Tänään tein....
 |
| Kuva on lainattu Positiivareiden Fb-sivuilta! |
Koin tässä eräänä päivänä onnistuneeni, vaikka jonnekin takavasemmalle hiipiikin epäilys onko sellainen luvallista? Jotenkin on välillä vaikea ottaa vastaan tällaisia fiiliksiä... Tuosta epäilystä huolimatta uskon, ja tiedänkin, että onnistumisenkin tunnelmat ovat luvallisia ja tarpeellisia. Onnistumisesta saa voimaa, vaikka se olisikin muitten silmissä pieni asia, voi se itselle olla iso. Mitä ihmeellistä sitten tapahtui, no ei sen kummempaa kuin olin salilla ja selviydyin vaikka olin unohtanut kipukäteni ranne-peukkutuen kotiin. Iloitsen tuosta vaikka koville otti ja nyt tunnen nahoissani että tein. Silti iloitsen :D Mutten siltikään välitä ihan pian samaa tehdä uudestaan...
Muuten elämää on hallinut työ. Jotenkin tuntuu että se nykyisin hallitsee liikaa, mutta eipä voi mitään. Näillä mennään toistaiseksi, millaiseksi elämä muokkautuu sen näkee. Nyt saa keskittyä jaksamiseen ja palautumiseen näinä pieninä vapaina. Olo on aika kahtia jakaantunut. Työ on ihanaa, se antaa voimia vaikka niitä myös viekin. Silti potilaat, perheet ja työyhteisö pääsääntöisesti ovat ehdottomasti paljon plussan puolella. Usein voi kyllä mieitiä missä kuvan prosentissa mennään, on päiviä jolloin voin sanoa, "kunpa voisin" (30%) ja päiviä jolloin "teen" (90%), paljon mennään 70-80%:ssa. En enää ole ihan varma mikä kuluttaa tai oikeasta kuluu enemmän, fyysinen terveys vai mielen jaksaminen. Kun kumpikin vaikuttaa kumpaankin. Juuri nyt myönnän olevani psyykkisesti aika kuormittunut, olen pohjatoman pohjattoman väsynyt ja aina vaan väsynyt. Väsyneenä kaikki tuntuu pahemmalta, väsyneenä herkistyy kivulle ja sellaista ei todellakaan tarvita yhtään enempää, väsyneenä mielialat vaihtelee, itku on herkässä, kiukku kolkutelee ovella. Ja joskus se räjähdys tulee, kuten rakkaat ihanat kolleegani tietävät :D Onneksi asiaan osattiin suhtautua juuri sopivalla huumorilla, se pelasti päiväni. Toisena päivänä tuli se itku, silloinkin uskollinen työkaveri auttoi yli. Eläköön siis työystävät, hyvät kolleegat, ilman teitä olisin ihan hukassa. Ja PS: odottelen edelleen sitä hysteerisen naurun päivää!
Viikonlopula oli Peltola-puuhia. Syksy tulee, vaikkei haluaisikaan. Möksä on laitettava talvikuntoon, kasvimaa saatettava kevään odotusta varteen reilaan. Paljon tuli tehtyä, vielä enemmän taitaa olla tekemättä. Kasvihuone on tyhjennetty, ja taas täytetty, puutarhan tarpeellisilla tavaroilla ja muulla. Yksi hyvä ominaisuus siis, lisää säilytystilaa. Kunpa ensi kevääänä vaan jaksasisi ja pystyisi tarpeeksi ajoissa aloittamaan nuo kylvöhommat.Tänä vuona olin myöhässä, myönnän ja tunnustan. Siitä huolimatta oli turhauttavaa siivota esimerkiksi kukkivat munakoisot pois, ne eivät vain ehtineet... Tosin ei vika kait ole yksinomaan minussa. Naapuri sanoi samaa, mikään ei oikein jaksanut kypsyä ajoissa. Kylmän kesäkuun jäljiltä ei hellejakso riittänyt tuomaan kasvuspurttia. Kasvimaa on toki vielä kitkemättä ja kattamatta, muuta en teekkään. Meillä viljellään melkein luomusti, katteen ja hevon kakin ja kananlannan avulla. Kyllä se maa noilla keinoin pikkuhiljaa paranee, tosin vanha merenpohja savineen tuntuu koko ajan syövän kaiken hyvän mullan. Mutta sitkeästi yrittäen jatketaan.
Mikä sitten mahtaa olla huomisen onnistumisen arvaus, mennäänkö luulon vai päättäväisyyden voimin vai onko pakko todeta että kunpa olisin voinut.... Uskotaan tuohon päättääväisyyteen, lähtökohtana se olisi oivallinen. Mahdollisuuteen uskominen on tärkeää, eli miksei se olisi täysin mahdollista nyttenkin, tavoitteeksi siis: "pystyn", "teen" ja "tein". Mitä ohjelmassa olisi; kehitysseuranta polia ja vanhempainryhmää, mukava päivä tulossa hyvässä seurassa uskon niin. Ja tiedän.
Anteeksi kun kuvina pyörii osin samat, en ole kauheasti edelleenkään saanut uusia otettua. Yritän tehdä parannuksen, kyllä sen teenkin. Kaipaan uusia näköaloja omaan kaupunkiini, etenkin minulle niin rakkaaksi käyneeseen jokirantaan ja vanhoihin Turun maisemiin.
Muuten elämää on hallinut työ. Jotenkin tuntuu että se nykyisin hallitsee liikaa, mutta eipä voi mitään. Näillä mennään toistaiseksi, millaiseksi elämä muokkautuu sen näkee. Nyt saa keskittyä jaksamiseen ja palautumiseen näinä pieninä vapaina. Olo on aika kahtia jakaantunut. Työ on ihanaa, se antaa voimia vaikka niitä myös viekin. Silti potilaat, perheet ja työyhteisö pääsääntöisesti ovat ehdottomasti paljon plussan puolella. Usein voi kyllä mieitiä missä kuvan prosentissa mennään, on päiviä jolloin voin sanoa, "kunpa voisin" (30%) ja päiviä jolloin "teen" (90%), paljon mennään 70-80%:ssa. En enää ole ihan varma mikä kuluttaa tai oikeasta kuluu enemmän, fyysinen terveys vai mielen jaksaminen. Kun kumpikin vaikuttaa kumpaankin. Juuri nyt myönnän olevani psyykkisesti aika kuormittunut, olen pohjatoman pohjattoman väsynyt ja aina vaan väsynyt. Väsyneenä kaikki tuntuu pahemmalta, väsyneenä herkistyy kivulle ja sellaista ei todellakaan tarvita yhtään enempää, väsyneenä mielialat vaihtelee, itku on herkässä, kiukku kolkutelee ovella. Ja joskus se räjähdys tulee, kuten rakkaat ihanat kolleegani tietävät :D Onneksi asiaan osattiin suhtautua juuri sopivalla huumorilla, se pelasti päiväni. Toisena päivänä tuli se itku, silloinkin uskollinen työkaveri auttoi yli. Eläköön siis työystävät, hyvät kolleegat, ilman teitä olisin ihan hukassa. Ja PS: odottelen edelleen sitä hysteerisen naurun päivää!
Viikonlopula oli Peltola-puuhia. Syksy tulee, vaikkei haluaisikaan. Möksä on laitettava talvikuntoon, kasvimaa saatettava kevään odotusta varteen reilaan. Paljon tuli tehtyä, vielä enemmän taitaa olla tekemättä. Kasvihuone on tyhjennetty, ja taas täytetty, puutarhan tarpeellisilla tavaroilla ja muulla. Yksi hyvä ominaisuus siis, lisää säilytystilaa. Kunpa ensi kevääänä vaan jaksasisi ja pystyisi tarpeeksi ajoissa aloittamaan nuo kylvöhommat.Tänä vuona olin myöhässä, myönnän ja tunnustan. Siitä huolimatta oli turhauttavaa siivota esimerkiksi kukkivat munakoisot pois, ne eivät vain ehtineet... Tosin ei vika kait ole yksinomaan minussa. Naapuri sanoi samaa, mikään ei oikein jaksanut kypsyä ajoissa. Kylmän kesäkuun jäljiltä ei hellejakso riittänyt tuomaan kasvuspurttia. Kasvimaa on toki vielä kitkemättä ja kattamatta, muuta en teekkään. Meillä viljellään melkein luomusti, katteen ja hevon kakin ja kananlannan avulla. Kyllä se maa noilla keinoin pikkuhiljaa paranee, tosin vanha merenpohja savineen tuntuu koko ajan syövän kaiken hyvän mullan. Mutta sitkeästi yrittäen jatketaan.
Mikä sitten mahtaa olla huomisen onnistumisen arvaus, mennäänkö luulon vai päättäväisyyden voimin vai onko pakko todeta että kunpa olisin voinut.... Uskotaan tuohon päättääväisyyteen, lähtökohtana se olisi oivallinen. Mahdollisuuteen uskominen on tärkeää, eli miksei se olisi täysin mahdollista nyttenkin, tavoitteeksi siis: "pystyn", "teen" ja "tein". Mitä ohjelmassa olisi; kehitysseuranta polia ja vanhempainryhmää, mukava päivä tulossa hyvässä seurassa uskon niin. Ja tiedän.
Anteeksi kun kuvina pyörii osin samat, en ole kauheasti edelleenkään saanut uusia otettua. Yritän tehdä parannuksen, kyllä sen teenkin. Kaipaan uusia näköaloja omaan kaupunkiini, etenkin minulle niin rakkaaksi käyneeseen jokirantaan ja vanhoihin Turun maisemiin.
Nyt toivotan teille ystäville oikein kauniita ja rentouttavia unia!
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti