Mihin päivät vain katoavatkaan

ei ainakaan vapaa-ajan vettoon, siitä olen varma. Sekä fyysisen- että psyykkisen uupumisen tilan perusteella. Onneksi on ystäviä ja kolleegoita joiden kanssa voi elämää puida ja vähän taas maailmaa paremmaksi muokata. 

Ei tämä uupuminen tarkoita sitä etten tekeisi mielelläni työtä, niin siis, töissähän olen nämä viimeiset viisi päivää viettänyt tiiviisti. Ei muuta elämää, yksi salireissu enemmänkin sielun kuin ruumiin virkistykseksi. Iltavuorot sitovat tiiviisti työpaikalle ja tässä viikonlopulla se työpaikka on muuten vain sitonut itseensä. Meillä sellaista tapahtuu aika usein, yksi sun toinen venyttää päiväänsä tilanteen niin vaatiessa, se vaan kuuluu asiaan ja on tavallaan tietoinenkin valinta. Työskentely vastasyntyneiden teho-osastolla tarkoittaa sopeutumista epäsäännöllisiin työaikoihin, yllättäen muuttuviin työaikoihin, nopeasti muuttuviin  ja eläviin tilanteisiin, laidasta laitaan tunnelmiin... Mutta toisaalta se on samalla hienoa yhteisöllisyyttä, toinen toistemme auttamista, yhteen hiileen puhaltamista, moniammatillisen yhteistyön tekemistä, uuden oppimista loputtomasti. Se on myös ystävyyttä, yhdessä nauramista, yhdessä itkemistä. Aina tilanteen mukaan. Se on hienoa työtä, ja taas kerran voisin todeta että päivääkään en vaihtaisi pois, tai ehkä jonkun päivän mutta en sittenkään...

SIlti olen useinkin miettinyt työhyvinvoinnin kysymyksiä Niinkuin myös sen vastakohdan työpahoinvoinnin. Ei mikään työpaikka ole pelkästään ihana ja ongelmaton ja asiat vain hyvin, 

aina joutuu mietimään miten asiat voisi tehdä paremmin, mistä johtuu työahdistus, mikä taas johtaa siihen hyvään fiilikseen...

Tässä tulevat ajatukseni ovat puhtaasti omia ajatuksiani, perustuvat pelkästään kolmikymmenvuotisen työpaikkasotani tuomaan kokemukseen. En mieti tutkimuksia ja todistele mitään tieteellisesti. Ajattelen vain, annan sanojen viedä virtaa eteenpäin. Minua myös painaa väsymys, joten ajatukset voivat harhailla....

Työ on aikuisen elämän perusoikeuksia. Sitä pitäisi riittää jokaiselle, tiedän ettei näin ole, olen nähnyt läheltä työttymyyden vaikutukset vaikken sitä ole itse joutunutkaan kokemaan, onnekseni. Työtä pidetään monella tapaa ihmisyyden mittana, mitä se ei tietenkään saisi olla. Siitä huolimatta, että olen työstäni kiitollinen ja onnellinen, ajattelen että minun kuuluu saada tehdä sitä mahdollisimman rakentavassa ja hyvässä ympäristössä. Ja hyvässä yhteisössä. Tämä ei tule ilmaiseksi, tarvitaan monta aivan perusasiaa jotka kannattelevat hyvää työpaikkaa/työyhteisöä eteenpäin.

Hyvässä yhteisössä kaikki kuuntelevat toisiaan. Ja myös kuulevat mitä toinen tarkoittaa. Kuunteleminen on toisen kunnioittamista ja arvostamista. Kuuntelu luo pohjan keskustelulle ja sen pohjalta lähdetään luomaan työntekijälle, niinkuin myös esimiehellekin, edellytyksiä työssä jaksamiselle. Kuuntelematta ei voi tietää toisen ajatuksia, mututuntumalla ei koskaan kohtaa todellisuutta. Esimiehen tulee kuunnella työntekijän toiveita ja ajatuksia, sitten yhdessä keskustelemalla voidaan hakea ratkaisuja. Toki kuuntelemisen pitää tapahtua myös toiseen suuntaan, minun työntekijänä on kuultava esimieheni ajatuksia. Mutta itse odotan että minut kohdataan, ja lupaan vastavuoroisesti tehdä samoin.

Minulle työntekijänä on tärkeää että työolosuhteeni ovat kunnossa. Tarpeeni esim. työvuorojärjestelyjen suhteen pitäisi ottaa huomioon. Tarpeeni tällä  hetkellä ovat toiset kuin vuosikymmen tai kaksi sitten,  tällaisena vanhenevana työntekijänä (aivan kammottava sana muuten) minulla saattaa olla omat erityiset toiveeni, kuten myös oma kokemuksen tuoma panos työpaikalleni. Niimpä toivoisin että työssä jaksamsitani tuettaisiin ja tietyt toiveeni otettaisiin huomioon. Tosin olen myös vastuullinen esittämään kohtuullisia toiveita. Olen tarpeiltani erilainen kuin nuori perheellinen mutta yhtä lailla tärkeä työyhteisölleni. Eli kuullaan molempia, ja joustetaan molemmat, tehdään yhdessä se paras työpaikka ja annetaan paras työpanos. Esimiehen haastava tehtävä on yhdistää molempien, ja kaikkiken muidenkin, tarpeet hyväksi toimivaksi paletiksi. Vain tyytyväiset ja hyvinvoivat työntekijät jaksavat puurtaa niissä äärimmäisissäkin tilanteissa!

Minulla pitäisi olla aikaa tehdä työni kunnolla. Aikaa niin paljon ettei jatkuvat olisi tunne riittämättämyydestä. Aikaa niin ettei jatkuvasti olisi tunne että tarvitsisin vähintäin yhdet lisäkädet. Tarvitaan siis tarpeeksi työntekijöitä, järkevästi jaettu niukkuus, hyvin organisoitu työ. Ei turhia moninkertaisia kirjaamisia, toimivat tietokoneet, toimivat  atk-ohjelmat. Haluaisin myös saada tehdä juuri sitä työtä mitä olen tottunut tekemään, työtä joka on omaani ja jonko tunnen osaavan edes jollakin tasolla. En haluaisi hajottaa työminääni liian laajalle alueelle, toivoisin voivani tuntea oloni turvalliseksi työpaikallani. Olen aikoinaan valinnut( tai oikeastaan ajautunut siihen) työn vastasyntyneiden kanssa ja sitä toivoisin saavani tehdä "maailman tappiin" asti. Lisäkäsien saaminen ei ole meidän omissa käsissämme, siihen tarvittaisiin päättääjien hyvää tahtoa ja halua mm vastasyntyneiden hoidon kehittämmiselle. Mutta monella pienellä eleellä meidän jaksamistamme voi kuitenkin helpottaa. Jos ei ole jakaa muuta kuin se jo mainittu niukkuus, se niukkkuus on vaan saatava toimimaan niin että sen keskellä jaksavat myös työntekijät.

Uskon myös että minulla työkokemukseni perusteella on paljon ns hiljaista tietoa. Haluaisin saada jakaa sitä nuoremmilleni, minusta on ihanaa saada olla työyhteisössä jossa meitä on eri ikäisiä, se on myös osa hyvää työyhteisöä ja auttaa jaksamaan työssä. Iän ja kokemuksen tuoma osaaminen on tärkeää, sitä olisi syytä arvostaa jokaisella työpaikalla. Jos jokainen työntekijä tuntee saavansa arvostusta, ollaan takuuvarmasti menossa kohti hyvää työyhteisöä. Arvostuksen tunne tulee pienistä eleistä ja kiitoksen sanoista silloin kun ne ovat oikeutettuja. Ylisanat ovat valheellisia, mutta vaikka heitto "hienosti hoidettu", "kiitos kun jaksoitte ja venyitte", "tiedän, että teillä oli tiukkaa, mutta kaikki jåärjestyi" jne jne vie paljon pidemmälle kuin juhlapuheiden kauniit sanat. Arkeen kuuluvat pienet sanat toimivat niin lasten kasvatuksessa, parisuhteessa kuin työyhteisössäkin. Viljellään siis niitä, silloin kun se tulee sydämestä.

Ajatukset alkavat todella lennellä, tunnit kadota ja seuraava päivä lähetä. Olisi ehkä viisainta antaa periksi. Pohdinta ei varmankaan johtanut mihinkään, mutta voi olla että itselleni tuli taas jotain uutta ajateltavaa.... Sitähän on aivan loputtomasti! Voin tunnustaa että tästä ei tullut ollenkaan sitä mitä piti, mutta näillä mennään tällä kertaa. Nyt annan periksi, otan kissakaverit kainaloon ja painun pehkuihin. Huomenna edessä varsin ohjelmoitu vapaapäivä :D