Haluaisin oppia tunnistamaan

ja erottamaan linnut. Sekä niiden äänestä ja toki myös kunnolla ulkonäöstäkin. Mutta tuo tuntuu olevan mahdotonta. Rakastan lintujen viserrystä, suorastaan hurmaannun siitä, etenkin näin varhain keväällä. Tunnistan kyllä erilaisia linnun viserryksiä, mutta mitä ne ovat, ihan mahdotonta. Joskus opiskeluaikoina mietin liittymistä luontokerhoon, mutta se vaan jäi...  Mutta hällä väliä, nautin linnuista kuitenkin, ja nautin erittäin paljon. 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-peippo/

Tänään on kevään juhla, tai pikemminkin sen aatto. Kaupunki on täynnä juhlivaa kansaa, tuntuu kuin suomalaisetkin muuttuisivat monta monta vertaa normaalia iloisemmiksi. Minulle vapun vietto ei ole mikään "must" juttu, jos olen vapaalla menen toki mielelläni seuraamaan juhlamenoja. Siinä on aivan oma tunnelmansa. Kun iloinen väki kokoontuu laittamaan lakit päähän ja hurraamaan keväälle, kuplii ilo sydämessä, nyt on kevät! Tänään juhlan kruunasivat juuri nuo konserttiaan pitävät linnut, ja aurinko. Voisiko paremmin viestittää uskoa siihen että kesäkin on tulossa?

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-mustarastas-on-syvantumma-huiluniekka/

Rakastan värejä, värit kuuluvat minuun aivan oleellisesti. Leikin väreilllä, värit kulkevat mukanani monella tapaa monella tasolla, tulee erilaisia kausia, nyt on pitkästä aikaa sinisen vuoro. Sekin on virkistävää :) Tosin kalliiksi tulee kun sitten on pakko hankkia erilaista rekvisiittaa koska juttujen on käytävä hyvin yhteen... ;) Väreillä voi vaikuttaa omaan ja muiden mielialaan, hymy tarttuu kuin itsestään, mutta myös värien tuoma ilo tarttuu. Värit eivät ole suinkaan toisarvoisia, ne ovat pikeeminkin tärkeä osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kipukättäkin on hauskempi  katsoa jos siinä on iloinen tassun lämmitin.

Ihan huvin vuoksi tein Fb:ssa olevan voimaväri-testin. Tuskin ne muutamat kysymykset kovin varmaa tietoa tuovat, mutta syvmmin ja laajemmin tutkittuna meillä jokaisella on taatusti omat värimme niin voimaa tuomaan kuin sitä viemäänkin. Tässä lainauksena oma tuokseni, katsotaan annanko sen vaikuttaa elämääni: "Punainen symboloi rakkautta, elinvoimaa, eloisuutta, intohimoa, seksuaalisuutta, tulta ja jännitystä, mutta myös vaaraa, valtaa ja aggressiota. Se antaa energiaa, piristää ja innostaa. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, punainen on maskuliininen väri. "

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-kuikka/

Kuikan huudosta nousee entistä isompi kesän ikävä. Mutta se ikävä on hyvää ikävää, se on onnellista kaipuuta. Olen kesän lapsi, ihan konreettisesti ja siksi varmaan myös koen kesän (ja keväänkin) erittin voimakkaasti. Itse asiassa, koen vuodenajat myös värien kautta. Kesän täyteläinen vihreä, meren syvä sini, kukat sellaisina värisekoituksina että luonnossa ne eivät koskaan riitele toistensa kanssa. Vaikka väripaletissa niitä en koskaan laittaisikaan lähekkäin. Mutta luonnossa kaikki on mahdollista, kaikella on oma paikkansa.

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-punarinnalla-on-kevatillan-kaunein-liverrys/

Annetaan punarinnan toivottaa meille kaikille hyvää yötä, onnellista kevään aikaa. Uskotaan että tämän päivän iloiset ilmeet jaksavat olla värittämässä päivää huomennakin. Muistetaan hymyillä, mieluummin hymy kuin mutrussa oleva suu :D

Mistä on hyvä työtoveruus tehty?

Yhteisestä ilosta, hersyvästä naurun räkätyksestä kyökin puolella, hymystä käytävällä ohimennessä. Olkapäästä jota vasten saa itkeä, tuskasta jonka saa jakaa. Avun antamisesta, avun saamisesta, kysymyksestä johon saa vastauksen. Reiluudesta, oikeudenmukaisuudesta, tasapuolisuudesta, totuuden puhumisesta. Juorujen ja takanapuhumisen minimoimisesta. Kunnioituksesta toista kohtaan, jokaista kohtaan. Näistä ja paljosta muusta on hyvä työtoveruus tehty. Ja tietysti siitä jaetusta karkkikulhosta ja suklaalevystä siellä keittiön pyödällä :D

Joskus vaan raivostuttaa kun on tämä käsi! Ei mikä vaan tavallinen käsi vaan hermoheikko sellainen. Tavallisissakin sähläkourissa olisi ihan tarpeeksi kestämistä, mutta tää on superhyperekstrasählä taas tällä hetkellä. Tavarat lentelee käsistä jos ei oo ihan tarkkana. Päivällä testasin yhden nukkuvan vauvan kuulon tiputtamalla teräskulhon lattialle, ei kovin sankarillista eikä reilua mutta hyvä oli se kuulo! Onneksi nuo tiputtelut on lähinnä kotijuttu, täällä ei ajattele mitä tekee ja niinpä noita havereita sattuuu enemmän. Tekemisiään voi hallita mielelläään mutta tuota herokihinää ja kuhinaa ja hiirten temmellyskenttää käden sisällä ei. Sen kanssa on vaan tultava toimeen. Ja tuleehan sitä kun vaan päättää tulla.

Uskon nimittäin tässäkin positiivisuuden voimaan, mitä enemmän antaa valtaa negativisuudelle sen kipeämmältä käsi, tai mikä tahansa paikka joka kremppaillee, tuntuu. Eihän se mieli sitä kipua tee, mutta sen jaksaa ja kestää paremmin kun ei vaivu synkkyyteen. Tai no, onhan minun kipuni osin juuri tuolla pään sisällä kun kerran kipuaistimukset siellä ihan sekaisin, mutta silti voin saada ne murehtimalla vielä enemmän pois raiteillaan. Välillä voi olla murheellinen ja masentunutkin, kunhan vaan ei siihen mielentilaan jää vellomaan. 

Ja entäpä se katkeruus, mitä sillä voittaa? Ei yhtään mitään, sanoisin. Olen seurannut paria ryhmää tuolla somessa ja on uskomatonta miten negatiivisen kuvan ne antavat itsestään, tai niihin kirjoittavista lähinnä. Ja kuunnellut ihmisten puheita aamuin illoin bussissa. Ymmärrän että erilaisilla huolilla ja ongelmilla ja vaivoilla kuormitetut ihmiset väsyvät, mutta onko katkeruus se oikea ratkaisu? Ja mitä auttaa jos puheessa vilisee noitumista, kiroilua ja v-sanoja, onko silloin onnellisempi?  Jos sanat ja asenne kertovat vain kitkeryydestä onko silloin muka helpompi elää oman elämänsä tosiasioiden kanssa? En jaksa uskoa. Itse en jaksaisi elää niin, sieluni pakahtuisi omaan kurjuuteensa ja minä sen mukana. En kiellä etteikö noita syvän epätoivon hetkiä olisi, en sitä, että välillä ei jaksa ymmärtää miksi omat asiat ovat niinkuin ovat, miksi sattuu, miksi kuormittuu tavalla tai toisella. Minä nousen surkeudestani ja huolistani etsimällä voimaa niiden ulkopuolelta. Siihen riittää puhutteleva musiikki, kaunis maisema, kasvavat kukat, visertävät linnut. Ihan mikä tahansa minussa iloa tuova asia. Tai ihan vaan ajatukset, joilla taas näkee paremman tulevaisuuden. Ne ajatukset vain tulevat jostain, putkahtavat esille silloin kun nitä eniten tarvitaan. 

                  
Kevätkissa toivottaa meille kaikille mukavaa huomista päivää, hyviä hetkiä parhaista parhaimpien työtoverien ja muiden läheisten kanssa. Yritetään muistaa että elämässä löytyy kuitenkin aina jotain hyvääkin :D 

Turku on näytttänyt tänään

ehdottamasti parhaat puolensa. Kevät on täyttänyt sielun joka solun taianomaisella vahvuudellaan ja saanut kulkemaan jalat irti maasta tanssahdellen. Vahva kevät, kaunis kaupunki. Uskomatonta miten kaupunki puhkeaa kukkaan aina uudestaan ja uudestaan, siihen ei koskaan ehdi kyllästyä. Kulkiessani tänään tuolla jokirannassa, palasin myös tuokiokuviin menneisyydestä. Nämä maisemat ovat olleet osana elämäni perustaa jo vuosikymmenet ja nautin siitä, edelleen. 

Kuvat puhukoot puolestaan, näissä ei tulkintaa tarvita. 

                                  Keväisin ajatuksin tervehtii Turku teitä kaikkia :D

Joskus tietokone ja minä emme ole samoilla linjoilla...

Toissa iltana naputtelin pitkät tarinat tänne, tekstini oli ilmeisimmin julkaisukelvotonta koska tietokoneeni päätti hävittää kaiken tuonne bittiavaruuteen, tai jonnekkin. On ne ajatukset tuolla jossain, mutta kukaan ei tiedä tulevatko ne esille uudestaan koskaan. Onneksi sanat eivät lopu maailmasta, niillä on vielä kutkuttava omianisuus lisääntyä sitä mukaan kun niitä käyttää. Kieli vetryy ja ja sen tuottaminen tulee helpommaksi ja helpommaksi koko ajan kun sitä vaan uskaltaa käyttää. Pitäisiköhän etsiä esille vanha äikän opettaja, olisi kiva tietää mitä mieltä hän on meikäläisen sanallisesta kehityksestä... Tykkäsin jo koulussa kirjoittaa, se oli helpoimpia aineita mielestäni, ei toki kielioppi tietenkään! Helppoa ja mieluisaa samoin kuin kuvaamataito. Silloin joskus kyllä se kuvallinen ilmaisu oli vielä lähempänä sielua, ellei minulla olisi ollut viisaita vanhempia olisin päätäpahkaa rynnännyt kesken lukion taideakatemian kouluun Helsinkiin. Onneksi en edes päässyt yrittämään!

Uskon kuitenkin, ja tiedänkin, olevani onnellisempi ja tyytyväisempi nykyiselläni keskolan sairaanhoitajana. Elämä on heitellyt monella tapaa, mutta henkinen työkotini on ehdottomasti vastasyntyneiden parissa. On hienoa saada käyttää koko omaa potentiaaliaan noiden pienten hauraiden taimien hyväksi. Niinkuin myös heidän perheidensä. Saan hoivata ja hoitaa sydämeni kyyllyydestä, saan laittaa likoon kaiken tiedollisen ja taidollisen potentiaalini toimiakseni lääketieteelllisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Saan käyttää välillä kaiken olemassa olemattomankin luovuuteni keksiäkseni ratkaisuita jotka helpottavat vauvan elämää. Vanhempien ohjaaminen ja tukeminen vaatii omaa osaamistaan ja empatiaansa, sekin ehdotonta ammattitaitoa. Mutta kaikki tämä on äärimmäisen motivoivaa ja innostavaa. Taiteen luominenkin on voimaannuttavaa, taide vaan on minua itseäni varten, hoitotyössä saan käyttää hyvän energiani enemmän tarvitsevien hyväksi. Silloin kun voi toimia toisten eteen ja toisten hyväksi on kaikki tarkoitksenmukaisempaa. Tuntuu oikeammalta toimia niiin, itsekkin saa kaiken moninkertaisesti takaisin.

Suojelevat kädet.

Taiteenteossa on hyvin yksinäinen, ei näe sitä yhteistyön voimaa jonka puolestaan tuolla keskolassa näkee päivittäin. Onnistumisen, niinkuin myös niiden vastakohtien, kokemukset ovat yhteisöllisiä. Eikä ole paremoaa tunnetta kuin nähdä pienen keskosvauvan toipuvan ja vahvistuvan. Tai tajuta perheen kasvavan oikeaksi perheeksi, vanhempien vahvistuvan vanhemmuudessaan. Prosessissa mukanaoleminen kuluttaa mutta toisaalta myös vahvistaa. Toki ne ikävät menetykset ja perheen surun kansa työskenteleminen ovat aivan äärimmäisen rankkoja, mutta silloinkin voi vain ajatella, että yrittää toimia sen perheen hyväksi.

Elämän alku.

Kello käy ja kulkee, tässä kirjoitamisen ohella on purettu sydäntä, saatu ja annettu tukea toisillemme ystävän kanssa. Sekin on elämän parhautta. Onneksi on ystäviä, hyviä ja rakkaita sellaisia. Osa on tullut elämääni rikastuttamaan työn kautta, toisten kanssa ystävytys juontaa juurensa jo hyvinkin varhaisiin elämän vaiheisiin. On hyvä saada tehdä töitä ystävien kanssa, se tekee työelämän ihan toisella tavalla turvalliseksi ja rikkaaksi. Myös ystävien takia haluan tehdä juuri sitä mitä teen, taiteilijana olisin paljon yksinäisempi tässäkin suhteessa,minulta puutttuisi työyhteisö. Elämälle siis kiitos siitä että ollaan tässä ja nyt <3  

Aika siis kuluu, on aika toivottavaa hyvää yötä meille jokaiselle. Rauhallista ja levollista yötä ja unta joka tuo todellisen levon ja antaa voimaa tulevaan päivään. 

