LOMAVIIKKO NRO 2
alkaa myös olla pulkassa. Auttamattomattomasti. Kesäloma lokakuussa on ollut mukavaa, tullut tarpeeseen, rentouttanut, virkistänyt, tehnyt iloiseksi, kohentanut kuntoa, tarjonnut kunnon yöunia, liikuttanut, tuonut aika hoitaa kotihommia, tuonut tunteita pintaan, muistoja mieleen.... Voisi tätä vielä jatkaakin, vaikka töitäkin on kiva taas tehdä, seuraava lomahan on jo marraskuussa :D
Näppituntumalta olen näiden kahden viikon aikana ulkoillut, en siis tehnyt puutarhahommia, enemmän kuin parin viimeisen vuoden aikana yhteensä. Eli todella voi sanoa että joku muutos on tapahtunut, onko pelkkä elämänasenne vaiko muutakin, peruskunnon kohentuminen pikkuhiljaa, polvien paraneminen, sielun toipuminen. Pääasia lienee se että taas voi ja jaksaa. Tosin joulukuu eli "läksyjen" kuulustelukuu lähenee uhkaavasti ja kiltin tytön pitää olla ahkera :) Vitsit jos missään osatestissä tai inbody-mittaksessa ei näy mitään edisymistä, silloin iskee epätoivo. Suuri ongelmani on, tässäkin, kärsimättömyys. Tuloksia pitää tulla nopeasti, läskit lipettiin ja kroppa toimivaksi kuukaudessa, kuka sitä vähempään tyytyisi! Kaitpa tämä koko kuntoutusprosessi on määritelty vuoden mittaiseksi tarkoituksella, ei pysyviä tuloksia saavuteta ellei työskennellä pitkäjänteisesti.
Olen päässyt kurkkaamaan menneisyyteen, tapasin lomallani erittäin hyvän ystäväni kouluajoiltani. Ihan samanoloisia ja -näköisiä olimme kuin kouluaikoina, eikäs vaan ;) Tiemme ovat kulkeneet erilleen, olosuhteiden pakosta. Toinen asuu valtameren toisella puolella ja minä täällä Suomen lounaisessa kolkassa. Face on tuonut meidät lähemmäksi toisiamme, elämämme päivittyvät sitä kautta joten ihan tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. Silti juteltavaa oli yllinkyllin, asioita olisi riittänyt loputtomiin. Hassun hymyn tämä iltapäivä jätti huulilleni, niin mukavaa oli tavata. Iän karttumisen myötä on selkeästi tullut tärkeämmäksi ja helpommaksi muistella aikaisempaa elämää. Mieleen nousee enemmän hyviä asioita, kaikkea mennytä ei tarvitse tunkea takaisin mielen mustaan aukkoon vaan niitä uskaltaa jo ajatella. Lohdullista, elämässä on ollut niin paljon hyvää ja kaunista että niitä olis sääli jäädä muistelematta. Toki niitä muitakin muistoja on ja ne mieluummin painaa takaisin syvälle mielen syövereihin, Jos tuosta facesta vielä, on siinä paljon hyvääkin :) esim. juuri tämä, miten se tuo ystäviä yhteen vuosien takaa, Minulle ainakin on käynyt juuri näin <3
Kipurintama on taas ihan oma tarinansa. Käsi käyttäytyy oudosti, lienee tämä ilmojen viileneminen syynä. Ihmeellisiä käden syväjääkipukohtauksia, jotain sellaista mitä ei onneksi aikoihin ole ollut. Ja onneksi ne kuitenkin menevät ohi ajan kanssa. Terapioissa joutuu laittamaan itsensä likoon täysillä. On raadollista huomata miten huonosti omaa kehoaan kohtelee. Nyt on yritettävä oppia taas uudestaan normaalit tavat käyttää kättään, normaalit asennot.... Pakko laskea hartiat pysyvästi alas, ettei ihan jumiuntuisi pysyvästi. Jumia kun rittää, ihan kotitarpeiksi, voisin sitä jollekin kaupata, mutta taidan armahtaa kaverit kuitenkin. Kyllä minulla taju on siitä missä asennossa olen, pitää vaan ottaa tietoisuus mukaan, tietoinen liikkuminen, tietoinen toiminta. Tuota ei aina jaksa eikä edes halua tehdä, ei vaikka tietää sen olevan itselle hyväksi. Ihanilla ja tehokkailla terapeuteillani on oleellinen osa tässä tietoisuuden herättämisessä. Ammattilainen kun seuraa toimintaa, osaa hän asettaa ne parhaat kysymykset huomioidensa mukaisesti. Eikä ne kysymykset ole aina kovin mukavia..... Niinkuin nyt viimeksikin.... Mistä muka voi arvata että leikin duracel-pupua? ;) Myönnetään että syytä olisi välillä oikeasti pysähtyä ja rentoutua, ei kenenkään kroppa (puhumattakaan mielestä) kestä sitä että on koko ajan jännityksen tilassa. Ei ole ihme että jumit pysyy ja pysyy ja pysyy... Rentoutusharjoitukset siis säännöllisemmiksi, tai yleensä edes käyntiin, Pikkuisen mindfullnessin harjoituksia päivään, ei se niin kovin vaikeaa ole, kun asian asiakseen ottaa. Vaikeus onkin juuri tuossa, aloittamisessa.
Näppituntumalta olen näiden kahden viikon aikana ulkoillut, en siis tehnyt puutarhahommia, enemmän kuin parin viimeisen vuoden aikana yhteensä. Eli todella voi sanoa että joku muutos on tapahtunut, onko pelkkä elämänasenne vaiko muutakin, peruskunnon kohentuminen pikkuhiljaa, polvien paraneminen, sielun toipuminen. Pääasia lienee se että taas voi ja jaksaa. Tosin joulukuu eli "läksyjen" kuulustelukuu lähenee uhkaavasti ja kiltin tytön pitää olla ahkera :) Vitsit jos missään osatestissä tai inbody-mittaksessa ei näy mitään edisymistä, silloin iskee epätoivo. Suuri ongelmani on, tässäkin, kärsimättömyys. Tuloksia pitää tulla nopeasti, läskit lipettiin ja kroppa toimivaksi kuukaudessa, kuka sitä vähempään tyytyisi! Kaitpa tämä koko kuntoutusprosessi on määritelty vuoden mittaiseksi tarkoituksella, ei pysyviä tuloksia saavuteta ellei työskennellä pitkäjänteisesti.
Olen päässyt kurkkaamaan menneisyyteen, tapasin lomallani erittäin hyvän ystäväni kouluajoiltani. Ihan samanoloisia ja -näköisiä olimme kuin kouluaikoina, eikäs vaan ;) Tiemme ovat kulkeneet erilleen, olosuhteiden pakosta. Toinen asuu valtameren toisella puolella ja minä täällä Suomen lounaisessa kolkassa. Face on tuonut meidät lähemmäksi toisiamme, elämämme päivittyvät sitä kautta joten ihan tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. Silti juteltavaa oli yllinkyllin, asioita olisi riittänyt loputtomiin. Hassun hymyn tämä iltapäivä jätti huulilleni, niin mukavaa oli tavata. Iän karttumisen myötä on selkeästi tullut tärkeämmäksi ja helpommaksi muistella aikaisempaa elämää. Mieleen nousee enemmän hyviä asioita, kaikkea mennytä ei tarvitse tunkea takaisin mielen mustaan aukkoon vaan niitä uskaltaa jo ajatella. Lohdullista, elämässä on ollut niin paljon hyvää ja kaunista että niitä olis sääli jäädä muistelematta. Toki niitä muitakin muistoja on ja ne mieluummin painaa takaisin syvälle mielen syövereihin, Jos tuosta facesta vielä, on siinä paljon hyvääkin :) esim. juuri tämä, miten se tuo ystäviä yhteen vuosien takaa, Minulle ainakin on käynyt juuri näin <3
Kipurintama on taas ihan oma tarinansa. Käsi käyttäytyy oudosti, lienee tämä ilmojen viileneminen syynä. Ihmeellisiä käden syväjääkipukohtauksia, jotain sellaista mitä ei onneksi aikoihin ole ollut. Ja onneksi ne kuitenkin menevät ohi ajan kanssa. Terapioissa joutuu laittamaan itsensä likoon täysillä. On raadollista huomata miten huonosti omaa kehoaan kohtelee. Nyt on yritettävä oppia taas uudestaan normaalit tavat käyttää kättään, normaalit asennot.... Pakko laskea hartiat pysyvästi alas, ettei ihan jumiuntuisi pysyvästi. Jumia kun rittää, ihan kotitarpeiksi, voisin sitä jollekin kaupata, mutta taidan armahtaa kaverit kuitenkin. Kyllä minulla taju on siitä missä asennossa olen, pitää vaan ottaa tietoisuus mukaan, tietoinen liikkuminen, tietoinen toiminta. Tuota ei aina jaksa eikä edes halua tehdä, ei vaikka tietää sen olevan itselle hyväksi. Ihanilla ja tehokkailla terapeuteillani on oleellinen osa tässä tietoisuuden herättämisessä. Ammattilainen kun seuraa toimintaa, osaa hän asettaa ne parhaat kysymykset huomioidensa mukaisesti. Eikä ne kysymykset ole aina kovin mukavia..... Niinkuin nyt viimeksikin.... Mistä muka voi arvata että leikin duracel-pupua? ;) Myönnetään että syytä olisi välillä oikeasti pysähtyä ja rentoutua, ei kenenkään kroppa (puhumattakaan mielestä) kestä sitä että on koko ajan jännityksen tilassa. Ei ole ihme että jumit pysyy ja pysyy ja pysyy... Rentoutusharjoitukset siis säännöllisemmiksi, tai yleensä edes käyntiin, Pikkuisen mindfullnessin harjoituksia päivään, ei se niin kovin vaikeaa ole, kun asian asiakseen ottaa. Vaikeus onkin juuri tuossa, aloittamisessa.
Hyvää alkavaa viikkoa meille jokaiselle, uudet haasteet edessä, kohdataan ne avoimin mielein ja rohkeasti. Ei kuitenkaan unohdeta levo tärkeyttä.
<3
PS: Nämä kuvat on itkijänaisten rentouttavalta ja rauhoittavalta hautuumaakävelyltä. Että se hautuumaa onkin mahtava paikka käydä ulkoilemassa! Puhdas ilma hengittää, hieno mäntykankainen rauhallinen ympäristö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti