SIINÄHÄN SE 

joulu meni. Vai menikö? Ei sentään vielä, kuusi seisoo olkkarissa, kotia koristavat erilaiset valot ja kukat. Ja karkit, ne eivät lopu vielä hetkeen. Onneksi, tai epäonneksi... Vielä ei olla edes uudessa vuodessa, saatikka loppiaisessa tai Nuutin päivässä, eli ei se joulu vielä loppunut ole millään kriteerillä tarkasteltuna. On sitä jonkinlainen juhlan tuntukin, ehkä juuri näitten ulkoisten asioiden vuoksi. Ja sitäpaitsi, nyt minulla vasta on jouluvapaatkin!

Tämä joulu kului noiden pikkuisten joulutonttujen kanssa puuhaillessa. Onneksi useimmilla tontuilla on ollut myös vanhemmat tukena hoivaamassa heitä, hoitajat apureina ja taustatukena. Niin sen kuuluu olla, nykyisin tuntuisi aivan väärältä tehdä työtä vanhaan malliin!
http://www.dn.se/debatt/lat-alla-nyfodda-barn-vara-med-sin-familj-dygnet-runt/ 

Tiivis on ollut työputki sairausloman päälle, vielä tiiviimpi olisi ollut ilman tautisuutta. Tosin ei tämä tautikaan ole todellakaan ollut kiva ja kevyt, vieläkin yskin ja niistän jatkuvasti eikä loppua tunnu tulevan. Töissä oli silti mukavaa, töitä sopivasti.Oli hämärän hyssyä ja jouluvaloja, herkkuja pöytä täynnä. Ehdittiin nauttimaan herkuista ja hyvästä seurasta, lisävuosiakin kertyi yhdessä nauraen. Kyllä täytyy taas kerran todeta että minulla on mahtavat työkaverit, kiitos teille ihanaiset, olette aarteita <3

Entäpä muuten sitten? Monenlaisia elämän asioita olen pohdiskellut. Elämää suurempiakin, ratkaisut odotavat itseään, puuttuu uskallusta. Kun mikään ei ole yksinkertaista, jos jotakin yksinkertaisuuta olisikin niin alkaa miettiä vastuuasioita. Miten pitkälle omien tekojen vastuut menee, olenko vastuussa muusta kuin omista ratkaisuistani jos ne vaikuttavat toiseen(/toisiin) ihmiseen. Kai sitä pitkälti jokainen on vastuussa omasta itsestään, silti rajan veto on vaikeaa, huolenpito on ehkä toinen juttu. Eipä ne asiat ole koskaan selviä. Ratkaisut on vaan tehtävä, tavalla tai toisella. 

Kipujutut sitten. Tuossahan ne on ja pysyy. Vaikka ihmeen vaisuina nyt vaikka olenkin muutenkin ollut kipeänä, yleensä mikä tahansa tauti laukaisee kunnon kihikuhinat ja säryt käteen. Olisko ahkera painehanskan jan lepolastan käyttö auttanut :D Tosin olenhan ottanut nyt taas ahkerammin noita ylimääräisiä troppejakin, tähän muuten kurjaan oloon. Iso juttu on se että polvi/polvet on parempi. Jatkuvaa kipua ei ole, liikkuakin voi lähes tulkoon normaalisti. Liikkumisen ongelmatkin tulee lähinnä kunnon huoonemisesta... Uutta elämää tarvittaisiin, ahkeraa saleilua ja kävelyä. Nyt ulkoliikuntaa estää tämä flunssa, henki loppuu heti kun on pakkasta. Mutta kevät on päivä päivältä lähempänä, kun vaan itsensä saa liikkeelle... Niskasta siis vaan kiinni itseäni kunhan tauti antaa myöten, olisko se uusi elämä tammikuusta alkaen: herkkuja vähemmän ja liikuntaa enemmän... ;) Katsotaan, päivittelen sitten mitä tapahtuu!

Kaipaan mun terapiotani, fysioterapian faskiakäsittelyä ja sieluakin hoitavaa toimintaterapiaa. Sekä ihan tuota tavallista hierontaa. Hieronnan voisin vaan tilata, sen puutteesta saan ihan itseäni syyttää. Josko huomenna yrittäisi ajan varattua kun on arki ja vapaa. 
http://www.rakkaudeksi.fi/artikkelit/seksuaalisuus-ja-seksi/korvaamaton-kosketus
Tuon linkkinä olevan artikkelin löysin fb:sta ja mielestäni siinä oli paljon asiaa. Kosketus on ihmiselle elintärkeää, se tiedetään. Siksipä noissa terapioissa ja hieronnassa hoidetaan kehon lisäksi myös sielua. Tuon kosketuksen lisäksi tulee myös ymmärretyksi, se on aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin. Niinkuin tuo kosketus on elinehto noille pienille potilailleni ja ymmärrys heidän vanhemmilleen, on se tärkeää itsellenikin. Samaa me kaikki tarvitsemme, pienet ja isot. 

Pakkasessa mennään kohti uutta vuotta, toivonpa että nämä olisivat ne ainoat sellaiset, kylmyys kun ei ole minun juttuni enää nykyisin. Nyt toivotan teille kaikille rauhallisia ja rentouttavia päiviä, niin tämän vuoden lopuksi kuin alkavan vuoden aluksikin.

<3