SOHVA ON VALLATTU..

ainakin hetkeksi. Ainakin täksi illaksi. Ehkä huomennakin.... On siis vapaa viikonloppu, ihanaa ja ylellistä. Tosin, eihän näitä työpäiviä montaa enää ole jäljellä, kammankin voisi rakentaa. Viimeistään sitten kun viimeinen työlistani ilmestyy 😖

Aika oudolta tuntuu, pitkään olen jättänyt jäähyväisiä, pieniä palasia kerrallaan. Jätän edelleen... Olen miettinyt miten kuljen näitä käytäviä viimeisiä kertoja, miten istun syömässä ja nauran kollegoiden kanssa viimeisiä kertoja, miltä tuntuu nostaa pientä vielä haurasta keskosvauvaa äidin puseron sisälle viimeistä kertaa, miten vien viimeistä arvokasta pullollista rintamaitoa syömistä harjoittelevalle pikkuiselle, tai autan häntä äidin rinnalle... Mietin mitä on menettää työyhteisö jonka kanssa on viettänyt suurimman osan valveillaoloajastaan kohta 34 vuoden ajan, sen ilo, nauru, lämpö, ystävyys, yhteiset kyyneleet, yhteiset murheet, yhteinen kannustus. Mietin tunnelmaa, tuoksuja, tapahtumia. On asioita joita en haluaisi muistaa, en vaikka ne ovat olemassa, vaikuttamassa taustalla ja ottavat osansa jaksamisesta. Välillä isomman osan, välillä pienemmän. Hyvä pitää tallettaa tiiviisti mielen sopukoihin voimaelementiksi, ikävä on syytä käsitellä hyvin jotta sen voisi heittää romukoppaan. 

Luopumista ja lähtemistä helpottaa oma terveys, tai oikeammin pelko sen pysyvästä menettämisestä. Jos ilma jossa työskentelee sairastuttaa, on helpompi jättää jäähyväiset. On pelottavaa oireilla, mietityttää onko sillä pitkäaikaisia ja ehkä pysyviäkin vaikutuksia. Jääköön syyt, todelliset tai kuvitellut, omaan arvoonsa arvattaviksi tai kuviteltaviksi. Tärkeätä on vain se, mitä tapahtuu ihan oikeasti. Ääni katoaa, sen on todistettavaa ja todellista, palaa sitten kun palaa, sekin on todeistettavaa ja todellista. Vaan entä jos ääni ei lopulta enää palaakkaan? Ainakin pelko pysyvyydestä on todellista, toivottavasti ei todistettavaa. Eli edelleen, nyt voi sanoa; onneksi niitä työpäiviä ei enää ole montaa  😌

Mitä sitten kaiken vanhan tilalle? Iso kysymysmerkki vielä... Ensiksi tulee kevät ja kesä Peltolassa, siitä nautin täysin rinnoin. Kerrankin saa touhuta ihan rauhassa, kevät hommat sujuu helpommin, ehkä saa muutettua aikaisemmin möksälle, ja asuttua siellä pidempään. Ja toivottavasti puutarhahommista huolimatta jaksaa käydä salilla ja jumpissa 😊  Kamera, ehkä vesivärit, kirjoitttaminen houkuttavat. Nuottien lukutaito pitäisi elvyttää jollain soittimella, ihan vaan omaksi iloksi. Sitten on se vapaaehtoistoiminta; jotain naisten, tyttöjen tai perheiden eteen haluaisin touhuta. Vaihtoehtoja löytyy 😊 Ystävät saavat oman aikansa, lähellä ja hiukan kauempanakin asustavat 💕 Taitaa käydä niin että tulee kiireinen elämä 😃 Mutta se on hyvä vaan, sohvalle en halua muumioitua, se tappaa hitaasti mutta varmasti. 

Mukana kulkee edelleen tämä kipuilu ja sen hoito. Eroahan en kumppanistani saa, pitää löytää uudet keinot jaksaa sen kanssa. Kädet on luotu käytettäväksi, myös hermovauriokädet, kivut sallimissa rajoissa. Eli työnteko on ollut terapiaa, nyt se jää pois. Siksi siis täytyy jaksaa harrastaa käsien avulla, ehkä käsityöt (sukan neulominen) ja se soittaminen, leipominen ja muut ruokahommat ovat vältttämättömiäkin fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Niinkuin myös henkisenkin. Fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin kehä on vahva, pidetään sen toimivuudesta siis huolta! 

Olisin halunnut laittaa jo aivan keväisiä kuvia narsisseineen, mutta komeilkoon kevättalviset taivaat kaikkine värikirjoineen vielä kerran. Uusia narsissikuvia ei vielä edes ole, kelpaa ne vanhatkin, ainakin minulle, kunhan vaan löytyy väriä ja valoisuutta. Sitä odotellessa... 💕

💖