BLOGI TÄYTTÄÄ VUODEN 

enpä olisi uskonut että tässä tilanteessa olen. Itseasiassa ensimmäisestä postauksestani on jokseenkin tasan vuosi, 23.3.2014 :D Tuntuu hyvältä, kirjoittaminen on ollut eräänlaista terapiaa itselleni, sanat vapauttavat ajatuksia ja antavat niille uusia suuntia. Se auttaa mieltä selkeytymään ja luo (ainakin joskus) etäisyyttä niillle ei  niin mukaville asioille. Sitäpaitsi, kirjoittaminen on kivaa. Eihän tähän bloggaamiseen muuta syytä tarvitakaan :) On ollu myös mukavaa huomata että jaksatte lukea kuka missäkin päin maailmaa. Vaikkakin tekstiä tulee kovin epäsäännöllisesti, työ kun syö suurimman osan ajastani ja energiastanikin. Kiitos teille kaikille, annatte kaikupohjaa mietteilleni. 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/lintulaudalla-osa-16-varpunen-ja-pikkuvarpunen

Kevät on harpannut ison askelen eteenpäin viime kerrasta. Olemme saaneet nauttia lämpimistä ja aurinkoisista päivistä, kuka ikkunan takaa ja kuka ihan ulkoilmassa nautiskellen. Peltolan puutarhaan asti en noina päivinä ennättänyt, työ ja muut velvoitteet ovat ottaneet osansa tehokkaasti. Mutta ehdinpä ennen takatalven (toistaiseksi ainakin ilman lunta) kylmyyden tuloa nähdä kuinka tuolla kaupunginkin kukkapenkeissä alkavat kevään ensimmäiset kukkijat työntää nuppujaan maan pinnalle. Mahtava tunne, on kuin olisi herännyt itsekin jostain talven koomasta. Parveke sai pienet kevään aurinkonsa laatikoihin, kun vielä sekin päivä tulisi että saa aamukahvit siellä nautiskella :) 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/kuuntele-harmaalokki-kaklattaa-komeasti/

Pienet urhoolliset chilin taimeni ovat nähneet päivänvalon. Luulin jo etteivät kylvökseni tuota mitään, vaan toisin kävi. Vielä ollaan sirkkalehtivaiheessa joten myöhässä mennään... On kuitenkin jotakin itse kasvatettua. Tosin vielä on matkaa kesään eli ei nuolaista ennekuin tipahtaa... Olin jo heittämässä pois vuoden takaista amaryllistäni joka oli koko kesän viettänyt  puutarhassa voimia keräämässä ja sen jälkeen lepoon laitettu ja kuivateltu. Ajattelin ettei siitä mitään tule, vaan kuinkas sitten kävikään, nyt pistää yksi pieni kauniin vihreä kärki esiin. Onko se lehti vai nuppu ei ehkä voi sanoa, nupulta vaikuttaa mutta ajäädään odotelemaan. Tuo sipulihan oli oikea supersipuli. Vuosi sitten se teki nejlä kukkavanaa jossa jokaisessa neljä kukkaa... Odottelemme siis jännityneinä mitä tuleman pitää.

http://hidastaelamaa.fi/2015/03/kipu-on-tuntemus-ja-tunne/

Kyllä tämä aurinko muutenkin herättää henkiin. Vaikka sielu ei ihan parhaimmillaan olisikaan, jaksaa taas ihan eri tavalla. Olen saanu liikunnan syrjästä kiinni ihan eri tavalla. Kunto kaipaa kohennnusta ja kilot karistusta. Ei ole helppoa. ei todellakaan. Etenkään tuo kilojen karistaminen. Tavoitteet eivät ole liian korkealla eikä liian vauhdilla, pääasia olisi onnistuminen. Joka tapauksessa, taas olen pääättänyt, jos nyt tässä tapauksessa olisin tarpeeksi jästipää itseni kanssa että onnistuisin. Viime päivinä kyllä ei ihan ole mennyt kuin Strömssöössä. Tahdonlujuus on heikoilla kun väsyttää, silloin suklaa on vaan liian houkuttelevaa. Sali on kutsunut hiukan useammin ja kotonakin riittäää haasteita, pitäisi kyykätä ja etsiä kadonneita vatsalihaksia. Nuo aktiiviset nuoret työkaverit ovat mahtavia, haastavat tällaista  mummoikäistäkin liikunnan pariin. Ja minä kun en yhtään ole haastettavissa mihinkään... :D Kyllä tuo kunnon koheneminen tuntuu ihan kaikessa, liikunta hivelee mieltä ja tuo jaksamista silläkin saralla. Hyvä mieli vaikuttaa kivun kokemiseen, vaikkakaan mikään ei ole muuttunut sen suhteen, jaksan paremmin päivittäisessä touhussa kivun olemassaolosta huolimatta. Vielä toki on matkaa entiseen kuntoon, eteenpäin mennään pikkuhiljaa ja pääasia on ettei mennä taaksepäin!

http://www.hyvejohtajuus.fi/10575/hyvan-puhumisen-vallankumous/

Tuohon ylläolevaan linkkiin viitaten, elämässä voisi yrittää nostattaa tuollaisen vallankumouksen. Toisiin ei paljoa voi vaikuttaa, itseensä voi. Ehkä joskus joku hiukkanen tarttuu häneenkin  jonka puheet tuntuvat rankimmilta. Välillä on kyse työelämästä, välillä ihan siviilistä. Tilanteet vaihtelevat niin itsellä kuin kenellä muulla tahansa. Vaan jos meistä jokainen nousisi barrikadeille hyvän puhiumisen puolesta, ehkä silloin maailma olisi hiukkasen helpompi paikka elää. Uskon siihen. Helppoa ei tämäkään ole, haastetta riittää. Jos tunteet ovat liian pinnassa on vaikea hillitä puheitaan. Joskus ne sanat vain tulevat suusta, sen enempää ajattelematta ja sitten kaduttaa. Iloinen hymy, hyvön puhumisella vaikuttaminen... Fyysisesti keveimmät haasteista, helpoimmat eivät kuitenkaan. Kun vaan muistaisi, aina ja joka paikassa. Lupaan yrittää, taas kerran. 

Nyt unelmoidaan keväästä ja lämmöstä. Uskotaan haaveisiin ja tartutaan hyviin haasteisiin ja toteutetaan ne rohkeasti ja sinnikkäästi. Ollaan rohkeita, kukaan ei ole sitä meidän puolestamme. 

<3

TUNNEN NIIN SUURTA

ikävää. Mielikuvat, muistot, takautumat, kaikki mahdollinen kulkee mielessäni. Näen vanhan harmaahapsisen sedän bussipysäkillä, ajatus lentää omaan isään, joku tuossa olemuksessa vaan herättää tunteet joiden olemassaoloa en ole ajatellut, saatikka tiedostanut. Joku hauraus, tapa liikkua tai joku muu, en tiedä mikä ne tunteet herättää. Pieniä pyöreitä hieman originellin oloisia mummeleita suorastaan vilisee kaupungilla. Milloin kepin/keppien kanssa milloin ilman, repppu selässä, vaatteet päällä selkeästi mukaviksi ja pehmeiksi käytetyt. SIlloin se ikävä iskee, joskus ihan kyyneliin asti.... Entäpä jos katson valokuvia, silitän jotain tavaraa joka vanhuksilta on minulle päätynyt. 

Tänäänkin olisin halunnut soittaa, kertoa kuulumiset, kuullamiljoonannen kerran ne samat asiat. Olisin halunnut kertoa että olen päättänyt laihduttaa, parantaa kuntoani ja se tuntuu niin hyvältä. Viedä kimpun tulppaaneja tai juuri sitä leipää joka heille maistui, ehkä jotain pientä herkkua. Tunnen itseni yksinäiseksi, en ole enää kenekään lapsi, haluan olla  lapsi, joka on jollekin tärkeä. Enhän minä oikeasti ole yksinäinen; rakkaat läheiset, rakkaat ystävät, rakas lapsi... Kissavanhus, oma koti joka ei koskaan jätä minua vaan suojelee ja varjelee maailman pahuudelta. Ei sekän siihen pysty aina, useimmiten kuitenkin. Oma kotini on juuri minun kotini, se tietää ja tuntee syvimmän sisimpäni ja on aina valmis jakamaan 

kaiken kanssani.

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/sinitiainen

Ei vanhempieni ja minun yhteiselo välttämättä sitä helpointa ole ollut, ei koskaan. Montaa asiaa kannan edelleen mukanani, sellaisia jotiden alku on ollut jo varhaisessa lapsuudessa. Näitä asioita on puitu kertaan jos toiseenkin, parantavasti, eheyttävästi. Sitä pohdintaa tarvittaisiin vieläkin, on vaan juttuja joiden kanssa pitäisi päästä sopuun eikä se ole helppoa. Ehkä sitten joskus... Mikä on tehnyt nämä ajatukset näin akuutiksi? Ehkä se, että ystäväni on juuri menettänyt isänsä ja käy nyt läpi kaikkea sitä mikä itsellä on niin läheisissä muistoissa. Tämä on sitä surutyön ihmeellisyyttä ja monivaiheisuutta. Oma suruelämäni alkoi kummipojan liian varhaisesta kuolemasta, silloin tunsin enemmänkin vihaa ja turhautuneisuuttta elämää kohtaa koska se salli näin tapahtuvan. Sitten vanhempieni kuoleman jälkeen ei ollut oikeastaan mahdollisuutta antaa surulle valtaa, oli niin paljon kaikkea käytännöllistä hoidettavaa. Isän kuoleman jälkeen piti huolehtia äidistä etenkin kun hän kaatui ja sai lonkkamurtuman. Silloinhan se alamäki alkoi. Ei minulle jäänyt paljoa vaihtoehtoja, Samaan aikaan piti pitää itsensä kasassa kaikkine omine vaivoineen, sopeutua elämään kroonisen kivun kanssa ja ottaa vastuu äidin hoidosta. Kun äiti sitten vuorostaan pääsi tuskistaan oli taas niin paljon käytännön huolehdittavaa, järjestettävää, ajateltavaa. Ei voinut surra, jos sille olis antanut luvan, olisi voinut romahtaa kokonaan. 

 

http://yle.fi/uutiset/luonnon_poikkeuksellisen_upea_kevatextra_kuuntele_jaakonsertti_jarvella/7169152

Nämä surun purskahdukset ja ryöpsähdykset, lupa niiden olemassaoloon, ne tulivat myöhään. Suru isän menettämisestä tuli samaan aikaan kun äiti-suru. Juuri kaiken tuon kautta josta alussa kirjoitin. Kingin kuolema viime kesänä herätti taas kerran uudelleen vanhusten kaipuun, vaikka Kingi oli "vain" kissa, oli se rakas ja tärkeä. Nyt taas kun itsellä on ollut vaikeaa, olisin tarvinnut vanhuksia vaikka tuskin näistä omista asioista edes kovin paljoa olisin heille halunnut kertoakaan: Vain se tietoisuus vanhemmista joille olisi voinut kertoa olisi nyt tuntunut tärkeältä.Potentiaaline  kainolo johon oli vooinut käpertyä olisi ollut monta kertaa tarpeeseen, oikeastaan olis vieläkin. Onneksi en ole yksin, onneksi on nuo rakkaat ja läheiset ystävät. Ilman ystävyyttä ja kumppanuutta olisin hukassa, tai no, vielä enemmän hukassa.... Ja tietysti ilman rakasta lastani. Ystäväni kultainen surussasi, haluaisin sinua jotenkin lohduttaa, nämä sanat kaikki ovat etenkin sinulle kirjoitettuja. Jos vaikka pienen osan taakastasi saisin näin helpottumaan. 

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/sibeliuksen-savelissa-soi-luonto/

Tästä tulikin tällainen surumielinen kirjoitus, ei se haittaa. Suru on kuitenkin osa elämää ja sen kanssa tulee toimeen kunhan on valmis jossain vaiheessa sen olemassaolon hyväksymään. Itku ja muisteleminen helpottavat, niinkuin myös asioiden jakaminen.Olen hyvä itkemään, välillä turhankin hyvä. Siltivtai ehkä juuri siksi uskon itkun parantavaan voimaan, itku puhdistaa ja helpottaa kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

<3

PALJONPA

riittää taas totuteltavaa. On uusi lepolasta käteen, sen käyttö ei kyllä mitään lepoa ole... Toivotaan, että se sellaiseksi vielä muuttuu. Lastan pitäisi ohjata peukkua takaisin oikeaan paikkaansa vähitellen. Pientä tuunaamista ehkä tarvitaan, huomaan nimittäin olevani äärimmäisen taitava repimään sen käden vääriin asentoihin lastasta huolimatta. Taito sekin :) Sitten on kokeilussa uusi lääke, sillä pitäisi saada vähennettyä tuon kipukäden dystonisia liikkeitä ja jännityksiä. Katsotaan nyt sitten, ihan kivalta lääke ei tunnu, jospa toimisi paremmin sellaisena tarvittaessa troppina. Sitten vielä se yksi, se yökisko hampaisiin.... Senkään käyttö ei ihan helppoa ole mutta vähitellen, vähitellen siinäkin eteenpäin. Hiukkasen pisti vastaan mennä ostamaan puhdisusainetta yökiskoa vasten, Coregaa, samaa jolla äitini putsasi tekareitaan... 

http://www.superliitto.fi/viestinta/super-lehti/uusin-lehti/krooninen-kipu-venyttaa-sopeutumiskyvyn-aarimmilleen/

On nää kipujutut vaan outoja. Äsken kyykkäsin, siis vain ja ainoastaan kyykkäsin. Ja vasenta kättä alkoi särkeä... Eihän tuossa ole mitään järkeä. Vaan onko koko CRPS:ssä mitään järkeä? Ei todellakaan ole. Päässä fiiraa ja silti se kipu on ihan oikeata kipua. Välillä tässä hommassa tulee aivan jakomielitautinen olo, ainakin jakautunut persoona. Moneksi palaksi jakaanutunut vielä. Ei varmaan sitten auta muu kuin totutella noihin uusiin apureihin, pikkuhiljaa hiljakseen vaan. Jospa elämästä kuitenkin niitten kanssa tulisi kepeämpää...

Tein joulun jälkeen päätöksen etten herkuttele, tai ainakaan osta karkkia ja suklaata itselleni. Töissä ja kylässä toki söin, ei liian ankara saa kuitenkaan ola itselleen. Aika kauan se päätös pitikin, nyt on vaan tapahtunut täydellinen romahdus :(  Ensin olin niin pahalla mielellä ettei edes makea maistunut. Tai pikemminkin ahdistunut sekä pahoilla mielin ja se ilmeisesti blokkaa minun sokerin tarpeeni. Kunhan tuo olotila sitten saavutti jonkun kulminoitumispisteen lankesin irtsarikauppaan (ei edes maistunut hyvältä ja silti söin). Nyt olen langennut myös suklaakauppaan muutaman kerran. Ensin patukka ja sille kaveri. SItten suklaata töihin, kavereille. Sitten koko levy itselle...Tälle on vaan laitettava stoppi. Absoluuttinen stoppi. Ja muutama kilo pitäisi saada alaspäin, sekin absoluuttinen pakko. Hyvä kun nyt tuli asia juokiseksi, on siis pakko yrittää.... Eikun onnistua. Tsemppareita ja kanssakärsijöitä tarvitaan ja toivotaan, tervetuloa joukkoon :D Onneksi noissa työkavereissa riittää liikkuvia naisia, olen vastannut seitsemän viikon vatsalihashaasteeseen joten niitäkin on ihan pakko alkaa tekemään. Auttakeehan ystävät nyt urakalla :D

Muitenkin tärkeitä juttuja on laitettu vireille. Ihan vaikuttaa siltä että tulossa olisi monenmoinen elämänmuutos, tai sitten ei. Kuka tietää. Helpoin ja yksinkertaisin asia on tuo kunnonkohotus ja painonpudotus. Viimeksi mainitut ovat ainoat jotka ovat aivan omissa käsissäni, kukaan muu ei niitä voi puolestani tehdä. Paitsi tsempata minua. Muissa asioissa tarvitaankin sitten viranomaisten käsittelyä, päätöksiä ja taas uusia päätöksiä. Toisten tekemiä päätöksiä, itseni tekemiä päätöksiä. Päätöksiä ja päätöksiä ja päätöksiä. Toinen toisensa perään. Arvoasteikkoja asioilla ei ole. Minulle on yhtä tärkeää huolehtia itsestäni fyysisesti kuin luoda elämälleni ehkä uudenlaisia raameja. Pitkällä tähtäimellähän nuo asiat palvelevat samaa tarkoitusta. Tunnelmat ja ajatukset ovat kovin ristiriitaisia. Koen ehkä hiukan toimineeni painostuksen alaisena, mutta tehty mitä tehty... Eli odotellaan!

Tänään on ollut mahtava kevätpäivä. Sellainen jolloin olisi pitänyt olla ulkona touhuamassa eikä salilla sisällä. Mieli vaan paloi rääkkäämään koko kroppaa ja silloin sitä tunnetta pitää kuunnella. Aurinko lämmitti, häikäisi silmiä. Nyt saa jo kaivaa aurinkolasit esille, ihanaa! Mielikin virkistyy jos tällaiset kelit jatkuvat. Polkupyörä esille ehdottomasti ja maailma avartuu vauhdilla. Kohta pitää mennä etsimään sinivuokkoja, ensin ehkä kuitenkin noita leskenlehtiä. Mitä väliä, kukkia joka tapauksessa. Elämä herää, minäkin jaksan paremmin vastoinkäymiset ja niiden seuraukset. 

Nyt on kuvia tältä keväältä. Omasta kotikaupungistani, viimeisen kuukauden ajalta. Tämä kaupunki on täynnä yllätyksiä, sopivan pieni ja tarpeeksi suuri. Kun vaan osaisi sen kauneutta tallentaa paremmin kuviin, lähinnä käytän kännykkää siksi useinkin hiukkasen leikin kuvilla ennen niiden julkaisemista. Mutta se minulle suotakoon, olen vasta harjoittelija ja unelmoin kunnon kamerasta ja taidosta käytää sitä. Nyt taas kerran, hyvää ja mahdollisimman kivutonta yötä meille kaikille ystävät.

<3