Mistä on hyvä työtoveruus tehty?
Yhteisestä ilosta, hersyvästä naurun räkätyksestä kyökin puolella, hymystä käytävällä ohimennessä. Olkapäästä jota vasten saa itkeä, tuskasta jonka saa jakaa. Avun antamisesta, avun saamisesta, kysymyksestä johon saa vastauksen. Reiluudesta, oikeudenmukaisuudesta, tasapuolisuudesta, totuuden puhumisesta. Juorujen ja takanapuhumisen minimoimisesta. Kunnioituksesta toista kohtaan, jokaista kohtaan. Näistä ja paljosta muusta on hyvä työtoveruus tehty. Ja tietysti siitä jaetusta karkkikulhosta ja suklaalevystä siellä keittiön pyödällä :D
Joskus vaan raivostuttaa kun on tämä käsi! Ei mikä vaan tavallinen käsi vaan hermoheikko sellainen. Tavallisissakin sähläkourissa olisi ihan tarpeeksi kestämistä, mutta tää on superhyperekstrasählä taas tällä hetkellä. Tavarat lentelee käsistä jos ei oo ihan tarkkana. Päivällä testasin yhden nukkuvan vauvan kuulon tiputtamalla teräskulhon lattialle, ei kovin sankarillista eikä reilua mutta hyvä oli se kuulo! Onneksi nuo tiputtelut on lähinnä kotijuttu, täällä ei ajattele mitä tekee ja niinpä noita havereita sattuuu enemmän. Tekemisiään voi hallita mielelläään mutta tuota herokihinää ja kuhinaa ja hiirten temmellyskenttää käden sisällä ei. Sen kanssa on vaan tultava toimeen. Ja tuleehan sitä kun vaan päättää tulla.
Uskon nimittäin tässäkin positiivisuuden voimaan, mitä enemmän antaa valtaa negativisuudelle sen kipeämmältä käsi, tai mikä tahansa paikka joka kremppaillee, tuntuu. Eihän se mieli sitä kipua tee, mutta sen jaksaa ja kestää paremmin kun ei vaivu synkkyyteen. Tai no, onhan minun kipuni osin juuri tuolla pään sisällä kun kerran kipuaistimukset siellä ihan sekaisin, mutta silti voin saada ne murehtimalla vielä enemmän pois raiteillaan. Välillä voi olla murheellinen ja masentunutkin, kunhan vaan ei siihen mielentilaan jää vellomaan.
Ja entäpä se katkeruus, mitä sillä voittaa? Ei yhtään mitään, sanoisin. Olen seurannut paria ryhmää tuolla somessa ja on uskomatonta miten negatiivisen kuvan ne antavat itsestään, tai niihin kirjoittavista lähinnä. Ja kuunnellut ihmisten puheita aamuin illoin bussissa. Ymmärrän että erilaisilla huolilla ja ongelmilla ja vaivoilla kuormitetut ihmiset väsyvät, mutta onko katkeruus se oikea ratkaisu? Ja mitä auttaa jos puheessa vilisee noitumista, kiroilua ja v-sanoja, onko silloin onnellisempi? Jos sanat ja asenne kertovat vain kitkeryydestä onko silloin muka helpompi elää oman elämänsä tosiasioiden kanssa? En jaksa uskoa. Itse en jaksaisi elää niin, sieluni pakahtuisi omaan kurjuuteensa ja minä sen mukana. En kiellä etteikö noita syvän epätoivon hetkiä olisi, en sitä, että välillä ei jaksa ymmärtää miksi omat asiat ovat niinkuin ovat, miksi sattuu, miksi kuormittuu tavalla tai toisella. Minä nousen surkeudestani ja huolistani etsimällä voimaa niiden ulkopuolelta. Siihen riittää puhutteleva musiikki, kaunis maisema, kasvavat kukat, visertävät linnut. Ihan mikä tahansa minussa iloa tuova asia. Tai ihan vaan ajatukset, joilla taas näkee paremman tulevaisuuden. Ne ajatukset vain tulevat jostain, putkahtavat esille silloin kun nitä eniten tarvitaan.
Kevätkissa toivottaa meille kaikille mukavaa huomista päivää, hyviä hetkiä parhaista parhaimpien työtoverien ja muiden läheisten kanssa. Yritetään muistaa että elämässä löytyy kuitenkin aina jotain hyvääkin :D
Uskon nimittäin tässäkin positiivisuuden voimaan, mitä enemmän antaa valtaa negativisuudelle sen kipeämmältä käsi, tai mikä tahansa paikka joka kremppaillee, tuntuu. Eihän se mieli sitä kipua tee, mutta sen jaksaa ja kestää paremmin kun ei vaivu synkkyyteen. Tai no, onhan minun kipuni osin juuri tuolla pään sisällä kun kerran kipuaistimukset siellä ihan sekaisin, mutta silti voin saada ne murehtimalla vielä enemmän pois raiteillaan. Välillä voi olla murheellinen ja masentunutkin, kunhan vaan ei siihen mielentilaan jää vellomaan.
Ja entäpä se katkeruus, mitä sillä voittaa? Ei yhtään mitään, sanoisin. Olen seurannut paria ryhmää tuolla somessa ja on uskomatonta miten negatiivisen kuvan ne antavat itsestään, tai niihin kirjoittavista lähinnä. Ja kuunnellut ihmisten puheita aamuin illoin bussissa. Ymmärrän että erilaisilla huolilla ja ongelmilla ja vaivoilla kuormitetut ihmiset väsyvät, mutta onko katkeruus se oikea ratkaisu? Ja mitä auttaa jos puheessa vilisee noitumista, kiroilua ja v-sanoja, onko silloin onnellisempi? Jos sanat ja asenne kertovat vain kitkeryydestä onko silloin muka helpompi elää oman elämänsä tosiasioiden kanssa? En jaksa uskoa. Itse en jaksaisi elää niin, sieluni pakahtuisi omaan kurjuuteensa ja minä sen mukana. En kiellä etteikö noita syvän epätoivon hetkiä olisi, en sitä, että välillä ei jaksa ymmärtää miksi omat asiat ovat niinkuin ovat, miksi sattuu, miksi kuormittuu tavalla tai toisella. Minä nousen surkeudestani ja huolistani etsimällä voimaa niiden ulkopuolelta. Siihen riittää puhutteleva musiikki, kaunis maisema, kasvavat kukat, visertävät linnut. Ihan mikä tahansa minussa iloa tuova asia. Tai ihan vaan ajatukset, joilla taas näkee paremman tulevaisuuden. Ne ajatukset vain tulevat jostain, putkahtavat esille silloin kun nitä eniten tarvitaan.
Kevätkissa toivottaa meille kaikille mukavaa huomista päivää, hyviä hetkiä parhaista parhaimpien työtoverien ja muiden läheisten kanssa. Yritetään muistaa että elämässä löytyy kuitenkin aina jotain hyvääkin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti