TAIVAS ON HARMAA...
mutta niin itkee sielukin. Elämä on niin pienestä kiinni, sattumasta, läsnäolon hetkestä. Pahuuden lonkerot kiemurtelevat omaan elinpiiriin, luovat epävarmuutta ja pelkoa.
Kuva: Johanna Manu / Yle |
On käsittätmätöntä miksi tällaista tapahtuu ( https://yle.fi/uutiset/3-9785241 ) Vielä kun tapahtumat sattuvat oman elinpiirin keskiöön, sinne missä olet kuvitellut olevasi turvassa, maailman metropoleihin verrattuna pienessä kaupungissa. Ei minulla ole ollut harhakuvaa, etteikö Turussa olisi ongelmia. Olen kokenut kaupungin muuttuvan turvattomammaksi jo vuosien, vuosikymmenien, ajan. Vähensin kävelyä iltavuorosta kotiin, koska ydinkeskustan levottomuus oli pelottavaa etenkin viikonloppuisin. Mitään tälläista en silti ole voinut kuvitella tapahtuvan omassa kotikaupungissani.
Nytkin istun täällä mökilläni (onnneksi), kuuntelen sadetta ja katson taivaan harmautta. Mikään ei voi kuvata paremmin mielalaa kuin tuo raskaana maahan valuva vesi, taivas itkee puolestani, en osaa tai ehkä uskalla, surra itse. Tai siis suren kyllä, mutta pelkään antaa surulle valtaa. Raskas suru päästää myös pelon valloilleen. Pelko on pidettävä kurissa, uskallettava elää normaalisti, vain näin voidaan taistella pahuutta vastaan.
Vihalla ei voiteta vihaa, kosto ei paranna mitään tai ketään. Arvet jäävät, yritään kasvaa niiden yli. Kannetaan vastuuta toisitsamme, autetaan toisiamme, ollaan inhimillisiä. Ollaan empaattisia ja oikeudenmukaisia. Kaikkea ei tule hyvksyä, pahan tekijät pitää saattaa vastuuseen teoistaan. Silti meillä meillä on varaa välittämiseen! Aina, ei vain tänään, tämän teon aktivoivima. Välitetään toisistamme ihan tavallisessa arjessamme 💜 http://blogit.image.fi/paivystavaanarkisti/empatia-on-kaikki-mita-meille-jaa/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti