MIKSI TÄSSÄ KÄVI NÄIN?

Ai miten kävi, no näin. Aikaa on kulunut sitten edellisen päivityksen, taas. Olisi luullut, että aikaa on ollut kirjoittaa, ainakin periaatteessa. Aikaa on kyllä ollut, mieli ei vaan ole jaksanut paneutua mihinkään. On menty lähinnä päivä kerrallaan, selviten edes jollain tavalla eteenpäin. Toivo ja epätoivo ovat taistelleet tilasta, avun tarve ja itsenäisyydestä luopuminen ovat värittäneet päiviä ja luoneet suuria henkisiä haasteita. 

Eli,lyhyesti, pitkästi, jotenkin... Ajatuksella tai ilman, sanat saavat tulla ikäänkuin itsekseen, sormet valitsevat kirjaimet eläen omaa eläänsä. Minä olen vain välikappele, kone jonka toiminnan vakaus on kyseenalaista. Juttuhan jäi viimeksi kesän päättymiseen tapaturmaisesti ja samalla tiellä jatketaan edelleen. Jonkun aikaa kuljettiin hieman mutkittelevaa loivasti nousevaa reittiä, kunnes reilu viikko sitten vastaan tulikin jyrkänne, jossa tie oli vaarassa sortua. Onneksi tie kuitenkin lähti kiemurtelemaan serpentiinin tavoin alaspäin.Toistaiseksi tie ei ole osannut päättää jatkaako se vielä samaan suuntaan, vai voisiko jo tulla hetkeksi aikaa tasamaata ennen uutta nousua...

Kipsikoipena on nyt eletty reilut seitsemän viikkoa. Olotilat ovat olleet kovin vaihtelevat, kipsi on auttanut ja vaivannut vuoron perään. Sitä on vaihdettu ja hetken taas on ollut parempi, mutta pian taas tullut jotain ongelmaa. Jalka jouduttiin kuitenkin leikkaamaan, yksi murtumista tarvitsi tuekseen ruuvit. Leikkaushaava on ollut kovin kipeä ja olen tarvinnut runsaasti erilaisia kipulääkkeitä. Kipsin alta on lähtenyt muitakin kipuja kuin ne, jotka voi ajatella murtumien/kipsin/leikkauksen aiheuttamiksi. Murtuma, kivut ja kipsi ovat yhdessä aktivoineet koko kehon hermokivut. Pienet hermoja pureskelevat hiiret ovat olleet kiireisiä ja tottelemattomia. Kipukohtauksista on tullut jälleen arkipäivää. Ne ryömivät  aktivoituessaan milloin  vasemman käden, milloin oikean jalan kautta koko kehoon. CRPS kukkii koko  komeudessaan! Takaraivossa on pelko CRPS:n leviämisestä kipsijalkaankin, aika näyttää miten on käynyt. Välillä tekisi mieli repiä kipsi keinolla millä tahansa  pois jalasta, vaan eipä taitai si kotioloissa onnistua.... Olen miettinyt hakeutumista päivystykseen kivun hoitoon, kun on oikein huono tilanne. Jotenkin on vaan pelottanut saako apua ja toisaalta jo itse lähteminen on tuntunut liian raskaalta. 

Entäpä ne hermot sitten, päässsä tai sielussa tai missä ne nyt sijatsevatkaan, kireällä kuin viulun kieli. Ei ole helppoa kun sattuu ja väsyttää, huonosti nukutut yöt eivät helpota kipuilua, päinvastoin ne lisäävät sitä. Olen aina yrittänyt olla se pärjääjä, itse tekijä ja nyt yhtäkiä, olenkin avun tarpeessa. On henkisesti hankalaa luopua omasta turvallisesta rooolistaan ja alkaa jakaa elämänsä auttajien kanssa. Olen kuitenkin iloinen ja onnellinen saamastani avusta, minua on siunattu ihanilla ystävillä 💖  Sen hienompaa ystäväjoukkoa en voisi saada: Pikku koiruus on päässyt lenkille ja viettämään aikaa lomaresidenssissään, minua on kuskattu kauppaan ja autettu siellä, minulle on tuotu ruokaa ja vahdittu hiukkasen sitäkin että myös syön...  Nimittäin kipsi ja nyt sitten vielä leikkaus ja kipuläääkkeet ovat vieneet lähes totaalisti ruokahaluni, syömättömyys ei kuitenkaan auta parantaan...

Tässä ovat siis tämän hetken eväät, tää Niäminen on hiukkasen heikoilla ja väsynyt. Välillä menee usko tulevaisuuteen, tai pikemminkin, kivuttomaan tulevaisuuteen. Kyllä kuitenkin olen nauttinutkin elämästä, kaikista pienistä asioista siinä. Ja uskon tulevaisuuteen, en voi olla uskomatta. Täyttä kivuttomuutta tuskin koskaan tulee, kunhan jalka tulee kuntoon ja nämä pahemmat hermokivut laantuvat. Kunhan pääsen treenaamaan jalkaa ja koko kroppaa, saan koiruuteni kotiin ja pääsemme lenkkeilemään, silloin  olen palannut omaan elämääni takaisin. Kaikkea muutakin mukavaa on tulossa, mutta ennen kaikkea sitä ihan normaalia elämää. 

Tänä syksynä en ole päässyt juurikaan ulkoilemaan. Olen ihaillut facebookissa ja televisiossa ihmisten postaamia luontokuvia. Mahtavat syksyn värit ovat tulleet niiden kautta myös minun luokseni. Ihan käytännön syistä joudunkin nyt etsimään omia vanhoja syksykuviani tähän postaukseen, ehkä ne ajavat asiansa tälläkin kertaa. Ne kuitnekin tuovat iloa ja niistä voi ammentaa voimaa jos muuten tuntuu raskaalta.

💖