NIIN SE KEVÄT....
mihin se karkasi? Sanotaan että uusi lumi vanhan surma, mutta kun sitä vanhaakaan ei enää ollut... Oliko ihan pakko, absoluuttisen pakko? Toki mieluummin lumi nyt kun juhannuksena, jos siis valita pitää ;) Päivän positiivisuus siis siitä ettei vielä ole juhannus...
Kun katselee vanhoja valokuvamuistoja joita facebook kiltisti jakelee eri vuosien varrelta, olen päivittänyt kerta toisensa jälkeen kuinka lämmintä ja ihanaa on ollut. Ei ole tänä keväänä tehnyt mieli mennä partsille kahville, oli sitten aamu tai keskipäivä. Ei huvita lähteä Peltolaan tai puistoihin ihailemaan skilloja ja krookuksia vaikka bussin ikkunasta jotain häivähdyksiä kevään kukkijoista voikin nähdä. Taidan olla liian vaativainen, eihän kevät aina voi olla vain kaunista ja ihanaa.... Tai siis voisi kyllä, jos vain voisin asiasta päättää :D :D :D
Ristiriitaisissa tunnelmissa täällä on muutenkin menty. Minulla on tätä kipuhistoriaa takana nyt kuutisen vuotta. Lyhyt aika koko elämässä, silti pitkä aika olla monenmoisessa epävarmuudessa. Olen koko ajan puhunut kuinka koen saaneeni hyvää hoitoa, hyvään aikaan. Toki olisi hienoa jos olisi jatkuvat kipulääkäri-kontrollit jossain paikassa jossa kivunhoito ymmärretään, eikä tarvitsisi maksaa yksityilääkärin käynneistä nin paljoa. Ymmärrän kuitenkin etteivät kipupolin resurssit riitä kaikille kipupotilaille. Jokainen kipupotilas tarvitsisi kuitenkin hyvän jatkuvan hoitosuhteen, mutta missä se onnistuisi? Onneksi minulla on ollut ymmärtäväiset ja empaattiset työterveyslääkärit joiden hoidossa olen kokenut olevani hyvissä käsissä. Ja tiedänkin näin olevani. Olen myös käyttänyt hyvä yksityistä kipulääkäriä jonka potilaani olin kipupolillakin. Silti nyt kevään aikana näitä tuntojani on ravisteltu, minut on pudotettu maan päälle (ekä vähän kuoppaankin), tämä on kylvänyt epäilyksen siemenen tulevaisuuden suhteen, tuleeko loppuelämä olemaan tällaista. Epäilyksiä, ihmettelemistä, jonkun asteista kuulemaatomuutta. Aletaanko puolestani tehdä päätöksiä joiden seurauksiin en ole valmis. Kuntoutuksessa sairaanhoitaja ihmetteli lääkkeitäni ja niiden pitkäaikaisen käytön tuomia riskejä, samassa lauseessa todeten ettei oikein tiedä CRPS:stä mitään. Uusi toimintaterpeuttini ihmetteli ettei lääkkeitäni oltu enemmän muuteltu vuosien aikana; sitä kun minulla ei ole kipupolikontrolleja, kuten myös sitä miten voin liikkua niin paljon....
Tiedän lääkkeiden riskit, tiedän myös niiden hyvät puolet. Tiedän että asioita pitäisi päivittää, hoidossakaan ei saa jäädä paikoilleen, aina pitää miettiä voisiko jotain tehdä toisin. Ei minulla ole kuitenkaan tällä hetkellä rohkeutta alkaa lääkityksiä purkamaan, ellei lääkkeen tilalle voiitaisi keksiä jotain muuta hoitokeinoa. Eli nyt kun elämä vihdoin hymyilee useammallakin tasolla. En haluaisi saada kipuja takaisin. Enkä halua lopettaa liikkumista kun taas vihdoin pystyn ja jaksan siihen enemmän panostamaan. Ja etenkin nautin siitä joka solullani. Ja miksi vähentäisin/lopettaisin itseni hoitamisen liikkumisella? Liikunta tuo hyvää oloa, se rentouttaa kehoa ja auttaa vähentämään jumituksia ja sen kautta kipuja. Kyllä käsi voi kipeytyä liikkumisesta, joo, useinkin. Se kipeytyisi vielä enemmmän jos antaisin kroppani rapistua kokonaan. Sitäpaitsi, ne kaikki endorfiinit, mitä liikunta vapauttaa vaikuttavat myös kipuiluun.... Aika hyvin osaan valita miten liikun, mitä teen, mitä apuja liikkumisessa tarvitsen. Vaikka myönnetävä kait on; olen hiukan pässinpää, haastettavissa, jos jotain pätän tehdä, sen teen. Tälläkin saralla :D
Iloisia juttuja on ollut paljon. Ihanaa yhdessäoloa ystävien kanssa. Musiikkia monelta saralta. Viimeisimpänä Torwien kevät iloittelu oma poika tahtipuikkoa heiluttamassa. Silloin sai äiti tuntea ylpeyttä ja iloa <3 Serkkutreffejäkin on suunniteltu. Aletaan serkukset olla jo kaikki eläkeiässä tai lähennellä sitä. Vanhimman serkun poikakin viettää viisikymppisiään.... Huh huh ;) Jollain tavalla oman ikääntymisen myötä tuntuu hyvältä lämmitellä suhteita sukuunsa. Serkut ovat kauimmin elämässäni mukana olleita ihmisiä, tietävät ja tuntevat menneisyyttäni aivan eri tavalla kuin kukaan muu koska vanhempia ei enää ole.
Parasta on tietty ollut touhut pienen suuren miehen kanssa, kummipoika kohta kaksi vee. Olen saanut touhuta ja palata vuosissa taaksepäin elämääni oman pienen pojan kanssa. Hassua on että todennäköisesti olen tällä hetkellä kummipoikani kanssa kuten äitini oli minun poikani kanssa. Pehmenen ja joustan ja annan aikaa ihan toisella tavalla kuin omalleni aikanaan. On niin mukavaa kulkea pikku miehen kanssa, hän saa niin paljon hymyjä vastaantulijoilta, touhottamisellaan ja jutuillaan. Hän osaa myös hymyillä "mummoille" juuri oikeaan aikaan ja oikealla hetkellä ja saa vieraan kehumaan itseään. Eilen satuimme kirjaston vauvateatteriin, oi sitä riemua ja iloa. Kummitätikin nousi sfääreihin kun tuli nimitetyksi nuoren miehen äidiksi :D :D :D En todellakaan kaiken tämän ilon keskelle haluaisi uusia/lisää kipuja. Lääkkeet eivät tee minua tsombiksi, pystyyn elämään täysipainoisesti ja jopa tekemään töitä. Ja vaikken tekisi töitäkään, pitäisikö minun kärsiä?
Kun katselee vanhoja valokuvamuistoja joita facebook kiltisti jakelee eri vuosien varrelta, olen päivittänyt kerta toisensa jälkeen kuinka lämmintä ja ihanaa on ollut. Ei ole tänä keväänä tehnyt mieli mennä partsille kahville, oli sitten aamu tai keskipäivä. Ei huvita lähteä Peltolaan tai puistoihin ihailemaan skilloja ja krookuksia vaikka bussin ikkunasta jotain häivähdyksiä kevään kukkijoista voikin nähdä. Taidan olla liian vaativainen, eihän kevät aina voi olla vain kaunista ja ihanaa.... Tai siis voisi kyllä, jos vain voisin asiasta päättää :D :D :D
Ristiriitaisissa tunnelmissa täällä on muutenkin menty. Minulla on tätä kipuhistoriaa takana nyt kuutisen vuotta. Lyhyt aika koko elämässä, silti pitkä aika olla monenmoisessa epävarmuudessa. Olen koko ajan puhunut kuinka koen saaneeni hyvää hoitoa, hyvään aikaan. Toki olisi hienoa jos olisi jatkuvat kipulääkäri-kontrollit jossain paikassa jossa kivunhoito ymmärretään, eikä tarvitsisi maksaa yksityilääkärin käynneistä nin paljoa. Ymmärrän kuitenkin etteivät kipupolin resurssit riitä kaikille kipupotilaille. Jokainen kipupotilas tarvitsisi kuitenkin hyvän jatkuvan hoitosuhteen, mutta missä se onnistuisi? Onneksi minulla on ollut ymmärtäväiset ja empaattiset työterveyslääkärit joiden hoidossa olen kokenut olevani hyvissä käsissä. Ja tiedänkin näin olevani. Olen myös käyttänyt hyvä yksityistä kipulääkäriä jonka potilaani olin kipupolillakin. Silti nyt kevään aikana näitä tuntojani on ravisteltu, minut on pudotettu maan päälle (ekä vähän kuoppaankin), tämä on kylvänyt epäilyksen siemenen tulevaisuuden suhteen, tuleeko loppuelämä olemaan tällaista. Epäilyksiä, ihmettelemistä, jonkun asteista kuulemaatomuutta. Aletaanko puolestani tehdä päätöksiä joiden seurauksiin en ole valmis. Kuntoutuksessa sairaanhoitaja ihmetteli lääkkeitäni ja niiden pitkäaikaisen käytön tuomia riskejä, samassa lauseessa todeten ettei oikein tiedä CRPS:stä mitään. Uusi toimintaterpeuttini ihmetteli ettei lääkkeitäni oltu enemmän muuteltu vuosien aikana; sitä kun minulla ei ole kipupolikontrolleja, kuten myös sitä miten voin liikkua niin paljon....
Tiedän lääkkeiden riskit, tiedän myös niiden hyvät puolet. Tiedän että asioita pitäisi päivittää, hoidossakaan ei saa jäädä paikoilleen, aina pitää miettiä voisiko jotain tehdä toisin. Ei minulla ole kuitenkaan tällä hetkellä rohkeutta alkaa lääkityksiä purkamaan, ellei lääkkeen tilalle voiitaisi keksiä jotain muuta hoitokeinoa. Eli nyt kun elämä vihdoin hymyilee useammallakin tasolla. En haluaisi saada kipuja takaisin. Enkä halua lopettaa liikkumista kun taas vihdoin pystyn ja jaksan siihen enemmän panostamaan. Ja etenkin nautin siitä joka solullani. Ja miksi vähentäisin/lopettaisin itseni hoitamisen liikkumisella? Liikunta tuo hyvää oloa, se rentouttaa kehoa ja auttaa vähentämään jumituksia ja sen kautta kipuja. Kyllä käsi voi kipeytyä liikkumisesta, joo, useinkin. Se kipeytyisi vielä enemmmän jos antaisin kroppani rapistua kokonaan. Sitäpaitsi, ne kaikki endorfiinit, mitä liikunta vapauttaa vaikuttavat myös kipuiluun.... Aika hyvin osaan valita miten liikun, mitä teen, mitä apuja liikkumisessa tarvitsen. Vaikka myönnetävä kait on; olen hiukan pässinpää, haastettavissa, jos jotain pätän tehdä, sen teen. Tälläkin saralla :D
Iloisia juttuja on ollut paljon. Ihanaa yhdessäoloa ystävien kanssa. Musiikkia monelta saralta. Viimeisimpänä Torwien kevät iloittelu oma poika tahtipuikkoa heiluttamassa. Silloin sai äiti tuntea ylpeyttä ja iloa <3 Serkkutreffejäkin on suunniteltu. Aletaan serkukset olla jo kaikki eläkeiässä tai lähennellä sitä. Vanhimman serkun poikakin viettää viisikymppisiään.... Huh huh ;) Jollain tavalla oman ikääntymisen myötä tuntuu hyvältä lämmitellä suhteita sukuunsa. Serkut ovat kauimmin elämässäni mukana olleita ihmisiä, tietävät ja tuntevat menneisyyttäni aivan eri tavalla kuin kukaan muu koska vanhempia ei enää ole.
Parasta on tietty ollut touhut pienen suuren miehen kanssa, kummipoika kohta kaksi vee. Olen saanut touhuta ja palata vuosissa taaksepäin elämääni oman pienen pojan kanssa. Hassua on että todennäköisesti olen tällä hetkellä kummipoikani kanssa kuten äitini oli minun poikani kanssa. Pehmenen ja joustan ja annan aikaa ihan toisella tavalla kuin omalleni aikanaan. On niin mukavaa kulkea pikku miehen kanssa, hän saa niin paljon hymyjä vastaantulijoilta, touhottamisellaan ja jutuillaan. Hän osaa myös hymyillä "mummoille" juuri oikeaan aikaan ja oikealla hetkellä ja saa vieraan kehumaan itseään. Eilen satuimme kirjaston vauvateatteriin, oi sitä riemua ja iloa. Kummitätikin nousi sfääreihin kun tuli nimitetyksi nuoren miehen äidiksi :D :D :D En todellakaan kaiken tämän ilon keskelle haluaisi uusia/lisää kipuja. Lääkkeet eivät tee minua tsombiksi, pystyyn elämään täysipainoisesti ja jopa tekemään töitä. Ja vaikken tekisi töitäkään, pitäisikö minun kärsiä?
Mukavaa loppuviikkoa blogiystävät!
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti