Ryhdistäydyn
toivottavasti ainakin. Monessa asiassa pitäisi. Ajan käytön hallinta on ehdottomasti yksi kehityskohde, aika vain kuluu.Tosin tämä ei ole ihan kokonaan omassa hallussa. Tuntuu niin pahalta kun on pitkiä jaksoja niin ettei ole mitään muuta elämää kuin työ... Vaikka ehkä olen siinäkin liian ankara itselleni, onhan minulla muuta elämää. Luulisin, ajattelisin, toivoisin. Työ vaan vie leijonan osan arjestani, se on tosiasia joka pitää hyväksyä, tai sitten ehkä ei. Nyt vaan on näin, muutos entiseen on niin valtava että asiaan on hiukkasen hankala soputua.
Se muu elämä, mitä se sitten on. Peltolan puutarha ehdottomasti. Se on henki ja elämä. Se parantaa sielun ja se parantaa ruumiin. Saa haistella luontoa, katsella kaikkkea mitä puutarhassa tapahtuu. Ja iskeä ne kätensä multaan ja tuntea vahvasti elämän voima. Nähdä kuinka pienen pienestä siemenestä kasvaa vihreä vihannesten valtakunta. Voi kesäillat keinussa istuen, taivasta ja illan tuloa seuraten, onko mitään parempaa. Lintujen elämä, siilit taapertamassa pihalla. Peltola on varsinaista "Vain elämää" ihan livenä, luonnon ja hyvänolon tähtien siivittämää.
Liikunta, pää hajoaa ellei saa liikkua. Kuinka paljon pystyn siihen, on sitten eri juttu. Ennen vanhaan, kävin monta kertaa viikossa jumppaamassa, kävelin työmatkat mennen tullen, niinkuin joka paikkaan muuallekin. Käsien leikkausten jälkeen mietiskelin kunka onnekas olin kun vain käsi ei toimi, on jalat joilla liikkua. SItten tuli SE päivä, polvi poksahti liukastuessa ja alkoi alamäki... Tai no, alamäki ja alamäki. Minulle ison koulun ja kasvamisen paikka. Kävely jäi, jumpat jäi, onneksi alkoi pyöräilykausi ja kesä meni Peltolassa. Liki vuosi sitten tähystettiin polvi ja vasta nyt se alkaa hiljalleen olla melkein kunnossa. Monta kertaa olen tämän prosessin aikana miettinyt liikuntakyvyn tärkeyttä. Vapauden tunnetta joka tulee kivuttomasta ja kepittömästä kävelystä jo pelkästään. Arvostan tätä vapautta suunnatomasti. Vielä on matkaa normaaliuteen (tai no ehkä kohdallani ei ihan ormaalista voi puhua millään tasolla ;) ). mutta olen jo kokenut ihan kivutonta liiikkumista. Sali ja lihastreeni tekee hyvää ja siitä tykkään, ja kyllä vielä jumppaankin!
Neonataalihoitajayhdistys, yhdessä tekemisen iloa. Mukavia ihmisiä, täynnä energiaa ja ideoita. Hallitukset kokouksissa kaikuu nauru ja väki puhuu toistensa päälle innoissaan. Sihteeri parka yrittää saada jotain pöytäkirjaan ylös ;) Yhditys järjestää koulutuksia ja matkoja, viedään neonataalihoidon sanomaa eteenpäin vähän joka puolelle tätä Suomen maata. Ja sitten se lehti, auts, apua, käääk... Kohta alkaa armoton uuden lehden toimittaminen, sitä ahdistusta mikä on kun artikkelit ovat kiven alla. Nyt jo nousee pulssi ja kuristus kurkussa pahenee. Lehti on minun vastuullani ja haluan tehdä siitä hyvän, ja myös sellaisen että se tuo iloa jäsenistölle. Tuo lehti on minulle iso haaste ja tykkään niistäkin.
