Meillä pohditaan

työhyvinvointia. Kirjoitin aiheesta pitkät tehkstit, ajatuksella ja  ehkä vähän tunteellakin. Painoin kuitenkin äsken koko tekstilleni delete-nappulaa. Juuri nyt ajattelen, että olkoon, pidän mölyt mahassani ja annan noiden asioiden vielä muuttaa muotoaan. Elämässä on joutunut miettimään tarpeeksi usein vaikenemisen on viisautta. Nyt ei sittenkään ollut noiden asioiden aika purkautua sanoiksi. Silti ne ajatukset ovat olemassa...  

Päivä on herättänyt paljon ajatuksia. Tapasin kolmen vuoden tauon jälkeen niin mukavan ja viisaan toimintaterapeuttini. Istuimme ja puhelimme pitkän tovi tämän hetkisestä tilanteestani. Yhteistyömme alkaa taas, tulee uudet tuulet, uudenlaiset sisällöt. Otan kiitollisuudella vastaan mitä minulle tarjotaan ja yritän saamiani vinkkejä hyödyntää käytännössä. Kuinka voimaannuttavaa onkaan tuntea tulleensa kohdatuksi kuunnelluksi ja ymmärretyksi. Asian tärkeyttä ei oikeastaan ymmärrä, tai halua muistaa, ennenkuin sen taas kohtaa. Arjessa tuo ymmärräys ei ole itsestään selvyys, usein siinäkin taitaa olla kyse halusta ymmärtää joka puuttuu. Ymmärtämättömyyden yrittää itseänsä suojatakseen työntää alitajuntaan, yrittää vain olla välittämättä ja jatkaa pää pystyssä eteenpäin. Luovuttaakkaan ei voi tai halua. Ymmärtämättömyys nostaa herkästi tunteet pintaan vaikka niille ei pitäisikään antaa valtaa. Eli kun tunteet ovat kuitenkin olemassa, olisi parempi kätkeä ne. Ihan itseään suojatakseen.

https://www.youtube.com/watch?v=E2VCwBzGdPM

Minusta ei vaan ole tunteiden kätkijäksi. Kasvoni paljastavat minut alta aika yksikön. Kyyneleet valuvat silmistä ja sydän pakahtuu. Välillä suu puhuu ennen kuin järki ehtii puuttua asiaan, välillä koko puhekyky katoaa. Miksi sitä voikaan välillä lamaantua niin täydellisesti? Menettää oman arviointikykynsä eikäosaa enää edes puolustaa itseään. Eikä ketään muutakaan. Tai sitten menettää koko itsehillintänsä ja kyyneeleet valuvat solkenaan. Vaihtoehtoisesti suuttua tupsahtaa ja jollain tavalla toimii harkitsemattomasti. Voi tätä tunteiden syvää jorpakkoa, sysipimeää metsää jossa ei näe edes niitä puita... 

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/cumulus_pubissa_ja_studiossa_12474.html#media=12481

Aamulla kutsuu taas työmaa. Siellä punnitaan jälleen kerran kyky selviytyä. Laitetaan työhyvinvointi koetukselle monella tavalla, on selviydyttävä paljosta rajallisilla resursseilla. Omat resurssit eivät ole kukkeimmillaan, henkistä minää kuormittavat monet tunteita herättävät asiat, fyysistä minää kuormittavat nämä omat rajoitteet. Tiedän myös työpaikalla olevat täysi tohina päällä ja hoitavia käsiä kovin kovin rajallinen määrä. Tästä huolimatta nautin työnteosta, nautin jopa tuosta kiireestä ja sen luomasta hektisestä tunnelmasta jonka kautta tulee (toivottavasti) kollegiaalinen tunne selviytymisestä. Tuollaisen kiireen ja tohinan ei pitäisi kestää liian kauaa, pitkäkestoinen työstressi kuluttaa meitä kaikkia. Nautin yhtä lailla ja enemmänkin, siitä tasaisesta arjesta ja työstä jonka saa tehdä rauhassa ja vailla paineita. Kipeä käsi tai polvi ja jumissa oleva yläselkä ei tilannetta helpota, niiden kanssa on kuitenkin mentävä. 

https://www.youtube.com/watch?v=jpHaKqZ52G8&feature=share

Oikein hyvää yötä teille ystävät, syksy ottaa valtaa rohkeilla väreillään, nautitaan luonnosta, nautitaan elämästä ihan yleisesti :D

<3