KUN ELINTILA KAPENEE...

Neljä seinää, ikkunat, ovi vapauteen. Siinähän ne ovat, ne rajat tai rajattomuus. Oven suurta merkitystä ei ymmärrä, ellei siitä voi vapaasti kulkea. Elämän polkujen odottamattaomien käänteiden merkitystä ei tahdo aina käsittää, vaikka miten haluaisi ja yrittäisi. Jostain on kuitenkin aina kaivettava voima ja rohkeus kohdata kaikki vastaantuleva.

                                                             

Itsenäinen, itsellinen ja aktiivinen elämäntapa saa ison kolauksen, kun kyky liikkua viedään. Viimeisiin seitsemään vuoteen mahtuu monenmoista, kroppa on vaatinut korjaavia toimenpiteitä, jokaisella niistä on ollut suora vaikutus elämänlaatuun. Onneksi ne varsinaiset vaikutukset ovat kuitenkin olleet, yhtä lukuunottamatta, positiivisia, vaivat on hoidettu ja elämä sujunut entistä paremmin. Ystäväni mielestä minulla on ollut paljon tules-alueen ongelmia, itse en osaa niin ajatella, ongelmat ovat ehkä vain keskittyneet näihin viimeisiin vuosiin ja niitä on hoidettu operatiivisesti.Tälllä viimeisimmällä kerralla on vielä ollut näyttävää klenkata kipsikoipena, ja toki tarvita huomattavasti enemmän apua kuin koskaan ennen. En silti osaa itseäni pitää siinä mielessä jotenkin sairaana, nämä ovat vain ominaisuuksia ja osa minua.

On kova paikka olla pärjäämättä itse. Kovempi kuin saatoin edes kuvitella. Kun on avuton, asetttaa itsensä samalla toisten armoille. Onneksi on auttajia, se on iso asia, enkä tiedä miten ikinä voin saamani avun korvata... Henkisesti tämä on silti ollut äärimmäisen vaikeaa. tuntuu että olen joutunut avaamaan sieluni syvimpiä sopukoita myöden toisille, vain siksi etten pärjää itse. Eihän käytännön avun tarvitseminen ole sielun avaamista, silti se tuntuu sellaiselta.

Tätä kirjoittaessani minulla on ollut jalka kipsattuna kahdeksan viikkoa. Tähän ajanjaksoon on sisältynyt  itsenäisyyden ja liikkumisen pyhässä yhteydessä monenmoisia vaiheita. Parhainta oli viikko ennen leikkausta, jolloin minulla oli lupa varata jalalle koko painolla kipsin kanssa. Silloin tunsi taas itsensä vapaaksi linnuksi, itsenäiseksi normaaliksi olennnoksi. Pääsi ulos koiran ja kummipojan kanssa, toki haastetta riitti, etenkin kun tämä kolmikko oli liikenteessä, mutta  silloin pääsi pidemmälle kuin koiran pissatus lähimmän nurmikon reunaan. Vapautta avartavia askelmia mitattiin juuri koiran kanssa, ensin talon nurkka, sitten Asemapuiston nurkka, seuraava etappi kortteli ympäri, Mikaelin puisto ja lopulta Puolanpuistoon taidemuseon tuntumaan. Voi sitä onnen tunnetta, sitä iloa ja riemua jonka tuo maailman avartuminen toi!  

Sitten, uusi tipahtaminen maan rakoseen. Leikkaus, uusi kipsi, haavakivut, hermokivut.... Taas ne neljä seinää, entistä tiukemmin, ja sadetta aamusta iltaan. Kipu jo itsessään on riittävästi, elintilan rajoittuminen siihen päälle ja toisten avusta täysin riippuvaisena oleminen tuntuu edelleen aivan liian ahdistavalta. Monta monituista kertaa olen miettinyt vanhuutta näiden viikkojen aikana. Tuleeko omasta elämästä juuri tälläistä, olet yksin kotona, liikuntakyky on mitä on, et ehkä edes sängystä pääse itse ylös... Onko se hyvää elämää vaikka "saankin" olla kotona. Entä ellei apua olekaan kuin ne kotihoidon pikaiset kaksi-kolme kertaa päivässä? Tuota en edes uskalla ajatella enempää.

Olen kokenut tämän avuttomuuden myös alttiina olemiseksi.Otan vastaan sen mitä minulle tarjotaan, myös kaiken sanallisen. Joku voi tahattomasti, enemmän ehkä omaa pahaa oloaan peilaten, arvostella kaikkea mitä teen, tietää mikä minulle parasta, mitä voin tehdä, mitä en. On vaikea sanoa vastaan,ei halua pahoittaa kenenkään mieltä. Eikä etenkään sellaisen ihmisen, joka auttaa ja on auttanut todella paljon tänä kipsikautena. Tuollainen tilanne on vaikea, se tuo liian paljon mieleen monet työelämän huonot hetket. Niinpä asiat peilaavat liikaa toisiaan ja vanha paha olo nousee taas pintaan vahvistaen toinen toistaan.

Olen tässä kirjoittaessa purkanut omia tuntojani itselle epämukavalla alueella olemisesta, ajatukseni eivät tarkoita, ettenkö olisi onnellinen, iloinen ja kiitollinen kaikesta mahtavasta avusta mitä olen saanut ja saan. Tiedän saaneeni sen merkkinä ystävyydestä. Ilman rakkaita auttajiani en olis pärjännyt omillani. Halusin vain hiukkasen kuvata tuntoja näin kun elintila äkisti kapenee ja elämän peruspilarit muuttuvat. Tämä ei ole helppoa, en usko että kenellekään, kipuoireilu itsessään vaatii jo ajoittain autettavan rooliin astumista ja avun vastaanottamista, tämä liikuntarjoitteisuus nostaa tätä tarvetta aivan uusiin mittasuhteisiin. Kiitos miljoonasti, tuhannesti, ikuisesti rakkaat ystävät, että olette pitäneet ja pidätte minusta ja koiruudestani hyvää huolta 💖   

💖