Kevättä ilmassa, narssien hymyillessä, lintujen konserttia kuunnellessa...

Suomi, Yhdysvallat, Saksa, Norja, Venäjä, Malesia, Yhdistyneet Kuningaskunnat, Espanja ja Kanada.... Kumman laajalle nämäkin tekstit leviävät. Mutta olen iloinen jos pohdintojani joku haluaa lukea, se kannustaa jatkamaan, antaa oman kirjoitusterapian ohelle muun tarkoituksen. Terapiaahan tämä kirjoittaminen tavallaan on, hauskaa sellaista. Kurkistus omaan arkeen, omiin ajatuksiin, selkeyttämistä, fiilistelyä. On vähän kuin olisi tullut kotiin taas, päässyt sopuun sen tosiasian kanssa että jonkinasteisen  luomistyön tekeminen on osa minua, edelleen. Saan tuota uuden luomista ihan työssäkin tehdä, kellään ei ole niin hyvää mielikuvitusta kuin neonataalihoitajalla ja hyvä keskoshoito sisältää paljon luovia ratkaisuja. Aina ei ole helppoa löytää sitä parasta tapaa tehdä pienen hauraan keskosvauvan elämä mahdollisimman mukavaksi, kivuttomaksi ja turvallisesti. Ja auttaa koko perhettä hyvään yhteiseen alkuun. Perinteiset hoitotyön keinot eivät riitä, ammattitaidon lisäksi tarvitaan paljon kykyä ja halua miettiä ja pohtia mikä juuri sille vauvalle ja perheelle olisi se paras ratkaisu. Perusperiaatteina tietenkin se, että lääketieteellinen puoli on hallussa ja hoito sitä kautta mallillaan. Mutta paljon voi tehdä myös muuten, pienillä keinoilla,  ja paljon tehdään. Tämän monimuotoinen ja aina erilaisia haasteita asettava työ on niin kiehtovaa, ja opetta aina olemaan yhtä nöyrä jokaisen pikkuisen vauvamme ja heidän perheidensä edessä. Päivääkään näiden vuosien aikana ei ole, etten olisi kokenut oppivani ja oivaltavani jotain uutta!

Nuo alun tiedot löytyvät siis blogin tilastotietoihin, niitäkin on hauska käydä kurkistelemassa. SIeltä voi lukea mitä selaimia käytetään, mikä käyttöjärkestelmä, on graafisia esityksia, on ympyrää ja karttaa... Ei mitään välttämätöntä tietoa, mutta mukavaa maustetta.

Tänään on ollut kaikilla keväinen fiilis, aurinko on helottanut ja ulkona kesän oloa. Me työpaikalla olemme kurkkineet tuota ihmettä ikkunasta vain, mutta uuden keskolan valoisuus on ainakin minusta edelleen aivan hurmaavaa. Naamakirjassa kaikki kertovat syöneensä tänään jätskiä, kuka kesän ensimmäisen, kuka muuten vaan. Olen siis kateellinen! Minulla halu  päästä kotiin oli suurempi kuin jätskin himo, vaikka jätskikioskin kautta olisin voinut hyvin poiketa. Silti päivästä on tullut varsin hulppean kesäinen olo. Nytkin minulla on edelleen parvekkeen ovi apposen ammollaan ja saan katsella kevätkukkiani, tintit visertelevät kutsuvasti. tällaisesta alkaa minun elämänlaatuni nousta niinkuin hyvin kasvavan  vauvan painokäyrä :D Ei minulla pelkkä tintin laulu taustalla soi, kuuntelen ekaa kertaa tänä pääsiäsena Bachin Matteuspassiota, hyvää tekevää musiikkia!  Niinkuin Bachin musiikki yleensä on. 
https://www.youtube.com/watch?v=cVo6YUlwfeA  Tuossa yksi linkki yhteen verioon, onko paras tai lähellekäään paras, en ota kantaa, puhuttelevaa kuitenkin (itse kuuntelen Spotifyn kautta...)

Täällä Turussa on runsaasti noita pieniä narsisseja, kaupunki ilahduttaa kaupungissa liikkuvia upeilla istutuksilla.Teatterisillalla on taas kaiteet täynnään kukkia. Upea näky, niin iloinen ja keväinen. Kävelykadulla on myös isot laatikot joissa noita kasvaa, lämmin kiitos kaupungille noista ja jokaiselle joka näitä raikkaan keltaisia kevään airuita meidän kaikkien iloksi istuttaa. Muuten keskustan kadut ja torin ymäristö olivat aamulla toöihin mennessäni masentavaa katsottavaa, roskaa, roskaa, roskaa ja roskaa. Varikset nokkimassa hampparirasioita ja kebappien jäänteitä ja paperia joka paikassa. Miksi ihmeessä roskat heitetään niille sijoilleen jossa esim. se pikaruoka-ateria on nautittu? En oikeasti jaksa ymmärtää. Näistä narsissi-istuksista revitään ruukkuja ja heitetään maahan... On tölkkejä ja pulloja siellä täällä. Surullista! Joskus tekisi mieli puuttua asiaan kun näkee ettei vanhempi puutu mitenkään siiten, että lapsi heittää roskat maahan. Mutta joku häveliäisyys estää sanomasta mitään. Joskus vielä sanon ihan varmasti. Jotenkin tuo kaikki saa maailman näyttämään niin välinpitämättömältä: Mitä välii, joku muu siivoa sen kuitenkin....

Sain lainata tämän kuvan mukavalta työkaveriltani Sanna H:lta, itse en ole vielä saanut aikaiseksi mennä sinne kuvaamaan, mutta ensi viikolla sitten :D

Työläisen ilta taitaa olla tässä, keväisissä iloisissa mietteissä vaikka vähän harmittaakin tämän kauniin keväisen ja kesäisen kaupungin puolesa. Mutta silti, Turku on vaan niin kaunis kaupunki, etenkin tuo jokiranta. Täällä on mukava asustaa, etenkin keväällä ja kesällä <3 :D 

Pitkäperjantain ajatukset

ovat olleet ristiriitaisia. Sellaista ristiriitaisuutta joka pohjaa pitkälle lapsen kokemuksiin. Olen kasvanut luterilaisessa kodissa, en mitenkään varsinaisesti uskonnollisessa, mutta kirkon juhlat kuuluivat elämäämme läheisesti, olihan isäni kanttori ja perheemme arki rytmittyi täysin hänen työnsä mukaan. Äitini puolestaan oli kasvanut kunnioittamaan tiettyjä perinteisiä tapoja, hänen maailmankuvansa oli muotoutunut körttiläisessä, osin karjalaisessa maailmassa. Meillä kuljettiin eri vuodenaikojen juhlien mukaan, tietyt tavat jouluna tietyt juhannuksena ja tietysti pääsiäiseen kuuluivat omansa. Pitkäperjantai oli joulupäivän tavoin lapsen maailmassa todella PITKÄ päivä, silloin ei saanut mennä hakemaan kavereita leikkimään, silloin ei kyläilty, ruuaksi oli aina kalaa. Muistan myös, että kun joskus saimme sukulaisia kylään, olin pienessä mielessäni närkästynyt vaikka nautinkin serkkujen kanssa leikkimisestä.... Toisaalta kotini oli taiteilijoiden koti joka poikkesi silloisista normeista varmaan paljonkin. Olen siis kasvanutkin kahtia jakoisessa maailmassa ;)

Eräät ortodoksisen kirkon kauneimmat palvelukset ovat juuri pitkäperjantaina, Suurena perjantaina. Kristuksen kuolinhetken palvelus jolloin Kristuksen hautakuva tuodaan kirkkoon ja kirkkoväki käy kunnioittamassa kuollutta Kristusta. Myöhemmin on Kristuksen hautaamispalvelus, johon kuuluu myös ristisaatto kirkon ympäri.  http://www.ort.fi/kirkkovuosi/paeaesiaeinen-juhlien-juhla 
Jos madollista, olen ollut kirkossa juuri Suurena perjantaina, minua puhuttelee kokonaisuus, musiikki, harras tunnelma, kauneuden ja surun yhteen kutominen. Mutta työelämä sairaalassa on kouluttanut hyvin siihen ettei aina pääse kirkkoon, tai minekkään muuallekkaan, silloin kun haluaisi.

Tänään tiesin, etten millään jasaisi kirkkoon mennä, vaikken olisi "joutunut" työvuorojen takia sopimaan treeniä tälle päivällle, silti tunsin lievää huonoa omaatuntuoa valitessani salitreenit :) Tuollaiset tunteet ovat aivan turhia, mutta ne tulevat jostain alitajunnasta, ja nimenomaan tuohon lapsuuteen  liittyen. Elämässä on vaiheensa, nyt eletään ja ollaan näin. Elämän perusta on olemassa kuitenkin, se riittää.



Uskon että valintani oli oikea :) Teki hyvää olla aamu aivan rauhassa, lötkötellä ja laiskotella. Juoda kahvia ja lueskella lehteä ilman kiirettä mihinkään. Näitä tällaisia aamuja on aivan liian vähän! Samaten teki hyvää mennä rääkkäämään itseään ja reisiään. Jalka on pakko saada kuntoon ja se ei taas tapahdu ilman määrätietoista harjoitusta. Onneksi saan hyvää ohjausta, minulla on kiva ja viisaasti ja tiukasti minua ohjaava pt :D Sitäpaitsi oli hyvä salitreeni, tuli onnistumisen kokemuksia ja uskoa siihen ettei sentään ihan kokonaan ole romu :D Tarvitsen tuotakin, on edelleen niin vaikea hyväksyä että on tulllut näitä fyysisiä rajoitteita.  Minulle liikunta on muutenkin kyllä iloa, se hoitaa myös sielua ja antaa energiaa vaikka seurauksena olisikin fyysinen väsymys ja ah niin kipeät pakarat ja takareidet  ;)  

Tuo vajavaisuuden hyväksymisen vaikeus on uskomaton. Asiaa olen työstänyt jo neljä vuotta, olen ollut vaikeaan elämäntilanteeseen sopeuttavassa terapiassa, harjoittanut mindfulnessia, keskustellut ystävien ja viisaiden tohtorien kanssa.... Toki tilanteet vaihtelevat ja päivät ovat monella tavalla erilaisia. Tunteet ja kroppa elävät omaa elämäänsä, minulla ei aina ole siihen mitään sanottavaa... Tai kait niitä tunteita tavallaan voisi hallita (kroppaa ei), mutta se ei aina ole helppoa, vaikka hallintaa on harjoitellutkin. Oman itsen koskemattomuus on särkynyt, tilalle on tullut krämpät ja niiden kanssa eläminen. Joskus taistelu niiden kanssa on raadollisempaa kuin joskus. Itseäni yllättää aina, kuinka herkästi koen reviiriäni loukatun, päälleni tallatun jos koen jaksamistani ja pärjämistäni arvioitavan. Tarve itsemääräämisoikeuteen on syvällä minussa ja siitä en haluaisi luopua, niinkuin myös tarve pärjäämiseen. Siksi välillä, tai no jokseenkin aina, tai siis varmaankin lähes aina, minua alkaa ahdistaa kun minulle esitetään miten minun kuuluisi muiden mielestä toimia. Millaiset  työvuorot minulle sopivat, kauanko jaksan työelämässä, paljonko minun pitäisi tehdä työtä, haenko eläkettä etukäteen.... Neuvoja ja ohjeita on helppo jakaa ja tehdä toisen puolesta päätöksiä, vaikka tiedän että toisetkin voivat olla oikeassa haluan päätökseni tehdä ihan itse :) "Minä ite" olin jo pienenä! Tiedän myös että ystävät ja muut ajattelevat ystävyydellä, ne ovat vain minun tunteeni kun eivät sitä aina ymmärrä ja tajua <3

Viimeisessä kuvassa mukana perinteet: gloxinioita oli kuulemma kasvattanut jo äitini äiti, niitä oli meillä kotona ja minulla ollut aina silloin tällöin jo siitä lähtien kun olen omillani asunut. Nyt taas pitkästä aikaa sellaiseen törmäsin, tuntui hauskalta sellainen hankkia.

Hyvää pääsiäisen aikaa meille kaikille :D  Itse vietän se työn parissa, vauvoja hoivaillen <3



                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                             

Enpä oikeastaan tiedä mitä lähteä kirjoittamaan...

ajatuksia toki pyörii päässä, ihan liikaakin, etenkin jos siitä vertaa olemassaolevaan aivokapasiteettiin. On jotenkin niin tyhjäksi rutistettu olo. Mitään isompaa syytä tuolle hammastahnatuubimaiselle ololle ei ole, mitä nyt väsymys, väsymys , väsymys ja väsymys. Se on fyysistä väsymystä, jalkoja särkee, polvea kiristää. Nytkin istun ja kirjoittelen tätä jalat pesuvadissa, kunpa vaan olisi joku joka niitä vielä hieroisikin... 

Viimeisen parin viikon aikana on ollut niin paljon ja intensiivistä, päivät Rovaneimellä, ne ns vapaat jotka kuitenkin imivät voimat vaikka matkailu hyvässä seurassa ja itselle tärkeiden asioiden parissa on myös voimaannutavaa. Sen jälkeen töitä ja pelkästään töitä, ja töissä paljon kaikenmoista. Kiirettä, iloineen ja suruineen. Ahdistaviakin asioita, elämän monenmoisen raadollisuuden kohtaamista. Mutta myös kuitenkin onnea siitä että taas saa tehdä sitä työtä. Todennäköisesti ja ilmeisesti, elämän koko kirjo, tarjottimella edessäni. 

Eikä se ole paha, sehän on rikkautta. Ja omalla tavallaan ominaista työskentelylle sairaiden vastasyntyneiden parissa. Silti se kuluttaa myös hoitajaa, ei vain sillä fyysisellä väsymyksellä vaan myös henkisesti. Arjessa on läsnä uuden elämän synty, joskus myös sen elämän loppu. Siinä välissä vanhemman avuttomuus ja pelko, oli sitten kyse kummasta laidasta tahansa. On kaikki muu mitä maa päällään kantaa, mikä tarkoittaa myös niitä elämän varjopuolia. On pakko olla aina valmiina kohtaamaan tämä loputon moninaisuus. Askelien moninaisuuden jaksaa, mutta aina ei voi ymmärtää toisten ihmisten valintoja, ei etenkään silloin jos niillä valinnoilla vahingoitetaan sitä pienempää ja heikompaa. Silloinkin kun ei ymmärrä, on kuitenkin kohdattava arvostaen. Se ei ole helppoa todellakaan. Silti, taas voisi sanoa: Mää sit vaan tykkään tästä työstäni!

Työnteon olosuhteet olisi varmaan loputon suo johon upota. Kyllästymiseen asti, tavalla tai toisella ovat ne universaaleja kysymyksiä ja koskettavat isoa osaa meistä aikuisista, iästä huolimatta. Omat tarpeensa on juuri uraansa aloittavalla ja tällaisella toisessa päässä olevalla. Silti kummallakin tulisi olla hyvä olla työpaikallaan. Itse olen näiden kaikkien vuosien jälkeen vielä erittäin kiinnostunut omasta työstäni, haluaisin kehittää tapaani sitä tehdä, samalla tavalla myös tuota vastasyntyneen sairaanhoitoa. Sen verran ikä, tai asioiden ja oman vapaa-ajan tärkeysjärjestys, on vaikuttanut etten enää jaksaisi sitä tehdä ainakaan pelkästään vapaa-ajallani. Olen jopa välllä ajatellut, että miksi ihmeessä olen joskus käyttänyt paljon aikaa kaikenmoiseen työn eteen toimimiseen kotosalla. Mutta jollain tavalla se ei koskaan ole tuntunut varsinaiselta työnteolta, sehän on ollut mukavaa. Olisi se sitä edelleen, mutta en enää jaksa, kaipaan ihan vapaata ja laiskuuttakin. 

Kaipaan intoani tai ehkä vielä enemmän sitä että jaksoin vaikka mitä. Intoa ja ideoita olisi, mutta miksi toteutus jää puolitiehen? Onko se kiihtynyt työtahti, intensiivisempi perhetyö, sairaammat ja pienemmät vauvat? Vai onko kaiken takananainen,  oma vajavaisuus? Välillä mietin myös olenko mahdollisesti jollekulle osannut tartuttaa sitä intoa jolla olen itse tätä työtä joskus tehnyt, edes jollekin... Ja voinko sen "viruksen" vielä laittaa eteenpäin. 

Ja ellen, olenko palanut liian loppuun käydessäni omaa taisteluani olosuhteita vastaan. Jotain minusta katosi sen jälkeen kun käteeni tuli se hermovaurio ja sen mukana CRPS kipuoireisto. Kivun myötä arki hankaloitui, työn tekeminen on tullut haasteellisemmaksi juuri minulle, yksilönä. Kipu on lyönyt minut maahan, lamannut sieluni. Ei vain pelkän kivun vuoksi, vaan sen loputtoman taistelun jota tunnen käyväni oikeudestani tehdä työtä, kyvystäni siitä suoriutumiseen. Kipu lamaa ihmisen myös henkisesti. On kuin olisi arvoasteikossa alempana kuin ne jotka ovat terveitä, enhän selviä enää entiseen tapaan. On kipu läsnä kotonakin, siellä vaan ei ole aivan samalla tavalla tarvetta todistaa muille ettei ole entisensä tai ehkä pikemminkin siellä voi edes joskus antaa periksi. 

Stressaavinta tuntuu olevan itsestäni riippumattomat olosuhteet. Se, miten minua ollaan valmiita kuuntelemaan ja vaikkapa muokkaamaan työnkuvaani että voisin nämä viimeiset työvuoteni pärjätä. Ja se että koen joutuvani koko ajan näyttämään ja todistamaan että jaksan ja pärjään, etten vaan näyttäisi heikkouttani tai vajavaisuuttani. Ninkin myös se, pitääkö minun todistella enemmän kykyjäni kuin nuorempien ja terveempien. Tietysti voi heittää kysymyksen, pohjaavatko nuo kysymykset todellisuuteen vai ei, mutta toisaalta, ne ovat minule täyttä totta... Onneksi tää Niäminen on sinnikäs, jos päätän jaksaa ja pärjätä, sen teen. Se, onko se aina itselleni hyväksi onkin sitten toinen kysymys...

Taas toivotan meille kaikille hyvää yötä ja intoa täynnä olevaa ja mahdollisimman tervettä                                                                          huomista :D

Pohdintaa pohdinnan jatkoksi...

Sain tuohon eiliseen pohdintaani kommentin ja se puolestaan sai omat ajatukseni taas liikkeelle, oikeastaan aika monella tasolla. Jotain pienta tänään jatkoksi siis.  Sen jälkeen kun on painanut tukka putkella hoitaen maiken mahdollisen tarpeellisen, ja vähän tarpeetomankin. Mukaan lukien uuden värin päähän.... Nauttinut ainakin hetkisen auringosta ja kevään lämmöstä. Mutta koska sain nautia ystävyydestä jutellen pitkään puhelimessa, bloggaaminen saa jäädä tältä päivältä. 

Toivotan meille jokaiselle hyviä unia ja mukavaa huomista päivää, palataan  näihin ajatksiin :D

Mihin päivät vain katoavatkaan

ei ainakaan vapaa-ajan vettoon, siitä olen varma. Sekä fyysisen- että psyykkisen uupumisen tilan perusteella. Onneksi on ystäviä ja kolleegoita joiden kanssa voi elämää puida ja vähän taas maailmaa paremmaksi muokata. 

Ei tämä uupuminen tarkoita sitä etten tekeisi mielelläni työtä, niin siis, töissähän olen nämä viimeiset viisi päivää viettänyt tiiviisti. Ei muuta elämää, yksi salireissu enemmänkin sielun kuin ruumiin virkistykseksi. Iltavuorot sitovat tiiviisti työpaikalle ja tässä viikonlopulla se työpaikka on muuten vain sitonut itseensä. Meillä sellaista tapahtuu aika usein, yksi sun toinen venyttää päiväänsä tilanteen niin vaatiessa, se vaan kuuluu asiaan ja on tavallaan tietoinenkin valinta. Työskentely vastasyntyneiden teho-osastolla tarkoittaa sopeutumista epäsäännöllisiin työaikoihin, yllättäen muuttuviin työaikoihin, nopeasti muuttuviin  ja eläviin tilanteisiin, laidasta laitaan tunnelmiin... Mutta toisaalta se on samalla hienoa yhteisöllisyyttä, toinen toistemme auttamista, yhteen hiileen puhaltamista, moniammatillisen yhteistyön tekemistä, uuden oppimista loputtomasti. Se on myös ystävyyttä, yhdessä nauramista, yhdessä itkemistä. Aina tilanteen mukaan. Se on hienoa työtä, ja taas kerran voisin todeta että päivääkään en vaihtaisi pois, tai ehkä jonkun päivän mutta en sittenkään...

SIlti olen useinkin miettinyt työhyvinvoinnin kysymyksiä Niinkuin myös sen vastakohdan työpahoinvoinnin. Ei mikään työpaikka ole pelkästään ihana ja ongelmaton ja asiat vain hyvin, 

aina joutuu mietimään miten asiat voisi tehdä paremmin, mistä johtuu työahdistus, mikä taas johtaa siihen hyvään fiilikseen...

Tässä tulevat ajatukseni ovat puhtaasti omia ajatuksiani, perustuvat pelkästään kolmikymmenvuotisen työpaikkasotani tuomaan kokemukseen. En mieti tutkimuksia ja todistele mitään tieteellisesti. Ajattelen vain, annan sanojen viedä virtaa eteenpäin. Minua myös painaa väsymys, joten ajatukset voivat harhailla....

Työ on aikuisen elämän perusoikeuksia. Sitä pitäisi riittää jokaiselle, tiedän ettei näin ole, olen nähnyt läheltä työttymyyden vaikutukset vaikken sitä ole itse joutunutkaan kokemaan, onnekseni. Työtä pidetään monella tapaa ihmisyyden mittana, mitä se ei tietenkään saisi olla. Siitä huolimatta, että olen työstäni kiitollinen ja onnellinen, ajattelen että minun kuuluu saada tehdä sitä mahdollisimman rakentavassa ja hyvässä ympäristössä. Ja hyvässä yhteisössä. Tämä ei tule ilmaiseksi, tarvitaan monta aivan perusasiaa jotka kannattelevat hyvää työpaikkaa/työyhteisöä eteenpäin.

Hyvässä yhteisössä kaikki kuuntelevat toisiaan. Ja myös kuulevat mitä toinen tarkoittaa. Kuunteleminen on toisen kunnioittamista ja arvostamista. Kuuntelu luo pohjan keskustelulle ja sen pohjalta lähdetään luomaan työntekijälle, niinkuin myös esimiehellekin, edellytyksiä työssä jaksamiselle. Kuuntelematta ei voi tietää toisen ajatuksia, mututuntumalla ei koskaan kohtaa todellisuutta. Esimiehen tulee kuunnella työntekijän toiveita ja ajatuksia, sitten yhdessä keskustelemalla voidaan hakea ratkaisuja. Toki kuuntelemisen pitää tapahtua myös toiseen suuntaan, minun työntekijänä on kuultava esimieheni ajatuksia. Mutta itse odotan että minut kohdataan, ja lupaan vastavuoroisesti tehdä samoin.

Minulle työntekijänä on tärkeää että työolosuhteeni ovat kunnossa. Tarpeeni esim. työvuorojärjestelyjen suhteen pitäisi ottaa huomioon. Tarpeeni tällä  hetkellä ovat toiset kuin vuosikymmen tai kaksi sitten,  tällaisena vanhenevana työntekijänä (aivan kammottava sana muuten) minulla saattaa olla omat erityiset toiveeni, kuten myös oma kokemuksen tuoma panos työpaikalleni. Niimpä toivoisin että työssä jaksamsitani tuettaisiin ja tietyt toiveeni otettaisiin huomioon. Tosin olen myös vastuullinen esittämään kohtuullisia toiveita. Olen tarpeiltani erilainen kuin nuori perheellinen mutta yhtä lailla tärkeä työyhteisölleni. Eli kuullaan molempia, ja joustetaan molemmat, tehdään yhdessä se paras työpaikka ja annetaan paras työpanos. Esimiehen haastava tehtävä on yhdistää molempien, ja kaikkiken muidenkin, tarpeet hyväksi toimivaksi paletiksi. Vain tyytyväiset ja hyvinvoivat työntekijät jaksavat puurtaa niissä äärimmäisissäkin tilanteissa!

Minulla pitäisi olla aikaa tehdä työni kunnolla. Aikaa niin paljon ettei jatkuvat olisi tunne riittämättämyydestä. Aikaa niin ettei jatkuvasti olisi tunne että tarvitsisin vähintäin yhdet lisäkädet. Tarvitaan siis tarpeeksi työntekijöitä, järkevästi jaettu niukkuus, hyvin organisoitu työ. Ei turhia moninkertaisia kirjaamisia, toimivat tietokoneet, toimivat  atk-ohjelmat. Haluaisin myös saada tehdä juuri sitä työtä mitä olen tottunut tekemään, työtä joka on omaani ja jonko tunnen osaavan edes jollakin tasolla. En haluaisi hajottaa työminääni liian laajalle alueelle, toivoisin voivani tuntea oloni turvalliseksi työpaikallani. Olen aikoinaan valinnut( tai oikeastaan ajautunut siihen) työn vastasyntyneiden kanssa ja sitä toivoisin saavani tehdä "maailman tappiin" asti. Lisäkäsien saaminen ei ole meidän omissa käsissämme, siihen tarvittaisiin päättääjien hyvää tahtoa ja halua mm vastasyntyneiden hoidon kehittämmiselle. Mutta monella pienellä eleellä meidän jaksamistamme voi kuitenkin helpottaa. Jos ei ole jakaa muuta kuin se jo mainittu niukkuus, se niukkkuus on vaan saatava toimimaan niin että sen keskellä jaksavat myös työntekijät.

Uskon myös että minulla työkokemukseni perusteella on paljon ns hiljaista tietoa. Haluaisin saada jakaa sitä nuoremmilleni, minusta on ihanaa saada olla työyhteisössä jossa meitä on eri ikäisiä, se on myös osa hyvää työyhteisöä ja auttaa jaksamaan työssä. Iän ja kokemuksen tuoma osaaminen on tärkeää, sitä olisi syytä arvostaa jokaisella työpaikalla. Jos jokainen työntekijä tuntee saavansa arvostusta, ollaan takuuvarmasti menossa kohti hyvää työyhteisöä. Arvostuksen tunne tulee pienistä eleistä ja kiitoksen sanoista silloin kun ne ovat oikeutettuja. Ylisanat ovat valheellisia, mutta vaikka heitto "hienosti hoidettu", "kiitos kun jaksoitte ja venyitte", "tiedän, että teillä oli tiukkaa, mutta kaikki jåärjestyi" jne jne vie paljon pidemmälle kuin juhlapuheiden kauniit sanat. Arkeen kuuluvat pienet sanat toimivat niin lasten kasvatuksessa, parisuhteessa kuin työyhteisössäkin. Viljellään siis niitä, silloin kun se tulee sydämestä.

Ajatukset alkavat todella lennellä, tunnit kadota ja seuraava päivä lähetä. Olisi ehkä viisainta antaa periksi. Pohdinta ei varmankaan johtanut mihinkään, mutta voi olla että itselleni tuli taas jotain uutta ajateltavaa.... Sitähän on aivan loputtomasti! Voin tunnustaa että tästä ei tullut ollenkaan sitä mitä piti, mutta näillä mennään tällä kertaa. Nyt annan periksi, otan kissakaverit kainaloon ja painun pehkuihin. Huomenna edessä varsin ohjelmoitu vapaapäivä :D

Elämä on heitellyt

paikasta toiseen ja päivästä toiseen. Kiire ja meneminen siivittää oloa. Ja tulee siivittämään seuraavat päivät. Vapaa-aika on minimissään, samoin toipumisaika työpäivien hektisyydestä.

Alkuviikolla käväisimme edestakaisin Rovaniemellä, maanantaina sinne ja tiistaina tänne. Päiviin mahtui paljon mielenkiintoisia ajatuksia. Yhdistystoiminta Suomen Neonataalihoitajissa on voimaannuttavaa ja iloista puuhaa. Maailma paranee ja siinä ohessa toivottavasti keskosten hoitotyökin.  

Tässä ei ehkä sitä akuuteinta vastasyntyneen hoitoa, mutta ihan hauskan näköistä ainakin. Myönnän kyllä että käytännnöllisyys on nykyajan puolella! Silti vanhaa täytyy säilyttää, myös hoitotyössä. Tuollainen vaaka tuo muistoja monelle, pitää meidät kontaktissa menneisyyteemme. Hienoa kun se on säilytetty. Ja meidän muistettava säilyttää vanhaa välineistöä, ja etenkin hoitotapoja ja tapahtumia työuramme varrelta. Välineitä ei tietenkään voi säilyttää määrättömästi mutta muistoille ei ole rajaa, ne pitää vaan saada kirjatua muistiin.

Kuitenkin oli mukavaa tulla kotiin takaisin, tänne pitkällä olevaan keväiseen koti-Turkuun. Aurinkoa oli sielläkin mutta silti, täällä jo vihertää....

Vaikka olen ollut kiireinen, olen miettinyt montaa asiaa. Esimerkiksi työhyvinvoinnin perustaa, tai käänteisesti sen työpahoinvoinnin syitä, uuden omaksumisen haasteita kun opettelee työskentelemäään aivan uudessa ympäristössä... Ja paljoa muuta. Eli mieli on täynnä ajatuksia, ne pitää vain saada "paperille" ja siihen tarvitaan hiukan enemmän vapaa-aikaa kuin nyt. 

Toivon että tästä päivästä tulee meille kaikillehyvä päivä :D

Kajareista kaikuu Lentävä Hollantilainen...

Mielen takanurkassa huominen Suomen Neonataalihoitajien (http://suomenneonataalihoitajat.com/) Rovaniemen koulutusmatka. Mutta saavat siellä pysyäkin niin hollantilaiset kuin Rovaniemetkin, niiden aika ei ole tämänpäivän aktiivisissa aatoksissa :) Nyt on muiden juttujen vuoro.

Nyt bussaillaan,sinne ja tänne ja takaisin...

Tuon talvisen jalkavaivaiasuuden aikana, tai oikeastaan viimeisen vuoden, siitä lähtien kun viime keväänä otin hallitsemattomia siksak-askeleita Tuomiokirkkopuistossa, olen enemmän ja vähemmän hyödyntänyt Turun kaupungin liikennelaitoksen palveluita. Viimeiset neljä kuukautta enemmän. Bussilla liikkuessa on herännyt paljon ajatuksia, on alkanut nähdä eri busilinjoille tyypilllisiä puolia. Myös tietyillä pysäkeillä on oma henkensä. Ja, no niin, myös tietenkin kuskeilla... 

Ensimmäinen huomio on tietenkin se, että Turussa on varsin toimiva sisäinen liikenne. Busseja kulkee melko useasti, parhaimmillaan 10-15 minuutin väliajoin. Matkustaminen bussilla ei ole kallista, itse olen viimeiset kuukaudet käyttänyt korttia joka toimii ns arvokorttina ja vaihtuu kk-kortiksi kun kortin arvo on käytetty kun voimassaolokuukautta on vielä jäljellä. Eli omalla käytölläni reilut puolet kuukaudesta olen käyttänyt kuukausikorttia ja se vajaan puolet arvokorttia. Mutta toki, vieläkin edullisempaa voisi olla, liikenne voisi olla busseille sujuvampaa. Julkista liikennettä kun pitäisi tehdä vielä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi yksityisautoilulle! 

Käyttäessäni vielä kyynärsauvoja täytyy myöntää, että minulle tuli bussikammo :(  Loukkasin nimittäin operoidun polveni bussilla matkustaessani. Horjahdin kun bussi lähti yllättäen ja nopeasti liikkeelle. Se horjahdus pitkitti sairauslomaani usealla viikolla, sillä  sen seurauksena tuli femurini pääähän hitaasti paraneva kontuusiovamma. Kammo oli aivan todellinen, kaikkeni sain tehdä ja itseni koota kun sen jälkeen bussilla matkustin, liki pakokouhun valtaan jouduin kun olin loukkaantumis-bussille identtisessä bussissa, melkein jouduin autosta ulos "hyppäämään" Kait nuo oli jonkinmoisia paniikkikohtauksia, onneksi kuitenkin niitä pystyin hallitsemaan. Pitkään meni myös niin että jäin mieluummin torilla pois ja köpsöttelin keppien kanssa kotiin. Ja jos sitä ei voinut tehdä, valitsin sellaisen bussin jonka pysäkki oli helpommassa paikassa.... Onneksi olen tuosta pelosta päässyt yli sitä mukaa kuin liikkumiseni parani. 

Kaupungin busseissa matkustaessaan näkee koko yhteiskunnallisen kirjon. Matkalaisina on selkeitä työmatkailijoita, sellaisia jotka tekevät ruumiillista työtä, sellaisia jotka ovat selkeästi "siistissä sisätyössä".  On koululaisia, on kaikenvärisiä ja mallisia maahanmuuttajia, on vanhuksia, on laveamman tien kulkijoita kilisevine kasseineen, on vammaisia, mielenterveyspotilaita, korvaushoitoa hakemaan meneviä... Tai näin siis ajattelen, enhän voi tietää, päättelen vain. Mistäkö? No ulkoisesta olemuksesta, käytetyistä pysäkeistä mm.

Bussissa matkustetaan yksin, kaksin, kolmin ja isommalla joukolla. Myös kokonaisia koululuokkia tai päiväkotiryhmiä. On hissukoita, värittömiä hiirulaisia, on puheliaita ja vilkkaita juttelijoita. On puhelimestaan riippuvaisia, on penkinvaltaajia, on on  ikkunasta ulostuijottajia, on metelillään tai musiikilla bussia terrorisoivia. Eli aivan yksinkertaisesti koko ihmisyyden kirjo. Se on kiehtovaa ja kiinnostavaa, huvinani onkin tutkailla kanssamatkustajiani :D

SIlloin keppien kanssa valitsin bussissa aina paikan mahdollisimman läheltä keskiovia. Muutamaa kertaa (mm sitä jolla polvsni loukkasin uudestaan) lukuunottamatta ottivat kuskit tosi hyvin huomioon keppien kanssa liikkuvan. Useimmiten bussi lähti liikkeelle vasta kun olin saanut peppuni penkkiin. Saman olen huomannut huonosti liikkuvien vanhusten kohdalla. Tosin parantamisen varaa kyllä on, mutta muutaman vuoden takaiseen nähden trendi on oikeansuuntainen. Nyt sensijaan istun usein selkä menosuuntaan, ihan huvin vuoksi. Siinä on hyvä katsella kanssamatkustajia, yrittää löytää hymyjä, lähes mahdotonta. Puolet matkustajista näplää puhelintaan ja ei ole väliä mikä on etninen alkuperä, sitten iso osa mahanmuuttajataustaisista puhuu siihen puhelimeen. Puolet lopuista matkustajista tuijottaa ulos ikkunasa tiiviisti, se loppupuoli taas tuijottaa synkeänä mitään näkemättä tyhjyyteen. Voi meitä suomalaisia! On siellä toki sellaisiakin jotka juttelevat keskenään, ja täytyy sanoa että tässäkään taidossa emme me suomalaiset ole parhaimmillamme... 

Kuka muuten ei tiedä TKL:n (tai kait se nysyisin on joku Turun joukkolikkene....)i bussien lempinimeä? Enää nimi ei ole ihan itsestäänselvyys sillä kaupunkiliikenteessä on monenmoisia busseja, mutta ne aidot ja alkuperäiset, niitä on jo ikuisuuden kutsuttu "Keltaiseksi vaaraksi" Jo Turun muinaiset raitiovaunut olivat keltaisia :) Mistä nimi sitten on tullut, noo, lienee olla parasta arvailematta :)

Bussilinjoilla on oma henkensä. On linjoja joilla matkustaa selkeästi värikkäämpää väkeä kuin toisilla. Ja hattua nostan onesti juuri näille linjoille, vaikka joku tietenkin voi kokea asian aivan toisin, mielestäni on hauska kuunnella kielten moninaisuutta, iloista keskustelua. Mieluummin sitä kuin koko bussia terrorisoivaa nousuhumalaisen öykkäröintiä tai nuorison musan kaiuttamista. On linjoja joille en mene mielelleäni sanotaanko klo 13-14 aikoihin, ellei ole pakko, sillä silloin jää helposti koululaisten jalkoihin. En siksi että koululaisista varsinaisesti haittaa olisi, heitä on vaan niin paljon. SIlloin valitsen mahdollisuuksien mukaan linjan jolla ei ole paljoa koululaisliikennettä. Omaa mukavuudenhaluani :)  Tietyillä pysäkeillä jää tieteynlaista väkeä pois, kaupunginsairaalan pysäkki on hyvä esimerkki. vanhuksia menossa varmaan vierailemaan ehkä läheisensä luona, tässä jäävät myös ne olettamani korvaushoidon hakijat ja mielenterveyspalveluiden asiakkaat. Luonnollista koska ko palvelut saa juuri tuolta. Sitten on tietyt työpaikat jotka vetävät tietynoloista väkeä. Ja paljon muuta, bussimatkaillessa voi oppia kaikenomoista ympäröivästä yhteiskunnasta, oikeastaan aika kiehtovaa. Ja jos ei tiedä, voi keksiä :D

Viimeisenä osisona ne kuskit. Kirjoahan riittää. Pääasiassa hyviä ja ysävällisiä, etenkin nämä maahanmuuttajataustaiset. Paras ja ystävällisin koskaan tapaamani kuski oli ehkä somalitaustainen. Hänen kyytiinsä satuin matkalla Erikvallaan, sen ystävällisempää kuskia saa hakea, hymyä riitti jokaiselle kyytiin tulevalle ja kyydistä lähtevälle, iloinen kädenheilautus poistuville ja ja jokainen sai myös iloisen hein noustessaan kyytiin. Kyyti oli tasaista, ja yhtä hyvää keppien käyttäjän huomiontia en ole toista kertaa kokenut. Palautteen olen ko kuskille lähettänyt, ison kiitoksen kera.  Pääasiassa minulla on positiivista sanottavaa kuskeista, on joukossa niitä jotka vain murahtelevat, jos sitäkään. Niitä joiden bussi kiihtyy ja pysähtyy äkkinäisesti, niitä jotka valittavat asiasa kuin asiasta. Mutta luulen että tuohon asiakastyöhön on yritetty panostaa ja palaute otetaan aikaisempaa paremmin huomioon. 

Eli kaikki vaan bussailemaan, ellei kävellen tai pyörällä pääse tai pysty kulkemaan. Bussimatkailusta löytää paljon huvia ja tutustuu  ympäristöönsä ja kanssakulkijoihinsa aivan uudella tavalla. Äitini ja poikani muuten tapasivat aina yhdessä lähteä bussiretkille, ajoivat päätepysäkille ja tutkivat mitä sieltä löytyy ja söivät eväät ja sitten tulivat takaisin, pienelle pojalle ne olivat iloisia retkiä :)   Aina toki löytyy nitä huonoja kokemuksia, mutta taitaa myös olla niin että osan huonoista voi kääntää paremmaksi tai neutraalimmaksi omalla asenteellaan, tässäkin.