Joskus tietokone ja minä emme ole samoilla linjoilla...

Toissa iltana naputtelin pitkät tarinat tänne, tekstini oli ilmeisimmin julkaisukelvotonta koska tietokoneeni päätti hävittää kaiken tuonne bittiavaruuteen, tai jonnekkin. On ne ajatukset tuolla jossain, mutta kukaan ei tiedä tulevatko ne esille uudestaan koskaan. Onneksi sanat eivät lopu maailmasta, niillä on vielä kutkuttava omianisuus lisääntyä sitä mukaan kun niitä käyttää. Kieli vetryy ja ja sen tuottaminen tulee helpommaksi ja helpommaksi koko ajan kun sitä vaan uskaltaa käyttää. Pitäisiköhän etsiä esille vanha äikän opettaja, olisi kiva tietää mitä mieltä hän on meikäläisen sanallisesta kehityksestä... Tykkäsin jo koulussa kirjoittaa, se oli helpoimpia aineita mielestäni, ei toki kielioppi tietenkään! Helppoa ja mieluisaa samoin kuin kuvaamataito. Silloin joskus kyllä se kuvallinen ilmaisu oli vielä lähempänä sielua, ellei minulla olisi ollut viisaita vanhempia olisin päätäpahkaa rynnännyt kesken lukion taideakatemian kouluun Helsinkiin. Onneksi en edes päässyt yrittämään!

Uskon kuitenkin, ja tiedänkin, olevani onnellisempi ja tyytyväisempi nykyiselläni keskolan sairaanhoitajana. Elämä on heitellyt monella tapaa, mutta henkinen työkotini on ehdottomasti vastasyntyneiden parissa. On hienoa saada käyttää koko omaa potentiaaliaan noiden pienten hauraiden taimien hyväksi. Niinkuin myös heidän perheidensä. Saan hoivata ja hoitaa sydämeni kyyllyydestä, saan laittaa likoon kaiken tiedollisen ja taidollisen potentiaalini toimiakseni lääketieteelllisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Saan käyttää välillä kaiken olemassa olemattomankin luovuuteni keksiäkseni ratkaisuita jotka helpottavat vauvan elämää. Vanhempien ohjaaminen ja tukeminen vaatii omaa osaamistaan ja empatiaansa, sekin ehdotonta ammattitaitoa. Mutta kaikki tämä on äärimmäisen motivoivaa ja innostavaa. Taiteen luominenkin on voimaannuttavaa, taide vaan on minua itseäni varten, hoitotyössä saan käyttää hyvän energiani enemmän tarvitsevien hyväksi. Silloin kun voi toimia toisten eteen ja toisten hyväksi on kaikki tarkoitksenmukaisempaa. Tuntuu oikeammalta toimia niiin, itsekkin saa kaiken moninkertaisesti takaisin.

Suojelevat kädet.

Taiteenteossa on hyvin yksinäinen, ei näe sitä yhteistyön voimaa jonka puolestaan tuolla keskolassa näkee päivittäin. Onnistumisen, niinkuin myös niiden vastakohtien, kokemukset ovat yhteisöllisiä. Eikä ole paremoaa tunnetta kuin nähdä pienen keskosvauvan toipuvan ja vahvistuvan. Tai tajuta perheen kasvavan oikeaksi perheeksi, vanhempien vahvistuvan vanhemmuudessaan. Prosessissa mukanaoleminen kuluttaa mutta toisaalta myös vahvistaa. Toki ne ikävät menetykset ja perheen surun kansa työskenteleminen ovat aivan äärimmäisen rankkoja, mutta silloinkin voi vain ajatella, että yrittää toimia sen perheen hyväksi.

Elämän alku.

Kello käy ja kulkee, tässä kirjoitamisen ohella on purettu sydäntä, saatu ja annettu tukea toisillemme ystävän kanssa. Sekin on elämän parhautta. Onneksi on ystäviä, hyviä ja rakkaita sellaisia. Osa on tullut elämääni rikastuttamaan työn kautta, toisten kanssa ystävytys juontaa juurensa jo hyvinkin varhaisiin elämän vaiheisiin. On hyvä saada tehdä töitä ystävien kanssa, se tekee työelämän ihan toisella tavalla turvalliseksi ja rikkaaksi. Myös ystävien takia haluan tehdä juuri sitä mitä teen, taiteilijana olisin paljon yksinäisempi tässäkin suhteessa,minulta puutttuisi työyhteisö. Elämälle siis kiitos siitä että ollaan tässä ja nyt <3  

Aika siis kuluu, on aika toivottavaa hyvää yötä meille jokaiselle. Rauhallista ja levollista yötä ja unta joka tuo todellisen levon ja antaa voimaa tulevaan päivään.