Olisipa

taas/vielä kesä. Kesällä oli mukavampaa kirjoitettavaa. Oli iloisia asioita, oli puutarha kaikkine tapahtumineen. Oli levännyt ja vähemmän kipeä minä. Olen nyt ollut töissä n 1,5 kuukautta, siitäkin on osa ollut noita fyysisesti helpompia polipäiviä. Silti tuntuu kuin ei jaksaisi yhtään mitään, tai no työnteko on pakko jaksaa, sitten ei paljoa jaksakkaan. Tulee kirjoittaneeksi vain siitä kuinka väsynyt on, kirjoittaa kivusta, työnikin saan varmaan kuulostamaan ihan kauhealta. Niinkuin koko elämäni. Kuka tuollaista jaksaa lukea koko ajan, en minä ainakaan. En jaksa sellaista kirjoittaakaan koko ajan...

Haluaisin kirjoittaa iloisista ja toiveikkaista asioista. Pohjimmeltani olen optimisti ja uskon hyvään ja uskon asioiden järjestyvän. Ei välttämättä suunnittelemallani tai toivomallani tavalla mutta järjestyvän. Vain uskolla tulevaisuuteen (parempaan?) pääsee eteenpäin, raskaanakin päivänä. Nyt vaan on niin paljon mietittävää, ihan käytännössä jo, että pikkuinen (vaikka oikeasti se on kauhean iso, hatut aina liian pieniä ;) ) pää parkani on ihan 
kierroksilla. Voimavarat kutistuu päivä päivältä ja tulevaisuus on kuin mosaiikkia....

Tämä kuva on lainattu, Tiina-ystävän ottama :D

Luin jostain, "Jos polku edessäsi on esteetön, olet luultavasti jonkun toisen polulla." (Joseph Cambell). Niin kait se on, ei meidän kenenkään polku ole sileä ja helppo kulkea. Niitä kiviä ja kaatuneiden puiden yli kapuamisia löytyy välillä enemmän kuin väsyneet jalat jaksaisi. Joku siinä vieressä kuitenkin kannustaa; jaksaa jaksaa, vielä jaksaa! Ja noin niiden liukkaiden kallioidenkin yli pääsee kuitenkin, vaikkakin jalat täysin maitohapoilla. Onneksi on ystäviä jotka tsemppaa eteenpäin, onneksi on hyviä hoidon ammattilaisia. Tosin juuri nyt en uskalla lääkäriin mennä, ellei tule ihan pakko. Voisi tulla ultimatumeita, ja ainakin kyseltäisiin.... Menen minä, kunhan ensin vielä vähän sinnittelen :) Jäljelle jää ne muut kanavat, kiitos niistä <3

Ystävyys on kummallista, erilaisuus ei haittaa. Vai haittaako kuitenkin? Hetkittäin on vaan niin yksin ystävienkin seurassa, tuntee itsensä niin erilaiseksi seuralaistensa vuoksi. Pirullisten häntäkärpästen... Tuttuja tunteita useimmille, tiedän, silti luopuisin näistä omistani juuri tällä hetkellä, ihan  just nyt! Huolisiko joku? Ei vainenskaan, en antaisi vaikka pyytäisitte :) Nämä kipujutut on niin kummallisia, vai onko se tämä ihmiskeho joka on kummallinen? Molemmat omalla tavallaan. Jollei olisi monimuotoista hermojärjestelmää, ei ehkä olisi niin monimuoisia hermokipuja. Nää tuntemukset on niin outoja, siis ihan oikeasti... Ja se ei ole korvien välissä, vaikka osin onkin siellä. Häiriintyneet kiputuntemukset oireilevat ja nyt taas pitäisi opettaa niitä normaalimmaksi. Siksi sielä toimintaterapiassakin. Toki sieltä saa noita konkreettisia apujuttujakin, alan odottaa painehanskaakin, ainakin tuo silkkihanska tuntuu hyvältä, useimmiten. Harmi vaan ettei sitä voi pitää töissä. Ja ne lämpöhanskat, voi kun sellaiset saisin, ne olis uskomattomat ihanat. Pitää siis taistella eteenpäin, ja uskoa itseensä(kin). Tule siis tänne hyvä mieli ja taistelutahto, täällä olisi altis mieli vastaanottamassa.

Meille kaikille rauhallista ja hyvää yötä. Huomenna taas uusi päivä, hyvä päivä, täynna positiivisia ajatuksia!

<3