Enpä oikeastaan tiedä mitä lähteä kirjoittamaan...

ajatuksia toki pyörii päässä, ihan liikaakin, etenkin jos siitä vertaa olemassaolevaan aivokapasiteettiin. On jotenkin niin tyhjäksi rutistettu olo. Mitään isompaa syytä tuolle hammastahnatuubimaiselle ololle ei ole, mitä nyt väsymys, väsymys , väsymys ja väsymys. Se on fyysistä väsymystä, jalkoja särkee, polvea kiristää. Nytkin istun ja kirjoittelen tätä jalat pesuvadissa, kunpa vaan olisi joku joka niitä vielä hieroisikin... 

Viimeisen parin viikon aikana on ollut niin paljon ja intensiivistä, päivät Rovaneimellä, ne ns vapaat jotka kuitenkin imivät voimat vaikka matkailu hyvässä seurassa ja itselle tärkeiden asioiden parissa on myös voimaannutavaa. Sen jälkeen töitä ja pelkästään töitä, ja töissä paljon kaikenmoista. Kiirettä, iloineen ja suruineen. Ahdistaviakin asioita, elämän monenmoisen raadollisuuden kohtaamista. Mutta myös kuitenkin onnea siitä että taas saa tehdä sitä työtä. Todennäköisesti ja ilmeisesti, elämän koko kirjo, tarjottimella edessäni. 

Eikä se ole paha, sehän on rikkautta. Ja omalla tavallaan ominaista työskentelylle sairaiden vastasyntyneiden parissa. Silti se kuluttaa myös hoitajaa, ei vain sillä fyysisellä väsymyksellä vaan myös henkisesti. Arjessa on läsnä uuden elämän synty, joskus myös sen elämän loppu. Siinä välissä vanhemman avuttomuus ja pelko, oli sitten kyse kummasta laidasta tahansa. On kaikki muu mitä maa päällään kantaa, mikä tarkoittaa myös niitä elämän varjopuolia. On pakko olla aina valmiina kohtaamaan tämä loputon moninaisuus. Askelien moninaisuuden jaksaa, mutta aina ei voi ymmärtää toisten ihmisten valintoja, ei etenkään silloin jos niillä valinnoilla vahingoitetaan sitä pienempää ja heikompaa. Silloinkin kun ei ymmärrä, on kuitenkin kohdattava arvostaen. Se ei ole helppoa todellakaan. Silti, taas voisi sanoa: Mää sit vaan tykkään tästä työstäni!

Työnteon olosuhteet olisi varmaan loputon suo johon upota. Kyllästymiseen asti, tavalla tai toisella ovat ne universaaleja kysymyksiä ja koskettavat isoa osaa meistä aikuisista, iästä huolimatta. Omat tarpeensa on juuri uraansa aloittavalla ja tällaisella toisessa päässä olevalla. Silti kummallakin tulisi olla hyvä olla työpaikallaan. Itse olen näiden kaikkien vuosien jälkeen vielä erittäin kiinnostunut omasta työstäni, haluaisin kehittää tapaani sitä tehdä, samalla tavalla myös tuota vastasyntyneen sairaanhoitoa. Sen verran ikä, tai asioiden ja oman vapaa-ajan tärkeysjärjestys, on vaikuttanut etten enää jaksaisi sitä tehdä ainakaan pelkästään vapaa-ajallani. Olen jopa välllä ajatellut, että miksi ihmeessä olen joskus käyttänyt paljon aikaa kaikenmoiseen työn eteen toimimiseen kotosalla. Mutta jollain tavalla se ei koskaan ole tuntunut varsinaiselta työnteolta, sehän on ollut mukavaa. Olisi se sitä edelleen, mutta en enää jaksa, kaipaan ihan vapaata ja laiskuuttakin. 

Kaipaan intoani tai ehkä vielä enemmän sitä että jaksoin vaikka mitä. Intoa ja ideoita olisi, mutta miksi toteutus jää puolitiehen? Onko se kiihtynyt työtahti, intensiivisempi perhetyö, sairaammat ja pienemmät vauvat? Vai onko kaiken takananainen,  oma vajavaisuus? Välillä mietin myös olenko mahdollisesti jollekulle osannut tartuttaa sitä intoa jolla olen itse tätä työtä joskus tehnyt, edes jollekin... Ja voinko sen "viruksen" vielä laittaa eteenpäin. 

Ja ellen, olenko palanut liian loppuun käydessäni omaa taisteluani olosuhteita vastaan. Jotain minusta katosi sen jälkeen kun käteeni tuli se hermovaurio ja sen mukana CRPS kipuoireisto. Kivun myötä arki hankaloitui, työn tekeminen on tullut haasteellisemmaksi juuri minulle, yksilönä. Kipu on lyönyt minut maahan, lamannut sieluni. Ei vain pelkän kivun vuoksi, vaan sen loputtoman taistelun jota tunnen käyväni oikeudestani tehdä työtä, kyvystäni siitä suoriutumiseen. Kipu lamaa ihmisen myös henkisesti. On kuin olisi arvoasteikossa alempana kuin ne jotka ovat terveitä, enhän selviä enää entiseen tapaan. On kipu läsnä kotonakin, siellä vaan ei ole aivan samalla tavalla tarvetta todistaa muille ettei ole entisensä tai ehkä pikemminkin siellä voi edes joskus antaa periksi. 

Stressaavinta tuntuu olevan itsestäni riippumattomat olosuhteet. Se, miten minua ollaan valmiita kuuntelemaan ja vaikkapa muokkaamaan työnkuvaani että voisin nämä viimeiset työvuoteni pärjätä. Ja se että koen joutuvani koko ajan näyttämään ja todistamaan että jaksan ja pärjään, etten vaan näyttäisi heikkouttani tai vajavaisuuttani. Ninkin myös se, pitääkö minun todistella enemmän kykyjäni kuin nuorempien ja terveempien. Tietysti voi heittää kysymyksen, pohjaavatko nuo kysymykset todellisuuteen vai ei, mutta toisaalta, ne ovat minule täyttä totta... Onneksi tää Niäminen on sinnikäs, jos päätän jaksaa ja pärjätä, sen teen. Se, onko se aina itselleni hyväksi onkin sitten toinen kysymys...

Taas toivotan meille kaikille hyvää yötä ja intoa täynnä olevaa ja mahdollisimman tervettä                                                                          huomista :D