Aika on taas karannut

käsistä. Ei voi olla totta että päivät katoavat tällaista vauhtia. Tahtotila olisi pysäyttää hetki tai edes hidastaa mutta niin se aika vaan vilistää ohi. Ihan kohta tulee joulukin... En edes oikein muista mitä ole tehnyt, töitä tietysti, mutta kait sitä jotain muutakin ollut. Tai sitten ei.

Onhan tämä työnteko aika työllistävää. 

Kirjoittelu on jäänyt vähille kun vapaahetkinä olen mietiskellyt ja panikoinut kehityskeskutelukaavakkeen kanssa. Ja yksien toisten virallisten kaavakkeiden kanssa. Molemmat vaativat täyttäjältään pitkää pinnaa ja sanojensa oikein asettelua. Vaikka minulle kirjoittaminen on helppoa ja mukavaa, en tuollaisia tahdo millään saada tehtyä. Miten esim. kuvaan uskottavasti "miten sairautesi tai vammasi vaikeuttaa työntekoasi?" Herää mys kysymys, olenko sairas, onko minulla vamma... Enhän niin koe, minulla on vain kipuongelma, sehän on osa minua.  Laitanko että viime viikolla näin, tänään noin, kuukausi sitten oli taas tällä vissiin, mutta jos teen näin tapahtuu noin.... Vaihtoehtoja on loputtomasti, on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada asioita sanalliseen muotoon niin ettei liioittele eikä vähättele. Muta toisaalta, selvisin kehityskeskustelukaavakkeesata ja itse keskustelustakin, niin tahdon voimalla teen sen toisenkin... Ensi viikolla, ehkä :)

Jostain kumman syystä nyt on taas eletty haikeuden aikaa. Mieleen  pulpahtelee muistikuvia edesmenneistä läheisistä kuin kuplia kuohuvassa... Yksi muisto nostaa esille uusia ja uusia, välillä silmät kostuen, välillä hymy huulilla. Jokunen päivä sitten oli lehdessä pikkuinen uutisotsikko koskien balettia. mieleen ryöpsähti tuokiokuvia lapsuudesta; äiti rakasti balettia, meillä oli monta balettikirjaa joita sain katsella. Äiti muovaili mielellään balleriinoja, hän olisi ollut valmis lähtemään Bolshoihin tutkimaan tanssijoita ja taiteilemaan sen perusteella. No, ei hän koskaan lähtenyt, minulle ei olisi järjestynyt koulua siellä, ehkäpä onneksi. Minäkin, monen pienen tytön tavoin haaveilin pitkään priimaballeriinan urasta, silloin en vielä tiennyt keskosista mitään :)  

Uskon joskus aikoinaan ajautuneeni onnekkaasti nykyiseen työhöni. Montaa muuta ehdin miettiä, piirtelin ja mittailin pitkään Turun linnan esilinnan perustuksia ja vähän muutakin Museoviraston hommissa ja opiskelin taidehistoriaa. Sattuma tai johdatus sai minut allergisoitumaan työympäristölleni, joten silloin piti keksiä muuta. Lukiolaisenakin olisin jo lopettanut koulun kesken ja lähtenyt Helsinkiin Ateneumin taidekouluun, vanhemmat laittoivat kampoihin, onneksi, siinä ei kyllä mitään sattumaa ollut, järkevää vanhemmuutta vain. Miten siis hoitoalalle, ystävän ehdotuksesta, jotainhan oli pakko keksiä. Siitä heitosta, haasteesta, voin olla ikuisesti kiitollinen. Niinkuin siitäkin että "jouduin" keskolaan. Enhän minä sinne halunnut, minut laitettiin, komennettiin, heitettiin sinne. Sattumaa taas. Se sattuma johdatti oikein. Muuten en kai haluaisi jatkaa siellä vieläkin. 

Elämä on kummallista, sattuman oikusta teen maailman parasta työtä. Minulla on hienot työtoverit, nauramme ja itkemme yhdessä. Työ muuttuu kiehtovammaksi koko ajan. Työolot ja työssä jaksaminen fyysisesti on sitten oma tarinansa. Nyt en sitä halua ajatella. Parasta olla ajattelemattakin, nyt on syysloma ja esiin puskevasta sinuiitista huolimatta aion nauttia elämästäni. Tiedossa on ystäviä, hierontaa, kampaajaa ja neonaatti-asioita. Ja kirjoittelua tietysti, ehkä laitetaan lehtihommiakin eteenpäin edes inan verran. Ehkä piipahdamme ystävän kanssa hautumaalla moikkaamassa tuttuja, taitaisi olla aika pystyttää lyhty ja sytyttää kynttilät... Ja täytyy pitää silmät auki ja kamera valmiina, luonto on taas vaihtanut väriä, minä en ole pysynyt perässä. Ehkä pystyn kuromaan välimatkaa kiinni tämän viikon aikana.

Hyvää yötä uskollist ystävät, yritetään nauttia hetkestä, olla läsnä ja saatavilla jos läheiset tai ystävät tarvitsevat meitä.

<