Jostain syystä olen miettinyt paljon vanhenemista....

En tiedä miksi. Tai no, aavistelen toki. Syitä on varmaankin useita, mutta jotain nousee sanoiksi asti tietoisuuteen. Lähdetäänkö haikeudesta, kaipauksesta ja surusta. Minulle tulee aaltomaisesti vanhusten ikävä, asiaan vaikuttaa aina lähestyvät juhlapäivät. Nyt on tulossa äitienpäivä, ostanko ruusun itselleni, kaadanko aamukahvin ruusukuppiin ja laitanko leivät ruusulautaselle äidin muistoksi.. Ehkä teen niin, toisen ruusun vien haudalle, molemmille vanhuksille yhdessä. Siinä on jotain lohduttavaa, kyllä he siellä taivaankaarella kukasta iloitsevat  <3  Jo pelkkä kävely hautuumaalla on mukavaa ja mieltä rauhoittavaa, puhdas männyntuoksuinen ilma on helppoa hengittää, lintuja kaikkialla ja niitä oraviakin. Oravat ovat hauskoja katsella vaikken niitä omalle pihalle haluaisikaan, ovat liikaa kesyyntyessäään varsinaisia rosvoja joille mikään ei ole pyhää. Niinkuin kerran vuosia sitten, menivät rontit varastamaan ulkokuistille kylmälaukkuun piilotetut herkkuterveiset äidiltäni (jugurttirusinat ja suklaapähkinät ja muut superherkut), orava söi ensin tiensä läpi kylmlaukustakin ja sen jälkeen herkutteli meille tarkoituilla herkuilla. Pitäisi varmaan vaan ajatella ettei se oravankaan suu tuohesta ole. Tässä alkuperäinen syy välirikkoni oravien kanssa :D

Tämän päivän "Aamun avauksen"  päivän ajatuksena oli: Ihmisillä on taipumus tulla sellaisiksi, miksi heitä innostaa ja kehottaa - ei sellaisiksi, miksi heitä moittii. Viisasta!  Välillä vaan tuntuu että käy juuri päinvastoin. Jos minua työntekijänä pidetään vanhana ja vaivaisena, alan pikkuhiljaa itseni sellaiseksi myös tuntea. Jos koen, ettei minun toiveitani päästä osallistumaan koulutuksiin kuulla, lopetan niihin hakeutumisen. Jos koen, että minua ei kuulla suoraan hyvinvointiini ja kipuiluuni vaikuttavissa tekijöissä työssä, lakkaan taistelemasta asiani puolesta. Silloin vain yritän olla välittämättä kädestä joka hermoilee ja polvesta joka paisuu pölkyksi iltaisin ja estää isommat liikkumiset työssäolon lisäksi. Pärjään ja jaksan työssä jos rytmitys on oikein, jos vaan saan tarpeeksi toipumisaikaa työjaksojen välissä. Nykyisellään ei oikein voi jatkaa, ei ainakaan pitkään. Tai toki mitä tahansa voi, jos vaan päättää (ja selvitähän olen päättänyt). Mutta kyllä nämä fyysiset elämän esteet ja rajoitukset pakostakin vaikuttavat myös elämisen laatuun. Ihan kaikessa ei ole kyse vain kokemuksestani, kipu on todellista ja se omalta osaltaan herkistää siihen miten koen elämääni liittyvät asiat. Eli kierre on valmiina...

Joku nappula pitäisi löytää motivaation, tai jaksamisen, parantamiseksi. Olisiko yksi asia kaikkien tasavertainen kohtelu? Niin että samat säännöt koskisivat ihan kaikkia? Entä se, että erityistilanteissa jokaisella olisi oikeus tulla kuulluksi ja huomioiduksi esim työaikajärjetelyissä? Entäpä johtajuus, milloin se on tarpeeksi kannustavaa jotta alaiset jaksavat, silloinkin kun vaikkapa terveys tai elämän henkilökohaiset paineet ja surut tuovat lisähaastetta arkeen. Itsekkäästi toki mietin lähinnä omaa tilannettani, minun on pakko, koska tällä hetkellä mennään aika äärirajoilla. Silti haluan uskoa niin itseeni kuin asioiden järjestymiseenkin. Niiden on pakko järjestyä, työ on vain niin mukavaa. Ja onneksi työhön liittyy paljon hyviä ja kannustavia hetkiä, niiden kautta tulee se innostus ja palo kehittää asioita. 

Kaikista noista pohdinoista huolimatta, nautin elämästä, iloitsen siitä. Iloitsen työstäni, minulla on mahtava työyhteisö. Silti aina tulee päiviä ja hetkiä jolloin aurinko ei  paista sisäisesti, eikä taivaallaakaan. Niistä täytyy vain päästä yli ja antaa asioille aikaa järjestyä parhaasen mahdolliseen tapaan. Kesähän on tulossa ja kyllä  minäkin vielä pääsen Peltolan puutarhaan penkomaan ja kyläilemään Saareen. Nähdään unta kesän iloista, unelmoidaan auringosta ja ihoa hivelevästä lämpimästä tuulesta ja tiirojen ja lokkien huudoista.

                 http://www.suomenluonto.fi/sisalto/videot/lintukaraoke-naurulokki/