PÄIVYSTYKSEEN TUTUSTUMINEN
vol kolme... Eli taas tänään käväisin katsastamassa yhteispäivystyksen maailman. Ei paha tutustuminen, ei voi moittia, ei edes siitä että aikaa kului. Mutta ei kulunut liikaa.Eli olin valmistaunut pidempään odotukseen, menin ns hattu kädessä, hiukan nolona kun pienine vaivoineni kulutin arvokasta päivystysaikaa. Vaan niin kait se on, jokainen on vaivojensa kanssa juuri omassa tilanteessaan ja apua saa hakea jos sitä tarvitaan. Nyt oli taas minun hetkeni hakea resepti ja tarvitsemani sain.
Ja tuohon se sitten jäi kesken.... Mutta jatketaan uusilla tarinoilla!
Ja tuohon se sitten jäi kesken.... Mutta jatketaan uusilla tarinoilla!
KUNTOUTUKSEEN TUTUSTUMINEN
vol yksi.... joskus elämässä saa lottovoiton, minäkin, vaikka Veikkaus ei niitä voittoja suuremmin ole jaellut. Minulle myönnettiin kesälllä Kelan harkinnavarainen yksilöllinen tules/reuma kuntoutus, 18 päivää vuoden aikana neljässä jaksossa. Valitsin oman mukavuuteni takia läheisen Ruissalon, eipä tarvinnut Herttuattarelle hankkia hoitajaa ja pääsin illaksi kotiin Hänen Majasteettiaan rapsuttelemaan. Luulen että joka tavalla tuo avokuntoutuksena toteutuva kuntoutus on muutenkin minun juttuni, oma koti kullan kallis ja sänky ja kuuma riisipussi vielä kalliimpi :) Puhumattakaan Herttuattaresta <3
Ensimmäiset keskustelut mahdollisesta kuntoutuksesta kävin jo keväällä työterveydessä. Olin alusta lähtien innnoissani, että totta kait voin hakea, mutta olenko tarpeeksi sairas tai vaivainen sinne hakeutuakseni. Eikö joku muu olisi oikeutetumpi saamaan sen paikan kuin minä? Hyvin asia minulle perusteltiin, vieläkin kyllä nuo samat ajatukset risteilevät mielessäni. Vaan kait se on vähän sama kuin tuon päivystyksen suhteen, jokainen on tavalla tai toisella paikkansa ansainnut. Ei pitäisi vertailla omia ongelmiaan toiseen, kaikki on suhteellista ja tilanteessa olisi otettava niin monta tekijää huomioon. Isot haasteet tämä minulle kuitenkin tuo, ja etenkin paineet, pitää toimia tämän arvoisesti ja hoitaa oma leiviskänsä kunnon tytön tavoin :) Pitkäjänteisyyttä ja itsekuria....
Ruissalon kuntoutuskeskukselle on varmaan monen muun paikan tavoin ominaista veteraani kuntoutujien iso määrä. Keski-ikä oli varmaan vähintäänkin 80, ellei enemmänkin. Hiuksissa näkyi "fifty shade's of grey", vitivalkoisia hapsia kauniisti laitettuna, oltiinhan tultu kuntoutumaan :) Herrasmiehiä, vaikka kulkeminen ei enää vakaata ollutkaan, avattiin ovet minullekin niin että hävettää, minunhan se ovi kuulusi avata! Hississä tervehdittiin, sanottiin joku pieni sananen, yksi vanha rouva aina muisti toivottaa hyvää matkaa ylöspäin/alaspäin... Eniten ehkä hymyilytti erään vanhan rouvan sanat miehelleen:" Tuo tyttö asuu tuossa meitä vastapäätä..." Siis minä, tyttö,todellinen tytön hupakko :D Kuuntelen näiden vanhusten keskusteluja, päivän politiikkaa, muistoja sodan ajalta, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Arvostan heidän myös minulle antamaansa lahjaa, kunnnioitan heitä. Minun ei tarvitse paeta kodistani, nämä vanhukset ovat sen jo tehneet puolestani, oma mumminikin teki sen kahdesti... Useimpia heistä haluaisin mennä halaamaan ja koskettamaan, niin kultaisilta ja haurailta he tuntuvat.