Työ jää nyt tästä listauksesta pois vaikka siinäkin on niin paljon hyvää ja kannattelevaa ja se tuottaa minulle niin suurta iloa. Nythän oli tarkoitus ajatella tuota muuta elämää, työn ohelle. Siihen muuhun kuuluvat ehdottomasti ystävät, vanhat jo lapsuudesta ja nuoruudesta mukana kulkeneet tai myöhemmin mukaan astuneet kultaakin kalliimmat ystävät. Ystävät luotsaaavat yli jos iskee epätoivo ja jakavat riemun ja onnen hetket. Kiitos teille jokaiselle, mahdatteko tietääkkään kuinka tärkeitä minulle olette. On aikoja jolloin on huono omatunto kun ei jaksa oikein hoitaa ystävyysshteita. Mutta, onneksi ystävät ovat säilyneet ja jollain tavalla aina kuitenkin tunnemme toistemme olemassaolon. Ystäviin kuuluu oleellisesti arvonsa tunteva, leskikuningatar Herttuatar joka täyttää myös veljnesä paikan vaativaisuudellaan ja hellyyden kaipuullaan, kissa on kaverini ja terapiapehmeyteni.
Ja viimeisenä, vaikka mikään tässä ei todellakaan ole tärkeysjärjestyksessä. Kirjoittaminen. Tiedolliset jutut lehteen, päätoimittajan touhut. Tämä bloggaaminen. Mitä enemmän kirjoittaa, sen enemmän sitä haluaa tehdä. Kirjoittamiseen tulee himo ja tarve. Toivoisin voivani kirjoittaa tännekin useammin mutta kun tuo muu elämä vei aikaa, etenkin se yksi osa, se työnteko. Kirjoittaessa käsittelee asioita, ajatukset selkenee ja vapautuu ja siinä monesti samalla asettuvat ne myös uusille ja paremmille urille, tämä on terapeuttista hyvässä mielessä. Iloitsen myös siitä että juttujani luetaan, toivon niistä olevan iloa toisillekin. Jos edes jollekulle on tullut pieni tunne vertaistuesta olen osannut asettaa sanani juuri kohdalleen, niinkuin myös ajatukseni. Haluan tätä jatkaa, välillä harvemmin, välillä useammin.
Se muu elämä, mitä se sitten on. Peltolan puutarha ehdottomasti. Se on henki ja elämä. Se parantaa sielun ja se parantaa ruumiin. Saa haistella luontoa, katsella kaikkkea mitä puutarhassa tapahtuu. Ja iskeä ne kätensä multaan ja tuntea vahvasti elämän voima. Nähdä kuinka pienen pienestä siemenestä kasvaa vihreä vihannesten valtakunta. Voi kesäillat keinussa istuen, taivasta ja illan tuloa seuraten, onko mitään parempaa. Lintujen elämä, siilit taapertamassa pihalla. Peltola on varsinaista "Vain elämää" ihan livenä, luonnon ja hyvänolon tähtien siivittämää.
Liikunta, pää hajoaa ellei saa liikkua. Kuinka paljon pystyn siihen, on sitten eri juttu. Ennen vanhaan, kävin monta kertaa viikossa jumppaamassa, kävelin työmatkat mennen tullen, niinkuin joka paikkaan muuallekin. Käsien leikkausten jälkeen mietiskelin kunka onnekas olin kun vain käsi ei toimi, on jalat joilla liikkua. SItten tuli SE päivä, polvi poksahti liukastuessa ja alkoi alamäki... Tai no, alamäki ja alamäki. Minulle ison koulun ja kasvamisen paikka. Kävely jäi, jumpat jäi, onneksi alkoi pyöräilykausi ja kesä meni Peltolassa. Liki vuosi sitten tähystettiin polvi ja vasta nyt se alkaa hiljalleen olla melkein kunnossa. Monta kertaa olen tämän prosessin aikana miettinyt liikuntakyvyn tärkeyttä. Vapauden tunnetta joka tulee kivuttomasta ja kepittömästä kävelystä jo pelkästään. Arvostan tätä vapautta suunnatomasti. Vielä on matkaa normaaliuteen (tai no ehkä kohdallani ei ihan ormaalista voi puhua millään tasolla ;) ). mutta olen jo kokenut ihan kivutonta liiikkumista. Sali ja lihastreeni tekee hyvää ja siitä tykkään, ja kyllä vielä jumppaankin!
Neonataalihoitajayhdistys, yhdessä tekemisen iloa. Mukavia ihmisiä, täynnä energiaa ja ideoita. Hallitukset kokouksissa kaikuu nauru ja väki puhuu toistensa päälle innoissaan. Sihteeri parka yrittää saada jotain pöytäkirjaan ylös ;) Yhditys järjestää koulutuksia ja matkoja, viedään neonataalihoidon sanomaa eteenpäin vähän joka puolelle tätä Suomen maata. Ja sitten se lehti, auts, apua, käääk... Kohta alkaa armoton uuden lehden toimittaminen, sitä ahdistusta mikä on kun artikkelit ovat kiven alla. Nyt jo nousee pulssi ja kuristus kurkussa pahenee. Lehti on minun vastuullani ja haluan tehdä siitä hyvän, ja myös sellaisen että se tuo iloa jäsenistölle. Tuo lehti on minulle iso haaste ja tykkään niistäkin.
Työ jää nyt tästä listauksesta pois vaikka siinäkin on niin paljon hyvää ja kannattelevaa ja se tuottaa minulle niin suurta iloa. Nythän oli tarkoitus ajatella tuota muuta elämää, työn ohelle. Siihen muuhun kuuluvat ehdottomasti ystävät, vanhat jo lapsuudesta ja nuoruudesta mukana kulkeneet tai myöhemmin mukaan astuneet kultaakin kalliimmat ystävät. Ystävät luotsaaavat yli jos iskee epätoivo ja jakavat riemun ja onnen hetket. Kiitos teille jokaiselle, mahdatteko tietääkkään kuinka tärkeitä minulle olette. On aikoja jolloin on huono omatunto kun ei jaksa oikein hoitaa ystävyysshteita. Mutta, onneksi ystävät ovat säilyneet ja jollain tavalla aina kuitenkin tunnemme toistemme olemassaolon. Ystäviin kuuluu oleellisesti arvonsa tunteva, leskikuningatar Herttuatar joka täyttää myös veljnesä paikan vaativaisuudellaan ja hellyyden kaipuullaan, kissa on kaverini ja terapiapehmeyteni.
Ja viimeisenä, vaikka mikään tässä ei todellakaan ole tärkeysjärjestyksessä. Kirjoittaminen. Tiedolliset jutut lehteen, päätoimittajan touhut. Tämä bloggaaminen. Mitä enemmän kirjoittaa, sen enemmän sitä haluaa tehdä. Kirjoittamiseen tulee himo ja tarve. Toivoisin voivani kirjoittaa tännekin useammin mutta kun tuo muu elämä vei aikaa, etenkin se yksi osa, se työnteko. Kirjoittaessa käsittelee asioita, ajatukset selkenee ja vapautuu ja siinä monesti samalla asettuvat ne myös uusille ja paremmille urille, tämä on terapeuttista hyvässä mielessä. Iloitsen myös siitä että juttujani luetaan, toivon niistä olevan iloa toisillekin. Jos edes jollekulle on tullut pieni tunne vertaistuesta olen osannut asettaa sanani juuri kohdalleen, niinkuin myös ajatukseni. Haluan tätä jatkaa, välillä harvemmin, välillä useammin.
Nyt toivotan teille kaikille taas hyvää rauhallsita ja kivutonta yötä, huiomenna on uusi päivä uusille asioille joista voi iloita.
<3
PS: ANteeksi kuva ovat vanhoja jo läytetteyjä, ne vaan jollain tavalla liittyivät tähän aiheeseen....
:D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti