Pitkäperjantain ajatukset

ovat olleet ristiriitaisia. Sellaista ristiriitaisuutta joka pohjaa pitkälle lapsen kokemuksiin. Olen kasvanut luterilaisessa kodissa, en mitenkään varsinaisesti uskonnollisessa, mutta kirkon juhlat kuuluivat elämäämme läheisesti, olihan isäni kanttori ja perheemme arki rytmittyi täysin hänen työnsä mukaan. Äitini puolestaan oli kasvanut kunnioittamaan tiettyjä perinteisiä tapoja, hänen maailmankuvansa oli muotoutunut körttiläisessä, osin karjalaisessa maailmassa. Meillä kuljettiin eri vuodenaikojen juhlien mukaan, tietyt tavat jouluna tietyt juhannuksena ja tietysti pääsiäiseen kuuluivat omansa. Pitkäperjantai oli joulupäivän tavoin lapsen maailmassa todella PITKÄ päivä, silloin ei saanut mennä hakemaan kavereita leikkimään, silloin ei kyläilty, ruuaksi oli aina kalaa. Muistan myös, että kun joskus saimme sukulaisia kylään, olin pienessä mielessäni närkästynyt vaikka nautinkin serkkujen kanssa leikkimisestä.... Toisaalta kotini oli taiteilijoiden koti joka poikkesi silloisista normeista varmaan paljonkin. Olen siis kasvanutkin kahtia jakoisessa maailmassa ;)

Eräät ortodoksisen kirkon kauneimmat palvelukset ovat juuri pitkäperjantaina, Suurena perjantaina. Kristuksen kuolinhetken palvelus jolloin Kristuksen hautakuva tuodaan kirkkoon ja kirkkoväki käy kunnioittamassa kuollutta Kristusta. Myöhemmin on Kristuksen hautaamispalvelus, johon kuuluu myös ristisaatto kirkon ympäri.  http://www.ort.fi/kirkkovuosi/paeaesiaeinen-juhlien-juhla 
Jos madollista, olen ollut kirkossa juuri Suurena perjantaina, minua puhuttelee kokonaisuus, musiikki, harras tunnelma, kauneuden ja surun yhteen kutominen. Mutta työelämä sairaalassa on kouluttanut hyvin siihen ettei aina pääse kirkkoon, tai minekkään muuallekkaan, silloin kun haluaisi.

Tänään tiesin, etten millään jasaisi kirkkoon mennä, vaikken olisi "joutunut" työvuorojen takia sopimaan treeniä tälle päivällle, silti tunsin lievää huonoa omaatuntuoa valitessani salitreenit :) Tuollaiset tunteet ovat aivan turhia, mutta ne tulevat jostain alitajunnasta, ja nimenomaan tuohon lapsuuteen  liittyen. Elämässä on vaiheensa, nyt eletään ja ollaan näin. Elämän perusta on olemassa kuitenkin, se riittää.



Uskon että valintani oli oikea :) Teki hyvää olla aamu aivan rauhassa, lötkötellä ja laiskotella. Juoda kahvia ja lueskella lehteä ilman kiirettä mihinkään. Näitä tällaisia aamuja on aivan liian vähän! Samaten teki hyvää mennä rääkkäämään itseään ja reisiään. Jalka on pakko saada kuntoon ja se ei taas tapahdu ilman määrätietoista harjoitusta. Onneksi saan hyvää ohjausta, minulla on kiva ja viisaasti ja tiukasti minua ohjaava pt :D Sitäpaitsi oli hyvä salitreeni, tuli onnistumisen kokemuksia ja uskoa siihen ettei sentään ihan kokonaan ole romu :D Tarvitsen tuotakin, on edelleen niin vaikea hyväksyä että on tulllut näitä fyysisiä rajoitteita.  Minulle liikunta on muutenkin kyllä iloa, se hoitaa myös sielua ja antaa energiaa vaikka seurauksena olisikin fyysinen väsymys ja ah niin kipeät pakarat ja takareidet  ;)  

Tuo vajavaisuuden hyväksymisen vaikeus on uskomaton. Asiaa olen työstänyt jo neljä vuotta, olen ollut vaikeaan elämäntilanteeseen sopeuttavassa terapiassa, harjoittanut mindfulnessia, keskustellut ystävien ja viisaiden tohtorien kanssa.... Toki tilanteet vaihtelevat ja päivät ovat monella tavalla erilaisia. Tunteet ja kroppa elävät omaa elämäänsä, minulla ei aina ole siihen mitään sanottavaa... Tai kait niitä tunteita tavallaan voisi hallita (kroppaa ei), mutta se ei aina ole helppoa, vaikka hallintaa on harjoitellutkin. Oman itsen koskemattomuus on särkynyt, tilalle on tullut krämpät ja niiden kanssa eläminen. Joskus taistelu niiden kanssa on raadollisempaa kuin joskus. Itseäni yllättää aina, kuinka herkästi koen reviiriäni loukatun, päälleni tallatun jos koen jaksamistani ja pärjämistäni arvioitavan. Tarve itsemääräämisoikeuteen on syvällä minussa ja siitä en haluaisi luopua, niinkuin myös tarve pärjäämiseen. Siksi välillä, tai no jokseenkin aina, tai siis varmaankin lähes aina, minua alkaa ahdistaa kun minulle esitetään miten minun kuuluisi muiden mielestä toimia. Millaiset  työvuorot minulle sopivat, kauanko jaksan työelämässä, paljonko minun pitäisi tehdä työtä, haenko eläkettä etukäteen.... Neuvoja ja ohjeita on helppo jakaa ja tehdä toisen puolesta päätöksiä, vaikka tiedän että toisetkin voivat olla oikeassa haluan päätökseni tehdä ihan itse :) "Minä ite" olin jo pienenä! Tiedän myös että ystävät ja muut ajattelevat ystävyydellä, ne ovat vain minun tunteeni kun eivät sitä aina ymmärrä ja tajua <3

Viimeisessä kuvassa mukana perinteet: gloxinioita oli kuulemma kasvattanut jo äitini äiti, niitä oli meillä kotona ja minulla ollut aina silloin tällöin jo siitä lähtien kun olen omillani asunut. Nyt taas pitkästä aikaa sellaiseen törmäsin, tuntui hauskalta sellainen hankkia.

Hyvää pääsiäisen aikaa meille kaikille :D  Itse vietän se työn parissa, vauvoja hoivaillen <3