Ainokaisena jouduin (vappaehtoisesti) kantamaan ison vastuun vanhemmistani heidän vanhetessaan. Niinä vuosina ehdin väsyä ja kyllästyä vanhuuteen ja huolenpitoon monta monituista kertaa. Sairastuminen, avun tarpeen lisääntyminen ja ja monet muut asiat varjostivat silloin suhdetta omiin vanhuksiin. Ja vanhuuteen yleensä. Tuntui monen vuoden ajan, että jokainen näkemäni vanhus nosti omat ongelmani ja syyllisyyden tunteeni pintaan. Etenkin vanhuksien pois nukkumisen jälkeen. Samaan syssyyn tuli vielä nämä oman käden ongelmat, leikkeuksen seurauksena tullut kipuoireisto ja ne muut krämppääntymiset, ihan kaikki epävarmuus liittyen omaan fyysiseen pärjäämiseen. Kun ei enää ollutkaan kokonainen, ei ollutkaan pärjäävä ja jaksava, oli ja on, jotain ihan muuta. Nyt vuosien jo kuluttua, olen selkeästi astunut tietynlaisen rajan yli, päästänyt irti huolenpitäjän roolista (vaan en huolehijan...) Vanhukset ja vanhuus eivät enää herätä tuskaa, haikeutta kylläkin. Uskallan kurkistaa haurauden kuoren taakse, se helpottaa. Omatkin vanhemmat olisivat osa tuota joukkoa joka Ruissalossa kuntoutuu, tämä joukko on erillisyydeltään kuitenkin saumattomasti yhteenkuuluvaa, heillä on takana samat kokemukset... Isäni kieltäytyi totaalisesti mistään kuntoutuksesta, äitini kieltäytyi lähtemästä Ruissaloon, ei halunnut olla öitä poissa kotoa. Nyt tuolla olleena uskoisin hänen siellä viihtyneen, pihalla kasvaa hopeapajuja, hänen lapsuutensa Viipurin Neitsytniemen puita. Äiti sai kuntoutuksensa avopuolta, onneksi hän hyväksyi sentään sen :)
Tarina kuntoutuksesta jatkuu toisella kertaan. Onhan minulla paljon kuntoutuksen "läksyjä" tehtävänä, tavoitteena lisää liikkuvuutta, parempi yleiskunto. niinkuin tietty mös ruokarytmin parantaminen. Läski pitäisi saada taiottua lihakseksi ja siinähän sitä hommaa riittääkin ;) Oman hyvinvoinnin parantamista kaikki tämä on eli työtä kannattaa tehdä. Tosin saattaa tuo kärsivällisyys ja pitkämielisyys olla tämän matkan aikana koetuksella.... Vuosi menee...
Ensimmäiset keskustelut mahdollisesta kuntoutuksesta kävin jo keväällä työterveydessä. Olin alusta lähtien innnoissani, että totta kait voin hakea, mutta olenko tarpeeksi sairas tai vaivainen sinne hakeutuakseni. Eikö joku muu olisi oikeutetumpi saamaan sen paikan kuin minä? Hyvin asia minulle perusteltiin, vieläkin kyllä nuo samat ajatukset risteilevät mielessäni. Vaan kait se on vähän sama kuin tuon päivystyksen suhteen, jokainen on tavalla tai toisella paikkansa ansainnut. Ei pitäisi vertailla omia ongelmiaan toiseen, kaikki on suhteellista ja tilanteessa olisi otettava niin monta tekijää huomioon. Isot haasteet tämä minulle kuitenkin tuo, ja etenkin paineet, pitää toimia tämän arvoisesti ja hoitaa oma leiviskänsä kunnon tytön tavoin :) Pitkäjänteisyyttä ja itsekuria....
