TUNNEN NIIN SUURTA
ikävää. Mielikuvat, muistot, takautumat, kaikki mahdollinen kulkee mielessäni. Näen vanhan harmaahapsisen sedän bussipysäkillä, ajatus lentää omaan isään, joku tuossa olemuksessa vaan herättää tunteet joiden olemassaoloa en ole ajatellut, saatikka tiedostanut. Joku hauraus, tapa liikkua tai joku muu, en tiedä mikä ne tunteet herättää. Pieniä pyöreitä hieman originellin oloisia mummeleita suorastaan vilisee kaupungilla. Milloin kepin/keppien kanssa milloin ilman, repppu selässä, vaatteet päällä selkeästi mukaviksi ja pehmeiksi käytetyt. SIlloin se ikävä iskee, joskus ihan kyyneliin asti.... Entäpä jos katson valokuvia, silitän jotain tavaraa joka vanhuksilta on minulle päätynyt.
Tänäänkin olisin halunnut soittaa, kertoa kuulumiset, kuullamiljoonannen kerran ne samat asiat. Olisin halunnut kertoa että olen päättänyt laihduttaa, parantaa kuntoani ja se tuntuu niin hyvältä. Viedä kimpun tulppaaneja tai juuri sitä leipää joka heille maistui, ehkä jotain pientä herkkua. Tunnen itseni yksinäiseksi, en ole enää kenekään lapsi, haluan olla lapsi, joka on jollekin tärkeä. Enhän minä oikeasti ole yksinäinen; rakkaat läheiset, rakkaat ystävät, rakas lapsi... Kissavanhus, oma koti joka ei koskaan jätä minua vaan suojelee ja varjelee maailman pahuudelta. Ei sekän siihen pysty aina, useimmiten kuitenkin. Oma kotini on juuri minun kotini, se tietää ja tuntee syvimmän sisimpäni ja on aina valmis jakamaan
kaiken kanssani.
Ei vanhempieni ja minun yhteiselo välttämättä sitä helpointa ole ollut, ei koskaan. Montaa asiaa kannan edelleen mukanani, sellaisia jotiden alku on ollut jo varhaisessa lapsuudessa. Näitä asioita on puitu kertaan jos toiseenkin, parantavasti, eheyttävästi. Sitä pohdintaa tarvittaisiin vieläkin, on vaan juttuja joiden kanssa pitäisi päästä sopuun eikä se ole helppoa. Ehkä sitten joskus... Mikä on tehnyt nämä ajatukset näin akuutiksi? Ehkä se, että ystäväni on juuri menettänyt isänsä ja käy nyt läpi kaikkea sitä mikä itsellä on niin läheisissä muistoissa. Tämä on sitä surutyön ihmeellisyyttä ja monivaiheisuutta. Oma suruelämäni alkoi kummipojan liian varhaisesta kuolemasta, silloin tunsin enemmänkin vihaa ja turhautuneisuuttta elämää kohtaa koska se salli näin tapahtuvan. Sitten vanhempieni kuoleman jälkeen ei ollut oikeastaan mahdollisuutta antaa surulle valtaa, oli niin paljon kaikkea käytännöllistä hoidettavaa. Isän kuoleman jälkeen piti huolehtia äidistä etenkin kun hän kaatui ja sai lonkkamurtuman. Silloinhan se alamäki alkoi. Ei minulle jäänyt paljoa vaihtoehtoja, Samaan aikaan piti pitää itsensä kasassa kaikkine omine vaivoineen, sopeutua elämään kroonisen kivun kanssa ja ottaa vastuu äidin hoidosta. Kun äiti sitten vuorostaan pääsi tuskistaan oli taas niin paljon käytännön huolehdittavaa, järjestettävää, ajateltavaa. Ei voinut surra, jos sille olis antanut luvan, olisi voinut romahtaa kokonaan.
Nämä surun purskahdukset ja ryöpsähdykset, lupa niiden olemassaoloon, ne tulivat myöhään. Suru isän menettämisestä tuli samaan aikaan kun äiti-suru. Juuri kaiken tuon kautta josta alussa kirjoitin. Kingin kuolema viime kesänä herätti taas kerran uudelleen vanhusten kaipuun, vaikka Kingi oli "vain" kissa, oli se rakas ja tärkeä. Nyt taas kun itsellä on ollut vaikeaa, olisin tarvinnut vanhuksia vaikka tuskin näistä omista asioista edes kovin paljoa olisin heille halunnut kertoakaan: Vain se tietoisuus vanhemmista joille olisi voinut kertoa olisi nyt tuntunut tärkeältä.Potentiaaline kainolo johon oli vooinut käpertyä olisi ollut monta kertaa tarpeeseen, oikeastaan olis vieläkin. Onneksi en ole yksin, onneksi on nuo rakkaat ja läheiset ystävät. Ilman ystävyyttä ja kumppanuutta olisin hukassa, tai no, vielä enemmän hukassa.... Ja tietysti ilman rakasta lastani. Ystäväni kultainen surussasi, haluaisin sinua jotenkin lohduttaa, nämä sanat kaikki ovat etenkin sinulle kirjoitettuja. Jos vaikka pienen osan taakastasi saisin näin helpottumaan.
Tästä tulikin tällainen surumielinen kirjoitus, ei se haittaa. Suru on kuitenkin osa elämää ja sen kanssa tulee toimeen kunhan on valmis jossain vaiheessa sen olemassaolon hyväksymään. Itku ja muisteleminen helpottavat, niinkuin myös asioiden jakaminen.Olen hyvä itkemään, välillä turhankin hyvä. Siltivtai ehkä juuri siksi uskon itkun parantavaan voimaan, itku puhdistaa ja helpottaa kun sille vaan antaa mahdollisuuden.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti