Kävi tuossa pikkuinen äksidentti...
leikkasin takapihan omppupuun piiskoja, omituista kyllä homma joka ei käy jalkojen päälle ja on oikeastsaan ihan mukavaa puuhaa (käsistä en sano muuta kuin että äärimmäisen hyvää allit-pois jumppaa). Vaikka apuna oli pitkävartinen leikkuri ei sen pituus ihan riittänyt, ulkopöytä oli tietysti sopivasti lisäpituutta antamassa ja kieli keskellä suuta sille kiipesin ja siellä pysyin... Kaikki meni hyvin kunnes siivosin jälkiäni, pöytä sanoi räks ja jalka rikki-irti-hajalla. Päivä ei muutenkaan ollut ollut parhaimmillaan millään tavalla eli fiilikset oli pohjalukemissa... Onni onnettomuudessa oli ettei pöytä hajonnut kun sillä seisoin.
 |
| Täällä on pehtoori vastuussa puihin kiipeilystä, minä kiipeilen vaan pöydille.... |
Nämä ovat asioita joilla on tapana aiheuttaa ketjureaktio. Pöytä rikki, saako korjattua, ei saa, tarvitaan uusi, mistä hankitaan, koska saa kyydin... Onneksi minulla on jo pitkään ollut ystävyys- ja yhteistyösopimus ystäväperheen kanssa, olemmme yhdessä kokeneet iloa ja surua runsain mitoin <3, niinpä avun pyytäminenkään ei tunnu ihan mahdottomalta. Puutahassa PITÄÄ olla kunnollinen pöytä. Retki Ikeaan toi kaikkea muuta kuin pöydän, esimerkiksi pehtoorille elämyksen päästä sinne :) Tosin hän todennäköisesti olisi tullut toimeen ilman sitä! Toisella pöytäretkellä se sitten löytyi, nyt on jopa paremmin tilaa syödä yhdessä ystävien kanssa, ehkä ruoka-astiatkin mahtuvat tarjolle hiukkasen paremmin ja pöytä istuu paikalleen kuin olisi siinä aina ollut. Mielipaha muutui mielihyväksi!
Tämä oli oikeastaan ihan hyvä ketju. Niitä on huompiakin. Työpaikalla esimerkiksi huomaa helposti kuinka yhden huonotuulisuus ja ärtyisyys tarttuu, niinkuin sekin jos "tekee" tilanteista kiireisempiä kuin ne ovatkaan. Tarkoitan siis sanojen, äänensävyjen ja ulkoisen olemuksen ja toiminnan vaikutuksia. Kiire on varmaan sama muillakin, mutta toiset saavat sen kuulostamaan kiireemmältä kuin toiset. Itsekin tuollaiseen varmaan syylllistyn, niinkuin myös pahantuulisuuteen. Tosin olen myös huomannut että hiljaisuus ja väsymyskin helposti tulkitaan huonoksi tuuleksi... Aina ei jaksa, eikä tarvitsekkaan, hymyillä ja olla iloinen. Mutta kaikki varmaan tunnistavat työpaikaltaan noita erilaisia persoonoita, löytyy hymyileviä ilopillereitä, hiljaisia kuuntelijoita, pessimistisen perusluonteen omaavia ja muita yksilöllisen mielenlaadun omaavia ja tietyllä tavalla reagoivia kolleegoita. Omalla työpaikallani tunnistamme jopa usein toistemme kirjoittamat raportit, ei vain käsialasta vaan myös tavasta miten ne on kirjoitettu... Sitten kun työkamunsa alkaa tuntemaan, alkaa myös osaltaan tulkitsemaan toisen käytöstä. Sitä en tiedä onko se oikein, mutta noin se vaan on.
Tämän kipuilun myötä on joutunut tekemään tutkimusretken jos toisenkin omaan itseensä. Silloin neljä vuotta sitten kun CRPS-oireistoni diagnosoitiin ajauduin monen hyvin edenneen hoidon portaan kautta kipupolimme asiakkaaksi. Se on varmaan ollut elämsässäni parhaimpia asioita. Ilman sitä olisin edelleen varmaankin aivan hukassa kipujeni kanssa, mutta myös oman itseni kanssa. Tässä taas asia johtaa toiseen ketjun tavoin. Kipupolilla ei titrata vain lääkityksiä, siellä hoidetaan ihmistä kokonaisvaltaisesti. Kysymykseni saivat vastauksia, minua uskottiin ja minut saatiin uskomaan että kipu ei ole vain korvieni välissä (vaikka siellähän se on, kipuradat menevät vinksin vonksin väärällään) vaan se on ihan oikeata kipua. Minut lähetettiin fysio- ja toimintarerapiaan ja minua uskollisesti hoitaneille Marille ja Sirpalle olen ikuisesti kiitollinen, en saanut pelkää kropan hoitoa vaan yhtälailla sielun terapiaa. Hoitoon kuuluu automaattisesti muutama kerta psykologin vastaanotolla, se poiki "vaikeaan elämäntilanteeseen sopeuttavaa" jatkoterapiaa kaupungilla. Tähän elämänvaiheeseen ei tuo olisi voinut paremmin osua, kipuilun ja uuden leikkauksen lisäksi näihin vuosiin mahtui molempien vanhempieni kuolema ja muita vaikeita asioita. Mutta näitä olen tainnut ennenkin pohtia täällä, ajatukset menivät näille raiteille koska jostain syystä taas asiat ovat akutisoituneet...