Ruissalon kuntoutuskeskukselle on varmaan monen muun paikan tavoin ominaista veteraani kuntoutujien iso määrä. Keski-ikä oli varmaan vähintäänkin 80, ellei enemmänkin. Hiuksissa näkyi "fifty shade's of grey", vitivalkoisia hapsia kauniisti laitettuna, oltiinhan tultu kuntoutumaan :) Herrasmiehiä, vaikka kulkeminen ei enää vakaata ollutkaan, avattiin ovet minullekin niin että hävettää, minunhan se ovi kuulusi avata! Hississä tervehdittiin, sanottiin joku pieni sananen, yksi vanha rouva aina muisti toivottaa hyvää matkaa ylöspäin/alaspäin... Eniten ehkä hymyilytti erään vanhan rouvan sanat miehelleen:" Tuo tyttö asuu tuossa meitä vastapäätä..." Siis minä, tyttö,todellinen tytön hupakko :D Kuuntelen näiden vanhusten keskusteluja, päivän politiikkaa, muistoja sodan ajalta, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Arvostan heidän myös minulle antamaansa lahjaa, kunnnioitan heitä. Minun ei tarvitse paeta kodistani, nämä vanhukset ovat sen jo tehneet puolestani, oma mumminikin teki sen kahdesti... Useimpia heistä haluaisin mennä halaamaan ja koskettamaan, niin kultaisilta ja haurailta he tuntuvat.
Ainokaisena jouduin (vappaehtoisesti) kantamaan ison vastuun vanhemmistani heidän vanhetessaan. Niinä vuosina ehdin väsyä ja kyllästyä vanhuuteen ja huolenpitoon monta monituista kertaa. Sairastuminen, avun tarpeen lisääntyminen ja ja monet muut asiat varjostivat silloin suhdetta omiin vanhuksiin. Ja vanhuuteen yleensä. Tuntui monen vuoden ajan, että jokainen näkemäni vanhus nosti omat ongelmani ja syyllisyyden tunteeni pintaan. Etenkin vanhuksien pois nukkumisen jälkeen. Samaan syssyyn tuli vielä nämä oman käden ongelmat, leikkeuksen seurauksena tullut kipuoireisto ja ne muut krämppääntymiset, ihan kaikki epävarmuus liittyen omaan fyysiseen pärjäämiseen. Kun ei enää ollutkaan kokonainen, ei ollutkaan pärjäävä ja jaksava, oli ja on, jotain ihan muuta. Nyt vuosien jo kuluttua, olen selkeästi astunut tietynlaisen rajan yli, päästänyt irti huolenpitäjän roolista (vaan en huolehijan...) Vanhukset ja vanhuus eivät enää herätä tuskaa, haikeutta kylläkin. Uskallan kurkistaa haurauden kuoren taakse, se helpottaa. Omatkin vanhemmat olisivat osa tuota joukkoa joka Ruissalossa kuntoutuu, tämä joukko on erillisyydeltään kuitenkin saumattomasti yhteenkuuluvaa, heillä on takana samat kokemukset... Isäni kieltäytyi totaalisesti mistään kuntoutuksesta, äitini kieltäytyi lähtemästä Ruissaloon, ei halunnut olla öitä poissa kotoa. Nyt tuolla olleena uskoisin hänen siellä viihtyneen, pihalla kasvaa hopeapajuja, hänen lapsuutensa Viipurin Neitsytniemen puita. Äiti sai kuntoutuksensa avopuolta, onneksi hän hyväksyi sentään sen :)
Tarina kuntoutuksesta jatkuu toisella kertaan. Onhan minulla paljon kuntoutuksen "läksyjä" tehtävänä, tavoitteena lisää liikkuvuutta, parempi yleiskunto. niinkuin tietty mös ruokarytmin parantaminen. Läski pitäisi saada taiottua lihakseksi ja siinähän sitä hommaa riittääkin ;) Oman hyvinvoinnin parantamista kaikki tämä on eli työtä kannattaa tehdä. Tosin saattaa tuo kärsivällisyys ja pitkämielisyys olla tämän matkan aikana koetuksella.... Vuosi menee...
Hyvää yötä blogiystävät. Mahdollisimman kivutonta ja levollista yötä. Toivotttavasti superkuukaan ei untanne häiritse :D
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti