välitetään toisistamme ihan tavallisessa arjessamme  💜 http://blogit.image.fi/paivystavaanarkisti/empatia-on-kaikki-mita-meille-jaa/ 

34 YHTEISTÄ TYÖVUOTTA ❤💖

Viimeiset yhteiset työpäivät olivat yhtä juhlaa. Uskomatonta juhlaa. Hyvän mielen, ystävyyden ja haikeuden aikaa. Rakkaudesta työkavereihin, rakkaudesta työhön. Olinhan jo kerran jos toisenkin ajatellut vain poistuvani takavasemmalle, salaa ja huomaamatta. Onneksi asiat muuttuivat ja minulle oli henkisesti ja fyysisesti mahdollista jatkaa työntekoa oman toiveeni mukaisesti kesän kynnykselle. Ja ajankohtaan, jota olin monesti miettinyt itselleni parhaaksi. Kiitos siitä mahdollisuudesta... Nyt saatoin kypsyä hiljakseen ajatukselle, jäädä pois työelämästä. Oikeastaan se oman iän ja eläkkeen julkistamisprosessi alkoi vanhempainryhmämme joulujuhlassa, siellä kerroin koko juhlivalle joukkiolle suunnitelmistani, muutaman kyyneleen maustamana tietenkin 💕  Asiasta puhuminen oli edelleenkin vaikeaa, mutta helpottui ajan myötä. Sain tehtyä pakolliset päätökset, niinkuin nyt senkin, että juodaan kahvit osastolla. Mitään "pönötysjuhlia" en halunnut... Ensimmäinen hyvästeltävä oli minulle niin tärkeäksi tullut vanhampainryhmä,oli viimeinen kerta ryhmässä,haikeat hyvästit vanhemmille ja vetäjäkollegoilleni 💚

Mutta mitä sitten sainkaan, sitä en edes uskaltanut unelmoida, odottaa, toivoa, uskoa. Oma ihmisyyteni, itseluottamukseni, omanarvontuntoni nousivat sumusta ja menneet traumaattiset kokemukset ottivat askeleen ja toisenkin taaksepäin. Sydämestä tulevat kauniit sanat, yhteisesti kostuneet silmät, lämpimät halaukset... Jo se olis ollut tarpeeksi. Kahvitushetken ja niiden "pakollisten" yksikkömme omien traditioiden lisäksi, olivat maailman parhaat työtoverini keksineet vaikka mitä. Sain heidän yhteisesti tekemänsä torkkupeiton ja ponzon, neliöitä kun oli tullut niin paljon 💛 Tuohon lahjaan kuului valmistusprosessista kertova haikean hauska kirja, kuvia ja sattumuksia työn edistymisen varrelta. Saan vielä monet naurut ja kyynelet kun sitä selaan, samoin kun katselen omaa "torkkupeittoryhmääni" fb:ssa, sinne sain pääsyn peiton saatuani.Voi noita ihania rakkaita naisia, ette arvanneetkaan kuinka paljon tämä minulle on merkitsennyt 💜  Nuo peitto ja ponzo ovat täynnä halauksia, ja varmaan sitä nauruakin joka meillä niin usein raikui. 

 Niin ja tuo pieni koira tuossa, hän on oma eläkelahjani minulle itselleni. Vuosien haaveiden jälkeen, juuri nyt oli hänen aikansa... 💖

Juhlathan eivät loppuneet tuohon kahvitilaisuuteen. Kun nyt kuuuluin tähän muinaisjäämistöön tuossa työyhteisössä, sain myös toiset juhlat, sellaiset työkavereiden järjestämät, minunnäköiseni. Vietimme aivan mahtavan päivän Ruissalossa, jouduin, tai oikeastaan sain, tehdä kaikenlaisia pieniä hauskoja juttuja. En jaksa ymmärtää, miten  kaikki tuo mielikuvitus on mahdollista 😂  No, ehkä siksi että mukana oli juuri se joukko joka siellä oli 💗 Pieniä leikinomaisia tehtäviä joiden loppuhuipentumana sain uuden ammattitodistuksen, eläkepäivien talous on nyt taattu, ei tarvitse olla huolissaan 😍  Oli musiikkia, oli hyvää ruokaa, oli ihanasti ajateltu lahjakokonaisuus; jokaiselta sain siemenpussin tms. Nyt täällä Peltolanpuutarhassa kasvaa keskolakukkapenkki, ja kasvaakin muuten kovaa vauhtia 💓  Ensi vuonnakin kasvaa, osa siemenistä jää odottamaan esikasvatusta ja uutta kesää, osan jo kasvamassa olevista toivon siementävän ja nousevan uudestaan vuoden kuluttua... Olen niin onnellinen kaikesta tästä 💖

Tästä se  alkoi, viraallisesti eläkeläinen. Ensimmäisen eläkeaamun tunnelmia. Ihan lippujen liehuessa, auringon paistaessa oli helppoa astua uuteen elämään. Kun vielä ihan naapuri ja melkein naapurikin täällä Peltolassa aloitti oman eläkkeensä samana päivänä 💕

Kiitos rakkaat työtoverit, olette uskomattoman ihania ja tärkeitä 💙