Kaipasin tänään ystäväterpiaa...

ja kuinka ollakkaan sitä sainkin. Elämä on ihmeellistä ja joskus  hartaimpiin toiveisiimme vastataan pyytämättämme. Töistä tullessani näin kuinka ystäväni luo vievä bussi ajoi pysäkille ja ajattelin että jospa vain vaihtaisin siihen ja köröttelisin Erikvallaan... Se jäi tekemättä, mutta silti sain ihanan juttuhetken hänen kanssaanr. Toisen ystävän kanssa chattailin pitkään. Tämä on elämän parhautta (vaikka tuo sana onkin ehkä jonkinlainen muotisana, enkä koe sen aivan vaivatta suuhuni istuvan) ja tavallaan myös sosiaalisen median ja puhelimen hyviä puolia. Voin olla helposti yhteydessä ystäviini, koska tahansa. Myös kotisohvalta. Me tapaamme myös ihan konkreettisesti, tämä helppo yhteydenpito on vain "live"tapaamisten lisäbonus. 

                   

 

Kirjoittelussa on ollut monen päivän tauko, pää on ollut pullollaan ajatuksia, nyt kun on mahdollista tätä tehdä, se lyö ihan tyhjää. En vieläkään ole oikein oppinut laitamaan avain asioita jonnekin ylös, välillä kyllä jonkun sanan ja sitten kun sanojani tutkin, minulla ei ole hajuakaan miten siitä piti kirjoittaa..:) 

Pinnalla on ollut eniten tavallaan nuo työasiat. Ei työ sinänsä, sillä rintamalla on ollut monenmoista, monipuolisesti omaa osaamispiiriä laidasta laitaan. Ja vähän myös osaamattomuutta, mutta sekin kuuluu asiaan. Keskoshoidosta opin edelleen joka päivä uutta, en välttämättä temppuja ja miten ne tehdään, vaikka toki sitäkin. Suurin oppi on ehkä taas tullut ihmisten kohtaamisista erilaisissa tilanteissa. Vauvat, vanhemat, työtoverit ja kaikki muut. Yhtään samanlaista hetkeä ei ole ollut, jo pelkästään senkin vuoksi, että  työni on ollut upean monipuolista: potilashoitoa, polikliinista työtä, vanhempainryhmää, yleismies Niämisen hommia, pomohoitajana oloa... Ja vielä on viikkoa jäljellä! Tämä on juuri se mikä tekee työstäni niin kiehtovaa, saa laittaa itsensä likoon eri tavoilla ja yrittää vielä tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Työni on vaan niin mukavaa!

Toisellakin tavalla työ mietityttää, oikeastaan liki päivittäin. Vähän silloinkin kun ei ole töissä. Se iso asia on, miten käsi kestää työntekoa. Ja vähän  tuo jalkakin. Nyt on ollut niin pal perusteellisen krämppä olo ettei määrää. Kroppa tuntuu kroonisesti rämältä ja mikään e ole enää niinkuin ennen, Ja niinkuin haluaisi sen olevan. Käsikremppa on tullut ollakseen, se pysyy ja pysyy. Yritän säästää kättä kotosalla sen mitä voin, töissä mennäään työn ehdoilla. Harjoitan kissaterapiaa päivittäin upottamalla kätäni Kingin pehmeisiin karvoihin, kumpikin tykkää :) Hyvää kosketustunnon harjoittelua! Polvi onkin nyt pahempi, se rajoittaa liikkumistani ja sitoo pitälti kotiin työpäivän jälkeen. Siitä seurannaisena tulevat negatiiset asiat eivät rajoitu keskivartalon pelastusrenkaa kasvamiseen, yhtä paha tai jopa pahempi on liikkumatomuuden henkiset vaikutukset. Liikkumisen tuoma henkinen vapaus on vahva, liikkuva ei ole sidottu muihin, liikkuva pärjää itse. 

Liikkuminen tuo myös fyysistä iloa ja hyvinvointia, ei toki juuri se työssä liikkuminen Luonto ja siellä liikkuminen tulee minua lähimmäksi puutarhassa, liikunnantarvetta saan parhaien tyydytettyä salilla tai vastaavassa. Siellä on helppoa laittaa itsensä hyvällä tavalla koville ja samalla vielä rakentaa samalla omaa fyysistä ja psyykkistä hyvinvointiaan. Liikkunnan tuoma kipu on hyvää kipua, toisin kuin tämä krooninen jäytäminen ja kihelmöinti. 

Mutta työssä jaksamiseen tarvitaan muutakin kuin hyvä kunto, halu tehdä työnsä hyvin ja kehittyä siinä. Tarvitaan myös organisaation taholta tulevat toimenpiteet. Koska sattumoisin olen vanheneva, hiukkasen krämppäinen työntekijä, olen pohtinut paljonkin itseni kaltaisteni työssä jaksamista.En välttämättä koe että kohdallani on kaikki keinot käytetty, pikemminkin päinvastoin. Usko kuitenkin että tietyt työaikajärjestelyt auttaisivat minua pysymään työssä. Juuri nyt tuntuu olevan seinä vastassa, mutta onneksi asioita voi aina yrittää parantaa. Eivät nämä ole yksinkertaisia asioita, yhden erilaiset työaikajärjestelyt voivat herättää kateutta toisissa, toisaalta kokeneen työnekijän luulisi olevan rikkaus koko työyhteisölle. Toivon todella että asioita voitaisiin pohtia edelleen ja löytää kaikkia tyydyttävät ratkaisut. 

Olkoon  tuo kuva hyvän yön toivotus meille kaikille. Kaikessa yksinkertaisuudessaan oman työni ydin, pienen ihmisen kasvua ja kehitystä tukeva aikuisen käsi. Tuosta se kaikki lähtee. Kasvavan ja kehittyvän vauvan elämä kulkee eteenpäin askel askeleelta, turvanaan vanhempien ja muiden hoitoon osallistuvien kädet! Siksi aikuisistakin kuuluu pitää huoli.

<3