Uskon lujasti noiden terapiaistuntojen tavallaan pelastaneen minut. En olisi jaksanut yksin. Toki uskon että olisin selvinnyt, olisin vaan päättänyt niin tehdä, mutta se olisi vaatinut suhteettoman paljon energiaa ja vienyt moninkertaisen ajan. Tuon sopeuttamisterapian kautta pääsin osallistumaan elämäni ensimmäisen kerran mindfulness-kurssille. Siinä vaiheessa sieltä tarttui mukaan etenkin tietoisuus-harjoituksiakuten liikumisen ja kehon hahmottamisen keinoja. Olen kokenut hyötyväni niistä kovasti hyötyväni, teen niitä edelleen. Enemmän ehkä automaattisesti kuin tietoisesti mutta väliäkö sillä. Ne kuitenkin auttavat vaikkapa vähemtämään niska-hartiaseudun jännityksiä. Keväällä osallistuin lyhyelle kertauskurssille ja mukavasti asiat paautuivatkin. Olen iloinen myös siitä että sain yhden työkaverini innostumaan asiasta :) Työterveyslääkäri vielä suositteli mindfulnessin keinoihin perustavaa kirjaa "Mielekkäästi irti kivusta ja sairaudesta", se odottavaa seuraavana lukulistalla, nyt menossa "Onnellinen nyt, käytännön opas tietoiseen läsnoloon". Jälkimmäinen opus herättää taas kivasti näitä asioita ja niiden keinot palaavat taas helpommin uudestaan aktiiviseen käyttöön.
Tämän kipuilun myötä on joutunut tekemään tutkimusretken jos toisenkin omaan itseensä. Silloin neljä vuotta sitten kun CRPS-oireistoni diagnosoitiin ajauduin monen hyvin edenneen hoidon portaan kautta kipupolimme asiakkaaksi. Se on varmaan ollut elämsässäni parhaimpia asioita. Ilman sitä olisin edelleen varmaankin aivan hukassa kipujeni kanssa, mutta myös oman itseni kanssa. Tässä taas asia johtaa toiseen ketjun tavoin. Kipupolilla ei titrata vain lääkityksiä, siellä hoidetaan ihmistä kokonaisvaltaisesti. Kysymykseni saivat vastauksia, minua uskottiin ja minut saatiin uskomaan että kipu ei ole vain korvieni välissä (vaikka siellähän se on, kipuradat menevät vinksin vonksin väärällään) vaan se on ihan oikeata kipua. Minut lähetettiin fysio- ja toimintarerapiaan ja minua uskollisesti hoitaneille Marille ja Sirpalle olen ikuisesti kiitollinen, en saanut pelkää kropan hoitoa vaan yhtälailla sielun terapiaa. Hoitoon kuuluu automaattisesti muutama kerta psykologin vastaanotolla, se poiki "vaikeaan elämäntilanteeseen sopeuttavaa" jatkoterapiaa kaupungilla. Tähän elämänvaiheeseen ei tuo olisi voinut paremmin osua, kipuilun ja uuden leikkauksen lisäksi näihin vuosiin mahtui molempien vanhempieni kuolema ja muita vaikeita asioita. Mutta näitä olen tainnut ennenkin pohtia täällä, ajatukset menivät näille raiteille koska jostain syystä taas asiat ovat akutisoituneet...
Uskon lujasti noiden terapiaistuntojen tavallaan pelastaneen minut. En olisi jaksanut yksin. Toki uskon että olisin selvinnyt, olisin vaan päättänyt niin tehdä, mutta se olisi vaatinut suhteettoman paljon energiaa ja vienyt moninkertaisen ajan. Tuon sopeuttamisterapian kautta pääsin osallistumaan elämäni ensimmäisen kerran mindfulness-kurssille. Siinä vaiheessa sieltä tarttui mukaan etenkin tietoisuus-harjoituksiakuten liikumisen ja kehon hahmottamisen keinoja. Olen kokenut hyötyväni niistä kovasti hyötyväni, teen niitä edelleen. Enemmän ehkä automaattisesti kuin tietoisesti mutta väliäkö sillä. Ne kuitenkin auttavat vaikkapa vähemtämään niska-hartiaseudun jännityksiä. Keväällä osallistuin lyhyelle kertauskurssille ja mukavasti asiat paautuivatkin. Olen iloinen myös siitä että sain yhden työkaverini innostumaan asiasta :) Työterveyslääkäri vielä suositteli mindfulnessin keinoihin perustavaa kirjaa "Mielekkäästi irti kivusta ja sairaudesta", se odottavaa seuraavana lukulistalla, nyt menossa "Onnellinen nyt, käytännön opas tietoiseen läsnoloon". Jälkimmäinen opus herättää taas kivasti näitä asioita ja niiden keinot palaavat taas helpommin uudestaan aktiiviseen käyttöön.
Samoja ajatuksia tuli kuin ennenkin, kuvistakin varmaan ainakin osa jo kertaalleen käytetyjä. Mutta sitähä tämä elämä paljolti on, samojen asioiden kertaamista aina hiukan erilaiseen muotoon väännettynä. :)
Hyvää yötä ystävät!
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti